Arno Forsius

Yksisarvinen – menneisyyden tarueläin

Yksisarvinen tunnettiin mytologisena eläimenä taruissa, kirjallisuudessa, heraldiikassa ja jopa lääketieteessäkin, vaikka sitä ei ole ollut koskaan olemassa.

Varhaisimmat kuvat yksisarvisesta liittyvät Mesopotamian eli Kaksoisvirran maan vanhaan kulttuuriin. Eläin esiintyi myös vanhan Intian myyteissä, joiden mukana se levisi Kaakkois-Aasian kautta Kiinaan. Siellä se mainitaan ensimmäisen kerran ch’i-lin -nimisenä jo vuonna 2697 eKr. Kreikkalainen historiankirjoittaja Ktesias (n. 400 eKr.) esitti länsimaissa ensimmäisen kuvauksen yksisarvisesta (kreik. monokeros) teoksessaan Indika. Siinä kerrotaan Intiassa villinä elävästä aasista, joka oli hevosen kokoinen. Sillä oli valkoinen vartalo, violetti pää ja siniset silmät. Sen otsassa oli kyynärän mittainen sarvi, joka oli terävästä kärjestään punainen, keskeltä musta ja tyvestään valkoinen. Ne, jotka joivat sarvesta tehdystä maljasta, varjeltuivat mahavaivoilta, myrkyiltä ja epilepsialta. Kuvauksen mukaan yksisarvinen oli nopealiikkeinen ja sen pyydystäminen oli hyvin vaikeaa.

On arveltu, että Ktesiaan kuvauksen perustana on mahdollisesti ollut intialainen sarvikuono (rhinoceros). Antiikin aikana myös kreikkalainen Aristoteles (384–322 eKr.) ja roomalainen Plinius vanhempi (23–79 jKr.) mainitsevat yksisarvisen. Latinan kielessä siitä käytettiin nimeä unicornu. Kun Intian alueet tulivat paremmin tunnetuiksi 1400-luvulta alkaen, eikä yksisarvista siellä koskaan havaittu, selitettiin eläimen asuvan Afrikan autioissa metsissä.

Raamatussa viitataan eräissä Vanhan testamentin psalmeissa vahvaan ja loistavaan sarvipäiseen eläimeen, jonka heprealaisena nimenä on re’em. Sen sanatarkka käännös on villi härkä, mutta monissa Raamatun käännöksissä siitä käytetään nimeä yksisarvinen tai sarvikuono. Vanhoissa Raamatun suomennoksissa se oli korvattu sanalla jalopeura. Raamatullisena eläimenä yksisarvisesta tuli kristillisessä kirkossa vertauskuva, joka usein yhdistettiin Kristukseen ja joka keskiajalla muodostui erityisesti hänen syntymänsä ja kuolemansa vertaukseksi.

Adamus Loniceruksen (1528–1586) yrttikirjassa Kräuterbuch kerrotaan (vuoden 1770 laitoksessa): "Yksisarvinen, Monoceros, Unicornu. Se on saanut nimensä yhdestä ainoasta sarvesta, joka kasvaa sen otsassa. Se on harvinainen villi eläin Intian asumattomissa metsissä, sen vartalo muistuttaa hevosta, pää on hirven pään muotoinen, kaulalla sillä on pitkää keltaista karvaa kuin ratsuhevosen harja, sen jalat ovat kuin elefantilla, [ja] sen häntä kuin villisialla, keskeltä sen otsaa kasvaa vahva sarvi, melko terävä ja kaksi kyynärää pitkä, sillä on mylvivä ääni, ja sen ruumiin karvat ovat keltaiset. – Tätä eläintä ei vangita elävänä, vaan sen taisteltua leijonan kanssa, joka on sen erityinen vihollinen. Silloin leijona asettuu puuta vasten, ja kun yksisarvinen juoksee täyttä vauhtia kohden leijonaa ja aikoo sarvellaan surmata sen, niin leijona väistää sitä, ja yksisarvinen jää sarvestaan kiinni puuhun ja joutuu siten leijonan surmaamaksi. – Se [yksisarvinen] tuntee erityistä rakkautta ja mieltymystä neitsyitä ja naisia kohtaan, niin että se liittyy niiden seuraan, missä se heitä näkee, ja kulkee kesynä heidän kanssaan, on rauhallinen ja vaipuu uneen. - Sen sarvea arvostetaan suuresti lääkkeenä ja pidetään parhaan kullan arvoisina.

Tämän sarven, josta tehtyä lääkettä väärennetään monella muulla poltetulla sarvella ja luulla, on oltava kovaa kuin kivi, ei kevyttä ja haurasta, jollaista väärennettynä näytetään ja käytetään, ja siinä on oltava miellyttävä aromaattinen tuoksu. Se on kallisarvoinen lääke kaikkea myrkkyä vastaan ja myös raivotautisen koiran myrkyllistä puremaa vastaan. Samoin se on hyvä kaatumatautia vastaan. Venetsian Pyhän Markuksen kirkossa kuuluu olevan kaksi tällaista sarvea. Samoin säilytetään yhtä Strassburgissa, [ruuvi]kierteisenä ja muutenkin vahvana ja pitkänä. Puolan kuninkaalla kuuluu myös olevan niitä kaksi, hän pitää niitä suuressa arvossa aarteittensa joukossa, ja niiden sanotaan pitävän ihmisen kestävänä."

Suomalainen pappi ja monioppinut Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624) kertoo vuonna 1611 valmistuneessa Physica -teoksensa käsikirjoituksessa (s. 266): "Aasiassa ja Intiassa nähdään myös Yksisarvisia, vaikka harvoin meidän aikanamme, niillä on yksi kiinteä sarvi otsassa kuin juomuille [ruuvin tapaan] kierrettynä, ja ne ovat julmia eläimiä. Niiden sarvia on usein löydetty täällä ylhäällä pohjoisessa Euroopassa, kuten Renströmissä [Skellefteån lähellä Ruotsissa] ja muualla, ja ehkä vedenpaisumus on tuonut ne mukanaan ja jättänyt ne tänne. Se [sarvi] on myrkkyä vastaan arvokasta, niin että [myrkyllinen] hämähäkki repeää palasiksi, kun tällä sarvella piirretään kehä sen ympäri, [ja] se on myös hyödyllistä lapsensynnyttäjille." Forsius ei mainitse lähdettään, mutta kirjallisuusluettelon mukaan hän on tuntenut mm. Loniceruksen kirjoituksia.

Apteekeista on ollut saatavana kahdenlaista yksisarvisen sarvea, Unicornu fossile ja Unicornu marinum. Näistä edellinen oli peräisin löydetyistä fossiileista, jotka olivat yleensä mammutin torahampaiden kappaleita. Unicornu marinum oli todellisuudessa saatu koiraspuolisen sarvivalaan (Monodon monoceros) 2–3 m pitkästä ja ruuvikierteisestä sarvesta, joka on muodostunut eläimen yläleuan vasemmasta kulmahampaasta.

Kuten edellä jo kerrottiin, pidettiin tämän monen kansan taruissa esiintyvän eläimen sarvesta valmistettua lääkettä suuressa arvossa. Sen lisäksi jokainen, jolla suinkin oli varaa, pyrki hankkimaan itselleen yksisarvisen luusta valmistetun maljan, joka teki siitä nautitun juoman myrkyttömäksi. Jos vaikutus jäi puuttumaan, oli selityksenä samoin kuin monien muidenkin ihmelääkkeiden kohdalla, että lääke tai malja oli tehty väärennetystä aineesta.

Yksisarvista on esitetty keskiaikaisessa taiteessa Euroopassa, Egyptissä, Persiassa (nyk. Iran) ja Kiinassa. Tarujen mukaan vain neitsyt saattoi kesyttää yksisarvisen ja sen vuoksi siitä tuli myös siveyden vertauskuva. Moni kuva liittyykin yksisarvisen pyydystämiseen, jonka yhteydessä se kuvataan usein naisen seurassa. Myyttisestä yksisarvisesta tuli myöhemmin suosittu vaakunaeläin. Vaakunoissa yksisarvinen muistuttaa eniten hevosta, mutta vuoheen viittaavia piirteitä ovat kavioiden tilalla olevat sorkat ainakin takaraajoissa sekä karvatupsut alaleuan kärjessä ja takaraajoissa. Lisäksi yksisarvisen häntä on kuvattu vaakunoissa yleensä samanlaisena kuin leijonilla.

Lisäykset tammikuussa, huhtikuussa ja kesäkuussa 2003: Yksisarvinen on kuvattuna Hattulan kirkon ja Porvoon tuomiokirkon keskiaikaisissa seinämaalauksissa sekä Kruunupyyn kirkon seinämaalauksessa (Johan Backman 1756).

Vasta kirjoitukseni valmistuttua sain tietooni Anto Leikolan teoksen "Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä. Myyttisten olentojen elämää" (Kustannusosakeyhtiö Tammi, Porvoo 2002), jossa on myös kertomus "Yksisarvinen, sarvekas taruhepo neidon sylissä". Siinä on laaja kuvaus aiheeseen liittyvästä kulttuurihistoriasta.

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2002.

Kirjallisuutta:

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 27. New York 1911.

[Forsius, S. A.:] Sigfridus Aronus Forsius Physica. I, Text. Utg. av J. Nordström. Uppsala 1952.

Jeesus kaunis kumppaninas. Hengellistä runoutta ja vanhaa suomalaista kirkkotaidetta. (Toim. Eija Kämäräinen, valokuvat Seppo Hilpo.) WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva. Porvoo 1990.

Leikola, A.: Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä. Myyttisten olentojen elämää. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Porvoo 2002.

Mez-Mangold, L.: A history of drugs. Editiones Roche, Basle, 1971. Reprint 1989, Basle.

[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 12. Reprinted 1990.

Pekonen, O.: Seireenit laulavat, basiliskit hönkivät. Anto Leikola vie lukijan hirviötaruston lööppitodellisuuteen. Helsingin Sanomat 2.1.2003 s. C 7.

Raamattu. Vuosien 1938 ja 1992 laitokset.

Stafski, H.: Aus alten Apotheken. Prestel Verlag München. München 1956.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON