Arno Forsius

Tautien nimistöistä ja luokituksista

Yleistä pohdintaa luokittelusta

Elämä ja universum kaikkinensa, ihminen siihen luettuna, edustavat ääretöntä monimuotoisuutta, jo sen tiedon perusteella, mikä tähän mennessä on kertynyt. Voidakseen jotenkin käsittää olevaisen, ihminen on luonut erilaisia tarpeita varten lukuisia luokituksia. Tämä koskee myös sairauksia ja niiden luokittelua.

Luokittelu liittyy olennaisena osana terveen ihmisen ajatteluun. Luokittelu on perustunut aluksi ulkonaisten, helpoimmin havaittavien samankaltaisuuksien ja vastakohtaisuuksien erittelyyn. Myöhemmin se on voinut perustua myös taustalla olevien, havaittaviin ilmiöihin johtaneiden perusprosessien ja tutkimustulosten erittelyyn.

Luokitusten syntyyn johtavat arviointiperusteet lähtevät kulloinkin vallitsevasta tietämyksestä. Oikeina pidetyt tiedot ovat paikkansa pitäviä vain niin kauan, kunnes ne osoitetaan virheellisiksi. Siksi myös luokitukset ovat oikeita vain toistaiseksi. Absoluuttinen tosi, ehdottoman oikea tieto, on useissa asioissa vielä kaukana. Käytettävissä oleva totuus on parhaimmillaankin vain toden varjo. Toden ja totuuden väliin mahtuu ainakin mielipide.

Luokitukset ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä tiedon järjestämiseksi ja esittämiseksi, mm. keskustelua ja opetusta varten. Käytännössä luokitukset ovat aina vain hahmotelmia, jotka perustuvat asioiden yksinkertaistamiseen ja lukemattomien asiaan vaikuttavien seikkojen huomiotta jättämiseen. Usein luokituksien korjaamiseen johtaa poikkeus, joka osoittaa käytetyn ajatusrakennelman virheelliseksi. "Exceptio regulam probat", poikkeus koettelee säännön (ei siis: poikkeus vahvistaa säännön).

On yltiöpäisyyttä uskoa yleisiin luokituksiin. Käytännössä luokitukset voivat olla olemassa vain jotakin tiettyä ja rajattua tarkoitusta varten. Ne eivät koskaan ole ehdottomia ja "pakottavia". Jostakin syystä ihmisillä on taipumus ja halu pitää luokituksia ajattelua kahlitsevina normeina, joihin elävän ja monimuotoisen universumin olisi mukauduttava. Näin on tapahtunut kautta historian, ja luokitusten oikeellisuudesta on käyty usein katkeria "tieteellisiä" taisteluja.

Tautien nimet ja nimistöt

Humoraaliopin valtakautena 400-luvulta eKr. lähtien ymmärrettiin tautien syyksi elimistön perusnesteiden tasapainon häiriintyminen. Siten oli olemassa vain yksi taudin syy, joskin tauti saattoi esiintyä monin erilaisin oirein. Erilaiset oireyhtymät selitettiin yksilöiden konstituution eli perusrakenteen avulla, ja lisäksi asiaan vaikuttivat ikä, sukupuoli ja vuodenajat, myöhemmin myös astrologiset seikat.

Vasta patologisen anatomian syntyessä uuden ajan alkutaitteessa 1500-luvulla alettiin ymmärtää, että oli olemassa erilaisia, toisistaan poikkeavia taudinkuvia, jotka toistuivat samankaltaisina eri yksilöillä, heidän konstituutiostaan riippumatta.

Humoraaliopin seurauksena kaikkia sairauksia oli hoidettu samalla periaatteella, pyrkimällä palauttamaan elimistön perusnesteiden häiriintynyt tasapaino normaaliksi. Kun erilaisiksi ymmärretyille taudeille alettiin löytää myös erilaisia syitä, oli luonnollista etsiä niille myös uusia, juuri niihin parhaiten tehoavia hoitomenetelmiä.

Lääketieteen tietämyksen lisääntyminen ja leviäminen kirjapainotaidon seurauksena eri maiden yliopistojen kesken oli tärkeä peruste taudinnimien jonkin asteiselle yhdenmukaistamiselle. Tähän saakka tautien nimet olivat olleet usein paikallisia tai alueellisia ja kansallisilla kielillä ilmaistuja. Länsi-Euroopassa latinan kieli oli kehittynyt Rooman valtion ja katolisen kirkon ansiosta tieteen, sivistyksen, koulujen ja yliopistojen kieleksi. Keskiajan loppupuolella myös lääketiede tuli yliopistojen oppiaineeksi, jolloin lääketieteellinen terminologia (tautinimistö) alkoi vähitellen yhdenmukaistua latinan kielen ehdoilla. [Katso kotisivun kirjoitusta Diagnoosi.]

Tautinimistöt olivat perustana myös sairauksien tilastoinnille, jotka alkoivat kehittyä ensisijaisesti käytännön pohjalta. Ensimmäiset vakavasti otettavat tilastot ovat koskeneet ankarien kulkutautiepidemioiden aiheuttamia kuolemantapauksia, ja tavoitteet ovat olleet ilmeisesti taloudellisia ja epidemioiden väestöllisten seurausten arviointia koskevia. Niitä on olemassa Venetsiasta 1500-luvulta ja Baselista 1600-luvun alusta. Varhaisimpia terveydenhuollon tarkistettuja tilastoja on laatinut sveitsiläinen lääkäri Felix Platter (1536–1614), joka vuonna 1610 Baselissa ruton jälkeen kulki talosta taloon, laski ruttoon kuolleet sekä vertasi lukuja kirkonkirjoissa ruttoon kuolleiksi merkittyjen määriin verrattuna.

Vielä 1600-luvun alussa tunnettuja ja määriteltyjä taudinkuvia oli melko vähän. Tautien nimet olivat niiden perusluonnetta ajatellen usein sattumanvaraisia, sillä ne oli johdettu usein niiden parhaiten näkyvistä oireista. Sairauksien tilastoimisella ei voitu vielä saada mitään kunnollista kokonaiskuvaa esim. kuolinsyiden jakautumisesta tai yleisestä sairastavuudesta. 1600-luvun aikana eräiden yleisesti tunnistettavien sairauksien taudinkuvat alkoivat selkiytyä ja tautien nimet vakiintuivat. Taudinkuvien vakiintumiseen merkittävästi vaikuttanut lääketieteen auktoriteetti oli englantilainen Thomas Sydenham (1624–1689).

Patologian alan uranuurtaja oli Antonio Benivieni (n. 1443–1502), jonka ruumiinavauskuvaukset julkaistiin vasta hän kuoltuaan nimellä "De Abditis [---] Morborum Causis". Italialainen Alessandro Benedetti (k. n. 1525) ja alankomaalainen Volcher Coiter (n. 1534–1600) korostivat patologian tutkimuksen tärkeyttä lääketieteessä. Seuraava patologian kehittäjä oli italialainen Giovanni Battista Morgagni (1682–1771), joka julkaisi merkittävän teoksensa ”De Sedibus Causis Morborum” vuonna 1761. Patologian tutkimus lisäsi taudinmääritysten varmuutta, sillä se auttoi ymmärtämään sairauksien kliinisten oireiden ja elimellisten löydösten vastaavuutta. Samalla lääketieteen jakautuminen erikoisaloihin paransi tautien tuntemusta ja taudinnimien luokittelua.

Tautien tilastointi

Väestönmuutoksia koskevien tilastojen kokoaminen alkoi jo 1500-luvulla. Englannissa Henry VIII antoi vuonna 1532 paikallisille seurakunnille määräyksen tilastoida kirkolliset toimitukset kuten avioliittoon vihkimiset, kastamiset ja hautaamiset. Nämä tilastot toimitettiin hallitsijalle viikoittain tai vuosittain. Haudattujen kuolinsyitä on alettu merkitä väestötilastoihin Englannissa vasta vuonna 1629. Se tuli mahdolliseksi, kun oli luotu terveydenhuollon järjestelmä ja yhteistyö kirkollisen ja maallisen hallinnon välille. Vähitellen kirkolliset tilastot yleistyivät Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan yhdyskunnissa. Tilastointi ei ollut vielä pitkään aikaan säännöllistä eikä kattavaa.

Terveydenhuoltoon liittyvien tilastojen kokoaminen ja käsittely alkoi kehittyä vasta 1600-luvun loppupuolella. Ensimmäinen merkittävä terveydenhuollon tilastojen laatija oli lontoolainen John Graunt (1620–1674), alunperin varakas kauppias, joka toimi sittemmin kaupungin virkamiehenä. Hänen teoksensa "Natural and Political Observations [---] made upon the Bills of Mortality" (Luonnonmukaisia ja hallinnollisia havaintoja [---] tehtynä kuolintodistuksista) ilmestyi vuonna 1662. Tutkimus teki lääkärien ammattikuntaan niin suuren vaikutuksen, että Graunt hyväksyttiin maallikkona Royal Society'n jäseneksi.

Graunt tarkasteli tutkimuksessaan kuolintodistuksia Lontoossa yli 60 vuoden ajalta. Hän ryhmitteli kuolleisuuden kuolinsyiden mukaisesti. Graunt havaitsi, että kuolleisuus oli kaupungeissa suurempi kuin maaseudulla, ja piti ylikansoitusta kuolleisuutta lisäävänä tekijänä. Hän totesi myös, että miesten ja naisten määrät väestössä muodostuivat lähimain yhtä suuriksi, sillä miesten suurempi kuolleisuus tasoitti näiden suuremman syntyneisyyden. Grauntin ehkä merkittävin keksintö oli kuolleisuuden perusteella laskettu elämänodotuksen taulukko. Hän laski havaitun kuolleisuuden perusteella 6-vuoden iästä eteenpäin 10 vuoden välein 76-vuotiaisiin saakka jokaisen ikäluokan kohdalla, kuinka monta prosenttia syntyneiden ikäluokasta oli silloin vielä elossa. Esimerkin omaisesti eräässä hänen laatimassaan taulukossa 6-vuotiaana oli elossa 64 % ikäluokasta, 16-vuotiaana 40 %, 26-vuotiaana 25 %, 46-vuotiaana 10 % ja 76-vuotiaana 1 %.

Eräs Grauntin tukijoista ja ystävistä oli lääkäri ja poliitikko William Petty (1623–1687). Koska Pettyn mielestä runsas väestö merkitsi valtion varallisuutta, hän suosi kaikkia keinoja terveyden säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Petty jopa arvioi Grauntin kuolleisuuslukujen perusteella kuolemantapausten yhteiskunnalle aiheuttaman taloudellisen menetyksen. Grauntin toiminta sai aikaan muitakin merkittäviä seurauksia. Vuonna 1669 Christian Huygens (1629–1695) ja myöhemmin vuonna 1693 Edmund Halley (1656–1742), tähtitieteilijöitä molemmat, laskivat odotettavissa olevan eliniän taulukoita, joilla tuli olemaan merkitystä henkivakuutustoiminnan perustana.

Tautien luokitukset

Luonnontieteellinen tutkimus lisääntyi ja syveni voimakkaasti 1500-luvulta alkaen. Siihen oli osaksi syynä se luonnonolioiden runsaus ja monimuotoisuus, joka tuli ilmi suurten löytöretkien seurauksena. Kasvien, eläinten, mineraalien ja muiden luonnonolioiden lajeja kuvattiin ja luokiteltiin tieteellisen järjestyksen saavuttamiseksi varsinkin 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Lääketieteen kehittyessä ja tunnettujen taudinkuvien lisääntyessä syntyi tarve luokitella myös sairauksia samaan tapaan kuin muita luonnonilmiöitä.

Tunnistettujen ja eri tavoin määriteltyjen sairauksien lukumäärä alkoi kasvaa erityisesti 1500-luvulta alkaen. Lääketieteen tavoin kirurgiasta tuli kansainvälinen ala, kun merkittävät kirurgian kehittäjät alkoivat julkaista teoksiaan kansankielen sijasta latinaksi. Sairauksien nimistön kehittämiseen vaikutti vähitellen tapahtuva lääketieteen ja kirurgian jakautuminen suppeampiin alueisiin, joista varhaisimpia olivat synnytysten, silmätautien, ihotautien ja ammattitautien tutkimus ja hoito.

Tautiluokituksilla pyrittiin luomaan erilaisia ryhmiä sairauksien syiden ja ominaispiirteiden mukaan, tavoitteena parantaa tautien tunnistamista, hoitamista ja ehkäisemistä. Myös tautiluokitusten kohdalla syntyi tarvetta saada aikaan kansainvälisiä luokitteluja lääketieteellisten käsitysten yhdenmukaistamista ajatellen. Syitä siihen olivat mm. nykyaikaisten yleissairaaloiden synty 1700-luvun lopulla, sisätautien ja kirurgian yhdistyminen sekä lääkärien koulutuksen siirtyminen yliopiston kateedereista sairaaloihin.

Tautinimistöjä koskevan systematiikan luojaksi kohosi ranskalainen lääkäri François Boissier de Sauvages [de la Croix] (1706–1767), joka oli Montpellier'n lääketieteellisen koulun professori. Hän julkaisi vuonna 1731 teoksensa "Nouvelles classes de Maladies, qui dans un ordre semblable à celui des Botanistes, comprennet les genres et l'espèces de toutes les maladies avec leurs signes et leurs indications". Vuonna 1763 ilmestyi hänen teoksensa "Nosologia methodica sistens morborum classes". Sauvages jakoi sairaudet kymmeneen luokkaan, 295 sukuun ja 2400 lajiin.

Sauvages'in teos teki tavattoman suuren vaikutuksen Carl von Linné'hen (1707–1778), kun hän sai sen luettavakseen vuonna 1737. Vaikka nämä kaksi systemaatikkoa eivät tavanneet toisiaan koskaan, syntyi heidän välilleen 30 vuotta kestänyt ystävyys ja kirjeenvaihto. Linnén systematiikan pääteos oli "Systema Naturae", jonka ensimmäinen ja vielä suppea laitos ilmestyi vuonna 1735. Sen mukaisesti koko silloin tunnettu eläin-, kasvi- ja kivikunta jaettiin luokkiin (classes), lahkoihin (ordo), sukuihin (genus) ja lajeihin (species). Jokaisella lajilla oli kaksiosainen nimi, jonka muodostivat sukunimi ja lajinimi.

Kuten Sauvages'in teoksen otsikosta ilmenee, hän on käyttänyt esikuvanaan aikaisempia kasvitieteilijöitä, joista on aiheellista mainita sveitsiläinen Caspar Bauhin (1560–1624), ranskalainen Joseph Pitton de Tournefort (1656–1708) ja brittiläinen John Ray eli Raius (1627–1705). Linné puolestaan laati Sauvages'in järjestelmää mukailevan oman tautisystematiikkansa "Genera morborum", jonka hän julkaisi vuonna 1763. Brittiläinen William Cullen (1712–1790) julkaisi vuonna 1785 tautiluokittelun "Synopsis nosologiae methodicae", joka muodostui suosituimmaksi pitkälle 1800-luvulle. Hän jakoi sairaudet neljään pääryhmään eli kuumetauteihin, neurooseihin (psyykkisiin sairauksiin), kakeksioihin (näivetystauteihin) ja paikallisiin tauteihin.

Nykyaikaista lääketiedettä ajatellen perustelut tautien luokituksille olivat vielä virheelliset, sillä esim. mikrobien, aineenvaihdunnan häiriöiden ja perinnöllisyyden aiheuttamien sairauksien syyt olivat yhä tuntemattomia.

Saksassa preussilainen kenttäsaarnaaja Johann Peter Süssmilch (1707–1767) loi vuonna 1741 tilastollisen perustan väestökirjanpidolle teoksellaan ”Die göttliche Ordnung in den Veränderungen des menschlichen Geschlechtes, aus Geburt, Tod und Fortpflanzung desselben erwiesen” (Ihmissuvun muutosten jumalallinen järjestys, syntymän, kuoleman ja lisääntymisen avulla osoitettuna). Siinä Süssmilch analysoi väestön Brandenburgin 1056 seurakunnassa sekä useissa Preussin kaupungeissa ja maakunnissa. Hän laati myös ensimmäisen kuolleisuustaulukon koko Preussin väestöstä vuonna 1756.

Süssmilchin tutkimukset herättivät suurta huomiota ja mm. englantilaisen väestötutkijan Thomas Robert Malthusin (1766–1834) kerrotaan tutustuneen niihin. Süssmilch korosti väestökehityksen tutkimisessa suurten ja pitkäaikaisten tilastojen merkitystä. Häntä voidaan pitää yhteiskuntaa koskevan tilastollisen ja tilastomatemaattisen tutkimuksen uranuurtajana. Siinä hän edelsi belgialaista tilastotieteilijää Lambert Adolphe Jacques Quételet'tä (1796–1874), joka loi tilastollisen käsitteen "l'homme moyen" (keskiarvoihminen) ja tutki aihetta "curve of possibility" (mahdollisuuksien käyrä).

Tautinimistöihin perustuvilla tilastoilla oli tarkoituksena luoda perusta sairauksien määrittämiselle, esiintymiselle ja yleisyydelle. Tautinimistöt ovat olleet aluksi pääsääntöisesti maakohtaisia ja palvelleet ensisijaisesti hallinnon tavoitteita. Melko pian niistä saatavia tietoja alettiin käyttää myös sairauksien hoitotarpeen toteamiseen, hoitojärjestelmien kehittämiseen sekä ehkäisyn suunnitteluun. Kansainvälisyyden lisääntyessä ilmaantui tarvetta luoda yhdenmukaisia tautinimistöjä, joita voitiin käyttää maiden ja maanosien välillä tilastolliseen vertailuun. Tautinimistöjen kehityksestä Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1749–1809 ja Suomessa sen jälkeen on kotisivuilla erillinen kirjoitus, samoin kuin Tautinimistöjen kansainvälisestä kehittämistyöstä.

Kirjoitus on valmistunut elokuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Duodecimin Sanaluettelo Suomen lääkäreille. Kolmas uudistettu painos. Duodecim-seuran toimittama ja kustantama. Helsinki 1909.
Forsius, A.: Epidemioista, väestötapahtumista ja kuolinsyistä. Suku ja tieto 3, Sukututkimuspäivien esitelmiä 1982–1986, Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja 40: 81–97, Pieksämäki 1986.
Lagerkrantz, G.: Svenska sjukdomsnamn i gångna tider. 2. upplagan. Eskilstuna 1983. [Moniste. Distribution Stadsarkivet, 631 86 Eskilstuna.]
Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Näköispainos Tampere 1981.
Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.
Smedby, B. och Schiøler, G.: Sjukdomsklassifikationens historia. [Julkaisematon luonnos. Toukokuu 2006.]
Vuori, H.: Lääketieteen historia – sosiaalilääketieteellinen näkökulma, Gummerus, Jyväskylä 1979.
Vuorinen, H. S.: Suomalainen tautinimistö ennen bakteriologista vallankumousta. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja Hippokrates 1999: 33–61.
Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino, Tampere. Jyväskylä 2002.

Lisäys tammikuussa 2007:
Smedby, B. och Schiøler, G.: Health Classifications in the Nordic Countries. Historic development in a national and international perspective 2006. – Hälsoklassifikationer i de nordiska länderna. Den historiska utvecklingen i ett nationellt och internationellt perspektiv 2006. NOMESCO, Nordic Medico Statistical Committee 76:2006. København 2006. 110 s. ISBN 87-89702-56-5.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON