Arno Forsius

 

Talvihaudat ja luuhuoneet

 

Nykyaikana on vaikeaa ymmärtää niitä moninaisia ongelmia, joita vainajien hautaan saattamiseen aikaisemmin saattoi liittyä. Pääasialliset syyt siihen olivat kuljetuksen hankaluudet sekä hautojen kaivamista talvikautena vaikeuttanut maan jäätyminen. Harvinaisempia syitä oli esim. rakennettavan hautakappelin valmistuminen myöhemmin.

 

Hautaamisen vaikeudet lisääntyivät kristillisen kirkon syntyessä, jolloin hautaamisen tuli tapahtua siunattuun maahan. Uuden seurakunnan alkuna olikin ehkä hautausmaan perustaminen tietyn alueen vainajia varten. Seuraava vaihe saattoi olla siunauskappelin rakentaminen uuden hautausmaan yhteyteen. Asutuksen lisääntyessä rakennettiin hautausmaan alueelle kirkko kappeliseurakuntaa varten. Usein siitä kehittyi aikaa myöten itsenäinen seurakunta, jolla oli oma kirkkoherransa.

 

Seurakunnan kirkko rakennettiin usein mäelle, jota ympäröivä maa-alue voi olla melko suppea ja maaperän pintakerros hautojen kaivamista ajatellen matala tai kivinen. Hautausmaan perustaminen kirkkojen ympärille onkin vaatinut toisinaan suurten hiekkamäärien siirtämistä sinne hevoskuljetuksilla, ehkä pitkienkin matkojen takaa.

 

Moni asuinpaikka varsinkin pohjoisessa Suomessa on sijainnut tiettömien taipaleiden tai vesistöjen takana, niin että sieltä on ollut mahdotonta kuljettaa vainajia hautausmaille sulan ja lumettoman maan aikana niin hevosella kuin veneelläkin. Toisaalta kuljettamisen esteenä on saattanut olla kelirikkoaika syksyllä tai keväällä. Silloin vainajat on ollut haudattava aluksi kuolinpaikkakunnalla väliaikaisesti ns. valehautaan eli kesähautaan. Sieltä heidät on sitten kuljetettu hautausmaalle talvikelillä hevosella tai muulla tavalla.

 

Talvella, jos maa oli pohjoisilla seuduilla syvässä roudassa, oli pakko sijoittaa vainaja aluksi ns. talvihautaan, varta vasten hautausmaan laidalle pystytettyyn rakennukseen, ja lopullinen hautaus voi tapahtua vasta roudan sulamisen jälkeen. [Lisäys lokakuussa 2010]: Rakennetun talvihaudan puuttuessa on hautausmaalle saatettu syksyllä kaivaa pitkä, katoksella peitetty hauta, johon vainajien arkut on sijoitettu talvella odottamaan lopullista hautaamista, kunnes maa oli keväällä sulanut. Joissakin tapauksissa vainaja on saanut odottaa hautaamistaan kahdessa väliaikaisessa haudassa, ensin talven tuloa kesähaudassa ja sen jälkeen kevään tuloa talvihaudassa.

 

Hautausmaiden laitamille oli usein rakennettu jo 1700-luvulla ns. luuhuoneita tai luukamareita. Niiden hyllyille sijoitettiin aikaisemmin haudattujen vainajien maatumattomia luita, joita oli tullut esiin uusia hautoja kaivettaessa. Näitä luuhuoneita alettiin myöhemmin käyttää myös talvihautoina.

 

Kokkolan kirkon hautausmaalla oli 1700-luvun alussa puusta rakennettu kahdeksankulmainen luuhuone, jonka seinässä olevaan tauluun oli kirjoitettu ruotsinkielinen runo. Se on tässä tämän kirjoituksen tekijän suomeksi tulkitsemana:

 

”Ihmislapsi kurja, kun kuljet mieron tiellä,

kuolemaasi muista, ja katso muita siellä,

sekä minkä sääty, ehkä onni mukanaan,

osaksesi antoi. Vaan yhteen paikkaan päätyen

täällä talonpojat on kanssa muiden säätyjen.

Niin luut köyhän, rikkaan joutuu samaan satamaan.

Vuonna 1701.”

 

Talvihautaaminen vaikeutui 1700-luvun lopulta lähtien kirkkoon hautaamista rajoittavien määräysten seurauksena. Silloin kiinnitettiin lisääntyvästi huomiota haudatuista vainajista kohoaviin hajuihin, joiden arveltiin levittävän tarttuvia tauteja. Asia oli ollut aikaisemminkin ajankohtainen vakavien kulkutautien aikoina ja esim. jo vuosien 1710–1711 ruttoepidemian seurauksena alettiin antaa hautaamista koskevia ohjeita.

 

Valituksen johdosta vuoden 1770 valtiopäivillä annetussa päätöslauselmassa todettiin vuoden 1686 kirkkojärjestyksen ja myös järkevän taloudenpidon kannalta soveliaaksi säilyttää ja kätkeä ruumiit hautauksen yhteydessä niin, etteivät ne muuttuessaan aiheuttaisi eläville haittaa ja vahinkoa. Vuonna 1773 ei annettu ehdotonta kirkkoihin hautaamiskieltoa, mutta niissä hautojen oli oltava holvatut, ja kulkutauteihin kuolleita suositeltiin haudattavaksi erillisiin, syrjäisiin hautausmaihin.

Varsinkin papiston keskuudessa vastustettiin kirkkoihin hautaamista, ja se esittikin jo vuoden 1779 valtiopäivillä, että kirkkoihin hautaamisesta luovuttaisiin kokonaan. Vuonna 1790 esiintyneen kulkutaudin johdosta annetun määräyksen mukaan yhtään ruumista ei saanut toistaiseksi haudata kirkkoihin, ja sitä paitsi vuoden kuluessa kirkkoihin haudatut vainajat oli kaivettava ylös ja haudattava kirkkotarhaan.

 

Kuitenkin vasta vuonna 1822 annettiin yleinen ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen julistus, kiellosta Ruumiiden hautaamista wastaan Kirkoissa”. Tämän määräyksen jälkeen monen seurakunnan oli pakko rakentaa 1800-luvun alkupuolella erillinen ruumishuone, jota käytettiin myös talvihautana eli ruumiiden säilyttämiseen pakkaskauden yli.

 

 

Kuvassa on Vihdin seurakunnan ruumishuone ja ruumiinavaushuone, jonka rakentamisesta seurakunta teki päätöksen kokouksessaan 23.6.1844. Alkuperäisen suunnitelman mukaan kivestä ja tiilistä tehdyn rakennuksen pituudeksi oli määrätty 8 kyynärää (n. 4,8 m) ja leveydeksi 6 kyynärää (n. 3,6 m). Kuvassa oleva rakennus on kuitenkin pituudeltaan noin kaksinkertainen. Valok. Arno Forsius kesäkuussa 2009.

 

 

 

 

 

 


Piirilääkärijärjestelmän kehittyessä lääkintätoimen ylihallitus antoi 1830-luvulla toistuvasti ohjeita seurakunnille huolehtia ruumiinavauspaikkojen ylläpitämisestä, ja vuonna 1841 annettiin määräys lämmitettävän ruumiinavauspaikan järjestämisestä talvisaikaan. Tämä lisäsi seurakunnissa tarvetta rakentaa hautausmaiden lähelle ruumishuoneita niin ruumiiden säilyttämistä kuin ruumiinavausten suorittamistakin varten.

 

Väliaikainen hautaaminen kiellettiin periaatteessa vuoden 1879 terveydenhoitoasetuksella. Vasta vuoden 1927 terveydenhoitoasetuksessa sanottiin nimenomaan, että ruumista ei saa säilyttää ennen hautaamista muualla kuin ruumishuoneessa. Olosuhteiden pakosta väliaikaista hautaamista käytettiin kuitenkin monin paikoin aina 1900-luvun puoliväliin saakka, kunnes tieverkoston kehittyminen teki kaikkialla mahdolliseksi vainajien kuljettamisen ruumishuoneisiin ja hautausmaille ympärivuotisesti.

 

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2009. Julkaistu hieman supistettuna: Tiimalasi 1/2010. Suomen Hautaustoimistojen Liiton julkaisu. S 12–13.


Kirjallisuutta:

 

Aaltonen, L.: Hautauskulttuurin historiaa Suomessa. Teoksessa Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liiton 50-vuotisjuhlakirja, toim. Kyösti Kiiskinen. Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry. Jyväskylä 1992.

 

Chydenius, Jacob: Sednare delen om Gamle Carleby. [----] utgifwen af Praesis Jacob Chydenius, [----] Academiskt prof, [----] i Åbo Academi. [----] Respondens Samuel Fabrell, Norr Finne. Gamlakarleby, J. J. Kloströms boktryckeri, 1784.

 

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982. Hautaamista ja kuolinsyiden selvittämistä käsittelevät jaksot luvuissa 24, 31, 42, 49.

 

Forsius, A.: Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/ hautaus.html. Internet 2009.

 

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON