Arno Forsius

Israel ja Maria Charlotta Törnström – Niemelän talon omistajat 1800-luvulla Vihdin Oravalassa

Bengt Henrik Wichtman Niemelän isäntänä

Vihdin pitäjän Oravalan kylässä sijaitseva Oravalan talo oli ollut saman suvun omistuksessa ainakin vuodesta 1543 alkaen. Oravalan toisen puolikkaan, Niemelän eli Alitalon ratsutilan omistajana oli 1700-luvun loppupuolella Jaakko Juhonpoika (Jakob Johansson) Wichtman (1737–1788). Kun hän kuoli vuonna 1788, jäi häneltä leski Margareta (1740–1809, o.s. Reilin) sekä neljä alaikäistä lasta, Johan Fredrik (1768–?), Charlotta (1770–?), Gustava Magdalena (1772–1843) ja Bengt Henrik (1775–1843).

Sisaruksista vanhin, Johan Fredrik, lähti alunperin koulutielle, mutta se näyttää keskeytyneen muutaman vuoden kuluttua. Hän oli rippikirjan mukaan taipuvainen juoppouteen. Hänestä ei ilmeisesti ollut talon perijäksi ja hän elelikin Vihdissä sukulaistaloissa renkinä, kunnes muutti vuonna 1817 Sauvoon. Charlotta avioitui Vihdissä vuonna 1790 Gustaf Sigfridinpoika Åkerlundin kanssa. Heidän perintöosansa Niemelästä joutui vuoden 1797 tienoilla vääpeli Adam Rennerfeltin omistukseen. Gustava Magdalena asui useita aikoja Tallinnassa ja oli suvun tietämän mukaan avioliitossa satulantekijämestarin kanssa.

Bengt Henrik Wichtman, nuorin lapsista, avioitui lokakuussa 1804 Margareta Kaarlentyttären (1782–1851) kanssa. Tämän vanhemmat olivat Kaarle Simoninpoika ja Kristina Jakobintytär, jotka omistivat Pusulan Hirvijoella sijaitsevan Hannulan ratsutilan. Avioparille syntyi kuusi lasta, Anna Hedvig (1804–1868), Kristina Margareta (1806–1809), Johannes (1810, kuoli lapsena), Maria Charlotta (1812–1891), Margareta (1814–1890) ja Klaus Johan (1817–1820).

Bengt Henrik Wichtman sai haltuunsa puolet jäljellä olleesta Niemelästä vuonna 1806. Niemelän toisen puolen hän sai haltuunsa vasta myöhemmin, kun vanhemman veljen moite tilan jaosta oli ratkaistu oikeudenkäynnin perusteella. Lisäksi Bengt Henrik Wichtman osti itselleen vuonna 1805 sen osan Niemelästä, joka oli ollut Adam Rennerfeltin omistuksessa. Rennerfeltin perheen jäseniä asui edelleen Oravalassa aina 1830-luvulle saakka.

Bengt Henrik Wichtmanin kerrotaan olleen vähemmän tarmokas luonteeltaan. Sitä toimeliaampi oli hänen puolisonsa Margareta. Kun tarvittiin varoja Oravalan osuuden lunastamiseksi, lähti Margareta lainaamaan niitä Irjalan omistajalta, eversti Munckilta. Tuolloin oli samalla asialla myös Merramäen Näkin talon isäntä, jolla oli jalassaan hienot ”lankkinahkasaappaat”. Niemelän emännällä oli jalassaan vain tuohivirsut, mitä eversti Munck piti erityisenä säästäväisyyden osoituksena. Niinpä Munck antoi lainan Margareta Wichtmanille, kun sen sijaan Näkin isäntä sai palata tyhjin toimin kotiinsa.

Bengt Henrik ja Margareta Wichtmanin molemmat pojat ja yksi tytär kuolivat lapsina. Vanhin tytär Anna Hedvig avioitui vuonna 1830 Nummen pitäjän Sitarlan Mattilasta kotoisin olleen talonpojan Johan Hansinpoika Malmströmin kanssa.

Israel Törnström tulee kotivävyksi Oravalan Alitaloon

Bengt Henrik ja Margareta Wichtmanin tyttäristä keskimmäinen, Maria Charlotta solmi avioliiton 5.8.1835 Lohjan pitäjän Vähäteutarin Sylarsista kotoisin olleen Israel Törnströmin (1812–1841) kanssa, joka muutti kotivävyksi Oravalan Niemelään. Tämän vanhemmat olivat Anders Törnström ja Eva Margareta Nordström. Israel ja Maria Charlotta Törnströmille syntyi neljä poikaa, Sven Israel (1836–1906), Bengt Justus (1837–1923), Klaus Henrik (1839–1861) ja Johan Fredrik (1841–1906). Aikuisiksi eläneistä pojista Sven Israel, Bengt Justus ja Johan Fredrik on erillinen kirjoitus näillä kotisivuilla.

Maria Charlottan avioiduttua suoritettiin talon siirto nuorenparin omistukseen. Se tapahtui seuraavilla ehdoilla:

1. Vanhimmalle sisarelle Anna Hedvigille ja talonpoika Johan Malmströmille [annettiin] 15 000 taalaria ja nuorimmalle Margaretalle sama.

2. Sama Margareta sai lukuunottamatta jokapäiväistä ravintoa kotona ollessaan 2 tynnyriä ruista vuosittain sekä kahdelle lampaalle ruoan, kahden kapan pellavakylvön talon pellosta sekä häät maan tavan mukaan.

3. Vanhempien eläkettä oli suoritettava: 8 tynnyriä ruista, 1 tnr ohria, 3 tnr perunoita, 1/1 tnr vehnää, 10 kappaa herneitä, 1/4 tnr suolaisia silakoita, 1/4 tnr suolaa, lahdiksi 2-vuotinen hieho, 1-vuotinen sika ja 4 lammasta, nämä lampaat saivat he itse keritä, 2 lehmää ruokittava talon karjan kanssa, 1 parmas heiniä sekä hevonen kirkko- ym. tarpeellisia matkoja varten.

4. Asuntohuoneeksi pidättivät vanhukset salikamarin, jota paitsi oli kamari rakennettava ja sisustettava Bengtin puolisolle, ennenkuin [Israel] Törnström ottaisi vastaan Oravalan Alitalon [Niemelän], puodin (aitan) sekä yhteisyyden pakaritupaan sekä oikeuden puihin ja lämpöön ynnä kalastukseen.

5. Nämä eläke-edut vähenivät puolella jommankumman kuoleman kautta.

6. Jos kuolema sattuisi ennen Törnströmin tilanostoa, oli hautaus pidettävä yhteisellä kassalla, mutta sen jälkeen, kun hän oli ottanut talon, kustantaisi hän itse maan tavan mukaan.

Tämä sopimus allekirjoitettiin 14.3.1836. Israel Törnström sai kiinnekirjan 12.4.1837 ja talon vastaanotto tapahtui 1.11.1838.

Israel Törnström ehti olla itsenäisenä isäntänä Niemelässä vain runsaat kaksi vuotta, sillä hän kuoli jo 15.4.1841 ”lavantautiin”. Hänet on haudattu Vihdin kirkonmäen hautausmaahan, Niemelän talon holvattuun hautakammioon, joka on kirkon lounaispuolella. Israel Törnströmin kuollessa hänen vaimonsa oli 29-vuotias ja odotti neljättä lastaan. Perheen kolme poikaa olivat alaikäisiä, vanhin 5-vuotias ja nuorin 1,5-vuotias. Neljäs poika syntyi runsaat kahdeksan kuukautta isänsä kuoleman jälkeen.

Emännän nuorempi sisar Margareta avioitui isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1842 Nurmijärven pitäjän Uotilan Sepästä kotoisin olleen talonpojan pojan Johan Henrik Nymanin kanssa. Siitä lähtien Maria Charlotta Wichtman joutui huolehtimaan yksinään Oravalan Niemelän hoitamisesta. Jonkinlaista apua hän sai varmaankin vanhemmiltaan alkuvuosina. Israel Törnströmin kuollessa talon vanhaisäntä Bengt Henrik Wichtman oli 66 vuoden ikäinen ja vanhaemäntä Margareta Wichtman 59 vuoden ikäinen. Edellinen eli 2,5 ja jälkimmäinen 10,5 vuotta vävynsä kuoleman jälkeen.

”Vihtmanin rusthollerska” talonpitäjänä

Maria Charlotta Wichtmania kutsuttiin miehensä kuoleman jälkeen yleisesti ”Vihtmanin rusthollerskaksi”. Artturi Hiidenheimo, Israel ja Maria Charlotta Törnströmin pojanpoika, muistelee: ”Mies kuoli nuorena jättäen jälkeensä neljä pientä poikaa, ja lesken oli nyt ryhdyttävä itse hoitamaan taloa. Kun häneltä kysyttiin, miksei hän ollut mennyt uusiin naimisiin, vastasi hän: ´Kyl mää miehen olsin saanut, mutt en olis saanut lapsilleni uutta isää.´

Hän tarttui tarmokkaasti talon johtoon määräten kaikista tärkeimmistä toimista kuten eri viljelystöiden aloittamisesta y.m., vieläpä otti hän henkilökohtaisesti osaa eniten huolta kysyviin töihin. Niinpä nähtiin hänen joskus omin käsin kylvävän ruista. Sellaisen vaikean taidon kuin härkien iestämisen hän myöskin opetti rengeille.

Mutta luonnollisesti oli hänen käytettävä suurin osa aikaansa talouden tehtäviin sekä lastensa hoitoon ja kasvatukseen. Hänellä oli kaksi palvelustyttöä, mutta kesäiseen aikaan nämä olivat pääasiallisesti ulkotöissä, ja talvella riitti yllin kyllin työtä mahdollisimman omavaraisessa taloudessa. Pellavat, villat, kalanpyydyslangat, sukkalangat ja muut langat kehrättiin kotona, kaikki kankaat kudottiin, vaatteet ommeltiin, kynttilät valettiin j.n.e.

Toimeentulo oli varsinkin alussa sangen vaikea helpottuen tuntuvasti vasta sitten, kun vanhin poika oli varttunut aikuiseksi. Joskus täytyi turvautua lainaamiseenkin. Hyvät naapuruussuhteet olivat taloudellisten asioiden järjestelyssä avuksi.

Kaksikymmenvuotinen isännyys kasvatti Vihtmanin rusthollerskasta itseensä luottavan ja myöskin arvonsa tuntevan henkilön. Hän piti talossaan tarkkaa järjestystä vaatien ehdotonta kuuliaisuutta. Mitään muuta tahtoa ei ollut kuin hänen. Pojat eivät täysinä miehinäkään menneet minnekään hänelle ilmoittamatta ja kotiin saapuessaan oli heidän ilmoittauduttava vaikkapa keskellä yötä. Vasta kun tiesi, että koko talonväki taas oli koolla, saattoi hän nukkua rauhassa.

Palvelijat pidettiin herran nuhteessa. Palvelustyttö ei koskaan saanut tulla talon poikia vastaan ovessa, vaan hänen oli heitä tarkoin kierrettävä; mikään silmäpeli ei saanut tulla kysymykseen.”

Talo siirtyy äidiltä pojalle

Kun perheen vanhin poika Sven Israel solmi avioliiton Hannulan talon tyttären Karolina Kristina Tolpon kanssa, toteutettiin samoihin aikoihin talon siirto hänen haltuunsa 3.1.1861 tehdyllä kauppakirjalla. Pian sen jälkeen, 25.6.1861, kuoli Sven Israelin veljistä toiseksi nuorin, Klaus Henrik. Nuorin veli Johan Fredrik puolestaan tuli täysi-ikäiseksi vuonna 1862. Maria Charlotta Törnström luopui muiden poikiensa hyväksi oikeudestaan Klausin jättämään perintöosuuteen. Johan Fredrikin kanssa tehtiin sopimus, että hän saa osuudestaan 900 ruplaa hopearahaa. Talon uusi omistaja sitoutui toimittamaan paikkakunnan tavan mukaan äidin maalliset jäännökset lepopaikkaan, mutta ruumissaarnalehmä kirkkoherralle oli suoritettava emännän omista eläke-eläimistä.

Sven Israel Törnströmille Alitalon [Niemelän] kauppakirjassa määrätyt ehdot olivat seuraavat:

1. Omistusoikeus siirtyy Svenille lokakuun 1. p:nä s. v. [1864]; hän sai elukkain rehut, mutta vilja oli jaettava.

2. Äidille oli vuosittain suoritettava eläkettä: 6 tnr ruista, 1/4 tnr vehnää, 1/4 ohraa, 1/4 herneitä, 3 tnr perunoita, 1 parmas heiniä, 2 lammasta, 1 vuoden vanha sika sekä joka toinen vuosi vuoden vanha hieho [ungnöt]. Hänelle kuului vanha asuinrakennus, vanha puoti, koillinen osa puutarhaa, 2 penkkiä kaalimaassa, oikeus yhdessä omistajan kanssa käyttää pakaria ja saunaa, tarpeen mukaan valmiiksi hakattuja ja kotiin ajettuja halkoja, sija navetassa ja ruoka yhdelle lehmälle talon lehmien kanssa sekä hevonen ja ajopelit kirkolle ja myllyyn ja kerran vuodessa Helsinkiin; ja lopuksi oikeus talon kalavedessä pitää sopivassa paikassa alituisesti katiskaa.

3. Poikien osa sai, niinkauan kuin tahtoivat asua talossa, olla korottomana, mutta Sven oli velvollinen ei vain ruokkimaan mainitut veljensä, vaan vuosittain myös varustamaan heidät takilla ja housuparilla harmaasta sarasta, kolmilla saappailla, kahdella sukkaparilla, kolmella paidalla ja yksillä alushousuilla. Lisäksi oli jokaisella heistä oikeus tilalla vuotuisesti toimittaa kylvö ja korjata kaskea ½ tynnyrinalan laajuiselta alalta, käyttää pieniä peltotilkkujaan, joita he sitä ennen itse olivat ottaneet viljelykseen samoin kuin saada tallissa sija sekä tarvittava heinä ja laidun jokaisen hevoselle, yksikseen käyttää kahta kamaria uuden asuintalon yläkerroksessa, kuin myös tarvittavat halot heidän huoneittensa lämmitykseksi toisinaan rustitilallisen tuomina kotiin. Sitävastoin oli veljesten niin kauan kuin asuivat kotona asuttava yhdessä tilanomistajan osoittamassa huoneessa alakerrassa koko sen ajan vuotta, jolloin maa on vapaa lumesta, ahkerasti ja kunnollisesti auttaa tilanomistajaa kaikissa esiintyvissä töissä, ja kun niin vaadittiin käyttämään myös omia hevosiaan.

4. Jos joku pojista muutti pois, niin hänen osansa rahassa oli maksettava pois vuoden päästä sekä vuoden korko 5 %.

Kauppa sai lainvoiman vasta 20.3.1864 ja talo siirtyi Sven Israelin haltuun 1.10.1864. Tähän aikaan nuorella parilla oli jo kaksi lasta ja myöhemmin syntyi vielä seitsemän lasta. Nuoren isännän veljistä Bengt Justus oli silloin 27 vuoden ikäinen ja Johan Fredrik 24 vuoden ikäinen. Bengt Justus oli avioitunut vuonna 1863 ja tuli kotivävynä Jaakkolan taloon Vihdin Jokikunnan Kaharlassa. Johan Fredrik avioitui vuonna 1867 ja muutti Snappertunaan, josta hän hankki omistukseensa Östergård-nimisen talon Thorsössä.

Talon rakennukset ja pihapiiri

Edellä selostetusta kauppakirjasta käy ilmi, että tilalle oli rakennettu hiljattain uusi, kaksikerroksinen päärakennus. Artturi Hiidenheimo kuvaa seuraavasti talon rakennuksia ja pihapiiriä. Tämä ilmeisesti vuonna 1861 valmistunut päärakennus sijaitsi pihapiirin lounaisella, niemen puoleisella sivulla. Se oli ollut alunperin yksikerroksinen, mutta Israel Törnström oli tehnyt siihen toisen kerroksen, joka oli saman kokoinen kuin pohjakerros. Koska hänellä oli aikomuksena siirtää koko talo Kohisevan mäelle eli pajan mäelle, ei yläkerran huoneita tehty koskaan talviasuttaviksi. Alakerrassa oli suuri tupa, johon oli käynti talon päädystä. Rakennuksen keskellä oli porstua ja kamari. Niiden toisella puolella oli vielä kaksi kamaria.

Pihapiirin luoteisella, rannan puoleisella sivulla oli vanha päärakennus, ns. salipykninki. Siinä oli sali sekä porstua ja kaksi kamaria. Salia käytettiin myöhemmin juhlatilaisuuksiin kuten lukusiin ja perhejuhliin. Kun Artturi Hiidenheimo oli neljän ikäinen, siis noin vuonna 1881, alkoi hänen isänsä Sven Israel Törnström rakentaa nykyistä päärakennusta salipykningin paikalle. Salipykninki myytiin Vihdin kappalaisvirkatalon työväenrakennukseksi 400 markan hinnasta.

Uusi päärakennus oli kaksikerroksinen hirsinen, laudoitettu ja punaiseksi maalattu rakennus. Vanhasta päärakennuksesta rakennettiin uudestaan tuparakennus, jossa oli tupa ja kaksi kamaria. Näihin kamareihin muutti Maria Charlotta Törnström eli "Vihtmanin rusthollerska", lastenlasten Fammu, eläkepäiviään viettämään. Fammun toisessa kamarissa oli hellakakluuni, tuvassa oli avoin takka ja leivinuuni.

Vastapäätä vanhaa päärakennusta ja sittemmin uutta tuparakennusta oli pihan koillisella laidalla aittarakennus, jossa oli kaksi puotia ja kaksi luhtia. Vasemman puoleisessa puodissa pidettiin jauhot, ryynit ja lihat, oikeanpuoleisessa oli mankeli ja käsikivet, joilla jauhettiin puurojauhoja. Yläkerran luhtien seinät olivat pyöreistä hirsistä tehdyt ja harvat. Oikeanpuoleisessa luhdissa asuivat kesäisin rengit ja vasemmanpuoleisessa piiat. Kumpaankin luhtiin meni eri portaat ja niiden sivuille jäi molempiin päihin jäi pienet solat, joissa säilytettiin mm. vihtoja.

Pihan neljännellä laidalla, vastapäätä uusinta päärakennusta, oli talli. Se oli varustettu sillalla ja rehuvinnillä. Tallissa oli viisi pilttuuta ja karsina. Rakennuksen toisessa päässä oli ratasliiteri. Navettarakennus oli tallin alapuolella, samansuuntaisena kuin päärakennus. Se oli tehty hirsistä ja siinä oli tuohikatto. Navetassa oli kaksi osaa, härkäpihatto ja lehmäpihatto. Navetassa ei ollut kivijalkaa, vaan se oli perustettu pilareille. Siinä oli puulattia, joka oli niin kylmä, että lanta talvella jäätyi öiseen aikaan. Navetassa oli yksi ainoa ikkuna, jossa oli kaksi pientä ruutua. Lehmiä oli 14–15 ja lisäksi nuorta karjaa. Muita rakennuksia olivat yhteinen lammas- ja sikapihatto, puuvaja ja viinapränni sekä puutarhassa oleva jyvämakasiini. Viinaprännissä lämmitettiin vettä karjalle.

Rakennusten välissä olevalla ruohopihalla kasvoi pari pihlajaa ja tarhan laidassa iso kuusi. Omenapuita lukuunottamatta olivat nämä ainoat talon lähistöllä kasvavat puut. Salipykningin ja sittemmin uuden päärakennuksen ja rantatöyrään välissä oli talon puutarha eli trekooli. Siinä oli suuria ja vanhoja omenapuita. Niistä ”mammanpuu” oli kolmihaarainen ja kasvoi aivan erinomaisen hyviä suuria punaisia omenoita. ”Papanpuussa” kasvoi suuria happamia ruokaomenia. En voi sanoa kuka oli puut istuttanut, mutta jo ennen Fammun aikoja oli puutarha perustettu. Puutarhassa oli äyrään lähellä laaja kriikunametsä. Kriikunapuiden lomassa oli myös muutama luumupuu. Naapuritalon Salmelan rajalla kasvoi kirsikkapuita. Omenapuiden välissä oli punaisia ja mustia viinimarjapensaita sekä keltaisia ja valkoisia karviaismarjapensaita.

Vihtmanin rusthollerskan jättäessä talon pojalleen oli siinä ainoastaan 28 tynnyrinalaa (noin 14 ha) viljelysmaita, mutta runsaasti niittymaita. Siihen aikaan ei ollut ollenkaan sarkaojitusta, vaan olivat pellot jaetut säännöttömiin kaistaleisiin eli muruihin. Taloon saatiin rahaa myymällä ruista sekä vuosittain kaksi härkää, joista toinen myytiin ennen veronmaksua, toinen syksyllä.”

”Vihtmanin rusthollerskan” eläkevuodet

Artturi Hiidenheimo kertoo: ”Kun äitini tuli miniäksi taloon, vaadittiin häneltä paljon, ja varsinkin alkuaikoina seurattiin kaikkia hänen töitään tarkoin. Anoppi kai pelkäsi kaiken valtansa luisuvan nuoren emännän käsiin, ja ajan tapa vaati sitäpaitsi miniän tiukalla pitämistä. Mutta pohjaltaan oli Fammu hyvin kiintynyt miniäänsä. Se ilmeni esimerkiksi Fammun tavattomana huolestumisena, jos äitini sattui sairastumaan. Silloin hän heti keitti hyvät kahvit, sillä kahvia hän piti parhaimpana lääkkeenä kaikkiin tauteihin.

Vihtmanin rusthollerskalla oli vielä eläkkeelle ruvettuaan ja siirryttyään salipytinkiin asumaan talon keittiössä oma tuolinsa, jolle kenenkään muun ei olisi pälkähtänyt päähän istua. Sen hän siirsi milloin millekin sopivaksi katsomalleen paikalla, josta seurasi talon töitä. Vaikka hän olisi istunut jonkun tielläkin, ei kukaan olisi pyytänyt häntä siirtymään. Eikä hänen valvova silmänsä rajoittunut ainoastaan kotitalouteen. Kun isäni ensi kerran kylvi heinänsiementä talon peltoon, teki hän sen yön aikaan, ja kun Vihtmanin rusthollerska näki heinän tulevan taimelle, hän huudahti närkästyneenä: Kuka mun peltoosain on paskaruohoo kylvänyt?

Paikkakuntalaiset pitivät yleensä Vihtmanin rusthollerskaa arvossa ja kunniassa. Kulkiessani portinavaajana hänen kanssaan kirkolle sain huomata, kuinka aina riennettiin auttamaan häntä rattailta ja panemaan hänen hevosensa korjuuseen. Hänet laskettiin pitäjän sääty-henkilöiden joukkoon kuuluvaksi. Hänen kestilajiinsa, s. o. niihin taloihin, joiden haltijat olivat itseoikeutetut kutsuvieraat Oravalassa pidettävillä lukusijoilla ja suuremmissa perhejuhlissa, kuului herrasväkeä ja rusthollareita. Suhteelliseen vähävaraisuuteensa viitaten oli hänellä tapana sanoa: Navall´ pienell´ kuin pinnall´ jauhatan isoisten rinnall´. Tällä sääty-ylpeydellä oli terve pohjansa. Hän piti kunnollista ja kunniallista sukua hyvänä suosituksena ihmiselle. Niinpä hän neuvoessaan poikiaan naima-asioissa sanoi pääasian olevan, että hakevat sellaisen vaimon, joka on hyvää ihmislajia.”

”Vihtmanin rusthollerska” pojanpoikansa kuvaamana

Artturi Hiidenheimon muistelee: ”Vihtmanin rusthollerska oli ankara, mutta myöskin oikeamielinen. Oikeamielisyys perustui hänen hartaaseen uskonnollisuuteensa. Hän oli hyvin korkeakirkollinen, ja talossa noudatettiin tarkoin uskonnon vaatimuksia. Joka toinen sunnuntai kävi hän itse kirkossa lukien tai luettaen muina pyhinä saarnan kotona. Jokaisella talon palveluskuntaan kuuluvalla oli kirkkovuoronsa. Kesällä mentiin kirkkoon jalan tai veneellä, talvella annettiin talon puolesta hevonen. Ja kirkkoon oli vuorollaan todella mentävä, sillä kotiin tullessa oli rusthollerskalle tehtävä selkoa siitä, ketkä olivat istuneet talon penkissä (kahdeksannessa saarnatuolista), mitä pappi oli saarnassaan puhunut j.n.e.

Fammun kirkkomatkoilta on minulla muistoja, jotka aikuiseksi tultuani tuntuvat hauskoilta, mutta aikoinaan kysyivät kovasti pojan luontoa. Kun tulimme siihen ikään, että siihen kykenimme, saimme me pojanpojat vuoroin seurata Fammua kirkkoon portinavaajina. Fammu ajoi itse Haili-nimistä vanhaa hevosta koko matkan käymäjalkaa ja itsekseen virsiä hyräillen. Joskus joku jälestätulija kainosteli ajaa hänen ohitsensa. Silloin Fammu pyysi menemään edelle ja jatkoi hiljaista ajoaan. Tällainen hiljainen ajo virrenveisuineen hävetti takaistuimella kyyköttävää portinavaajaa.

Kirkolla käydessään ja muutenkin matkatessaan Fammu ei siis pitänyt kiirettä, vaan vähän väliä hän pysäytti hevosen tervehtiäkseen vastaantulijoita ja vaihtaakseen heidän kanssaan jonkun sanan. Hän osasi aina asettaa sanansa hauskasti. Muistan, kuinka hän kerran nähdessään miehen ylämäessä istuvan raskaalla hirsikuormalla sanoi ystävällisesti: Mies parka, oletteks te kipjä? – Mitä vast niin? – Kun etten ahtees kävellä jaksa.

Sinä aikana, johon muistin ulottuu, ei Fammu enää ajanut talvisin kirkkoon. Kouluikään päästyämme saimme me pojat toimia sunnuntaisin esilukijoina. Saarnakirjana käytti hän Arndtin postillaa. Muistan monta pyhäistä aamupäivää, jolloin istuin Fammun kamarissa valtava postilla edessäni. Sen loppumattomilta tuntuvat sivut olivat jaetut kahdelle palstalle ja painetut kahdenlaisilla kirjasimilla. Usein Fammua painoi uni, mutta ei hän kuitenkaan koskaan nukahtanut niin syvään, ettei olisi huomannut minun lopettavan. Lukiessani lihavalla präntättyjä kohtia, jotka yleensä olivat raamatunlauseita, hän vähän väliä huokasi: Ai, ai, kyll on voimallisi paikkoi! – Tästä Fammun mieltymyksestä voimallisiin kohtiin johduin oikotiehen pitkistä saarnoista, jotka olivat aivan liian raskaat ijälleni. Aloin jättää pois hienolla painettua tekstiä väliltä ja pysyttelin etupäässä voimallisissa kohdissa. Fammu oli tyytyväinen saarnoihin. Joskus olin kuitenkin liian rohkea, ja lyhentelyni vei minut kovin nopeasti saarnan loppuun. Silloin ei auttanut muu kuin jatkaa vähän seuraavasta saarnasta, kunnes arvioin lukemiseni riittävän ja sanoin: Amen. Saarnan jälkeen sain aina Fammulta kahvia tai voileivän.

Vaikka Vihtmanin rusthollerska oli hyvin korkeakirkollinen eikä hänen olisi tullut mieleenkään epäillä mitään kirkon opinkappaleita, oli hän samalla, niinkuin yleensä hänen aikalaisensa, hyvin taikauskoinen. Usko yhteen Jumalaan ei estänyt häntä uskomasta haltioihin, sekä hyviin että huonoihin. Niitä vilisi joka paikassa. Riihellä oli oma haltiansa ja melkeinpä joka rakennuksella omansa. Olen kuullut kerrottavan, että talossa kauan palvellut renki, johon rusthollerska erityisesti luotti, kertoi hänelle, että oli huomannut riihessä kummittelevan. Rusthollerska oli heti selvillä siitä, että riihen haltiaa oli suututettu harjoittamalla siellä syntiä. Hän lähti riihelle, avasi oven, siunasi ja huusi riiheen: Kuka mun riihein on paskantanut! Sen jälkeen luki hän tilaisuuteen soveltuvan rukouksen. Kummitteleminen taisi siihen loppua.

Fammu uskoi tietysti myöskin enteisiin ja pyrki selittämään niitä kaikkien tärkeiden tapausten yhteydessä. Joka kerta jonkun perheen jäsenen lähtiessä matkalle avasi hän kolmasti virsikirjan ja selitti kohdalle sattuneista virrenvärssyistä, miten matka tulisi onnistumaan. Usein sain Fammun puolesta avata virsikirjan. Erityisen rauhoittavalta tuntui hänestä virsi, joka alkoi sanoilla: Herra, kun asetit ajat ja ajan työt ja asuinrajat. – Opin vähitellen löytämään sen kohdan virsikirjasta ja pidin huolen siitä, että tämä virsi sattui yhdeksi avatuista.

Fammun puhe oli sananlaskujen ja sutkausten höystämää. Mainitsen tässä muutamia esimerkkeinä:

Titus elää vielä, sanoi hän Jerusalemin hävitykseen viitaten, kun oli kysymyksessä joku teko, joka hänen mielestään ei voinut jäädä rankaisematta – tai: Siinä minä tahtoisin tuomarina olla.

Jos hänen mielestään joku hyvissä oloissa elävä teki liiallisen numeron kärsimyksistään, sanoi hän: Kuuluks tulee rikkaan tauti, mutt ei köyhän kuolema.

Kuullessaan vanhan naisen menneen naimisiin tokaisi hän: Suden se on koira vanhanakin.

Koreilevalle työlle: Laps´ suuhuns suuretkin, päähäns piika pienetkin.

Meistä lastenlapsistaan, jotka jo nuorena olimme kookkaita ja suurikasvuisia, lausui hän: Kyl teitis´ seinii ols, kun vaan Jumala antais sammalii.

Niihin aikoihin, joihin muistini ulottuu, on Fammu arkioloissa näin puettu: Hänellä on päällään puolivillainen kotikutoinen leninki ja lyhyt toppatakki, kofta. Päässä hänellä on korvat peittävä myssy, bahytti. Kävellessään pihalla käyttää hän kesällä keppiä, mutta talvella on hänellä kädessään hiilihanko, koska se paremmin auttaa liukastumista vastaan. Erityisesti muistuu mieleeni Fammun lammasnahkainen esiliina, jota hän käänsi aina reumatismin vaatimusten mukaan. Juhlatiloissa oli Fammulla yllään musta ostokankaasta tehty villaleninki, suuri musta silkkihuivi hartioilla ja päässä musta pitsimyssy.

Arvovaltainen rusthollerska oli meille lastenlapsille luonnollisesti Fammu, hyväntahtoinen isoäiti, jota tosin täytyi aina totella, mutta jolle uskalsi tehdä kepposiakin. Muistan erään kerran, kun vanhempamme olivat kotoa poissa, ja Fammu paimensi meitä, kuinka vanhempi veljeni [Akseli] ja minä piilouduimme suureen uuniin. Fammu etsi meitä joka paikasta, kävipä vielä ulkonakin huhuilemassa, mutta me vaan pysyttelimme hiljaa uunissa. Lopuksi kun mustina noesta kömmimme esille, sanoi hän vaan veljelleni: Ja mää kun olen toivonu sinust pappii, mutt sinust tulee skorstensfeijari.

Fammu oli voimainsa päivinä siksi paljon hoitanut isännän tehtäviä, ettei häneltä riittänyt harrastusta näpertelyihin. Niinpä hän ei ollut mikään erityinen käsityöihminen, vaikkakin hän vanhuutensa aikana alituiseen istui sukankudin kädessä.

Mielellään hän kävi lapsiaan tervehtimässä, kun nämä olivat perustaneet omat kotinsa, mutta hän ei koskaan viipynyt kovin kauan. Kun kaikki oli katsottu ja asiat selviksi puhutut, sanoi hän usein: Jos teitil on viäl jotain tarjottavaa, niin tuokaa se pöytään vaan. – Kyll mää teitin olonne jo tiärän. Koto minullakin on. – Tai kun hänen luonaan käytiin vierailemassa: Jo te nyt minut näitte. Menkää lapsianne katsomaan, – tai: Pimjä jo tulee, lähtekä kotja vaan lapsii kattomaan.

Fammu puhui länsiuusmaalaista, ruotsinvoittoista murretta. Ruotsia hän myöskin luki ja puhui, vaikka ei virheettömästi. Paikkakunnan väestö oli tosin suomalaista, mutta herras-väen ruotsalaisuus oli jo alkanut tunkea jonkun verran rusthollariluokkaankin, mikä oli aivan luonnollista, kun alkeellinenkin kouluopetus annettiin ruotsinkielellä. Lisäksi tulee, että isoisäni oli ruotsalaiselta seudulta Lohjan Teutarista. Fammu sai kuitenkin vanhoilla päivillään nähdä suomalaiskansallisen aatteen valtaavan hänen perheensä, niinkuin muutkin paikkakunnan maanviljelijäperheet, ja jo lastenlasten joukossa oli sellaisia, jotka eivät enää osanneet ruotsia.

Fammu kuoli 79 vuoden ijässä sydäntautiin. Sairautensa vaivat kesti hän tyynenä ja kärsivällisenä ja erosi ajallisuudesta varma ja iloinen ijäisyyden toivo sydämessään.”

Vanhaemäntä Maria Charlotta Törnström, Vihtmanin rusthollerska, eli leskenä melkein täydet 50 vuotta, niistä yli puolet eli 27 vuotta eläkeläisenä poikansa Sven Israelin perheen piirissä. Maria Charlotta Törnström kuoli vuonna 1891 ja hänet on haudattu Vihdin uudelle hautausmaalle, joka otettiin käyttöön heinäkuussa 1890.

 

Israel ja Maria Charlotta Törnströmin pojanpoika Artturi Hiidenheimo (aik. Törnström) oli tämän kirjoittajan äidinisä.

Esitetty lyhennettynä Törnström-Hiidenheimo sukuyhdistyksen perustavassa kokouksessa 28.7.1996 (tarkistettu 1999).

Korjaus marraskuussa 2004: Charlotta Wichtmanin (S 1770) avioitumisvuosi, p.o. 1790. Eräitä vuosilukujen ja tekstin tarkistuksia toukokuussa 2007.

Lähteitä:

Artturi Hiidenheimon muistelmia. Paperille pannut Elli Hiidenheimo. Vihdissä vuonna 1936. Käsikirjoitus (Artturi Hiidenheimon muistelmat punakapinan ajoilta vuonna 1918; Vihtmanin rusthollerska. Uusmaalainen emäntä, Pojanpojan kuvaamana.)

Pousar, J.: Wichtman – Sciurenius. Särtryck ur Släktbok, Ny följd II:5

Vihdin Oravalan sukutila. Tila- ja henkilöhistoriaa keskiajasta nykyaikaan. Kirjoittanut Kaarlo Soikkeli. Täydennyksin ja liittein varustanut Elli Hiidenheimo. Helsinki 1953.

TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON