Arno Forsius

 

Suvisaari – lapsuuteni ajan kesänviettopaikka

 

Niin pienestä kuin muistan, oli perheellämme Vihdissä Irjalansaaren lounaiskärjessä kesäpaikka, Suvisaari. Vanhempani olivat ostaneet tämän paikan vuonna 1932 Irjalan tilan omistajilta, Eero, Ester, Martta ja Irja Törnströmiltä (myöh. Hiidenheimo), äitini serkuilta. Äitini isä Artturi Hiidenheimo lahjoitti vanhemmilleni Salmelan vanhan savusaunan, jonka hirret kuljetettiin Oravalan puolelta talven aikana jäätä pitkin Irjalansaareen. Näistä hirsistä Haaparannan kirvesmiesveljekset pystyttivät kesäasuntomme, jossa vietimme kesän ensimmäisen kerran ilmeisesti vuonna 1933, ollessani neljän vuoden ikäinen.

 

Irjalansaari sijaitsi Hiidenvedessä Kirkkojärven ja Mustionselän välisessä salmessa. Se oli kapeahko, n. 1 km pitkä ja n. 0,5 km leveä, pituussuunnan osoittaessa koillisesta lounaaseen, koilliskärki n. 1,5 km:n etäisyydellä Vihdin kirkonkylän rannasta. Saaren kaakkoisrannan puolella oleva Isosalmi eli Tarttilansalmi oli n. 200 m. levyinen, mutta se oli molemmilta sivuiltaan runsaasti kaislikon ja vesikasvien kaventama. Saaren luoteisrannan puolella sijaitseva Vähäsalmi, joka oli runsaan veden aikana n. 100 m. levyinen, oli joskus matalan veden aikana niin kaislikon ja ruohon tukkima, niin että se muistutti enemmänkin puroa tai ojaa. 

 

Suvisaareen muutettiin aina kesäkuun alussa ja kirkonkylään palattiin kesän päättyessä elokuun lopulla. Alkukesän lähtöön liittyi kirkonkylän kodin laitto kesäkuntoon. Tuplat eli sisäikkunat irrotettiin ja vietiin vinttiin. Ikkunoihin levitettiin auringonsuojaksi vanhat lakanat ja huonekalut suojattiin kangaspäällisillä kauhtumisen estämiseksi. Laitettiinpa vielä kattokruunujenkin ympärille kangaspussit, etteivät kärpäset päässeet niitä likaamaan.

 

Muuttaessa oli alkuaikoina vietävä mukana sängyt, vuodevaatteet ja taloustavarat, vieläpä kanatkin, joita isäni hoiti Vihdin Säästöpankin ulkorakennuksessa talvikauden aikana. Vaikka Irjalansaari oli kesällä toisinaan mantereesta Vähäsalmen puolella vain kapean ojan erottama, ei sinne ollut edes hevosen kuljettavaa tietä. Niinpä muuttokuorma kuljetettiin Vihdin Osuusmeijerin tai Myyrin talon kuorma-autolla Mustionselän Irjalan puoleista rantaa sivuavalle maantielle, josta tavarat soudettiin veneillä n. 300 metrin matka Suvisaaren rantaan.

 

Tavaroiden siirtämiseksi saatiin soutaa monta kertaa järven yli. Sängyt sijoitettiin poikittain veneen laitojen päälle, samoin rautalankaverkosta valmistetut kanojen kuljetushäkit. Soutajina olivat isä ja äiti tai kotiapulaiset. Se oli hyvää soutuharjoitusta meille pojillekin, kunhan voimat alkoivat karttua. Tuulella ja sateella tavaroiden soutaminen raskaasti lastatuilla veneillä oli toisinaan kerrassaan jännittävää. Joskus tavaroita kuljetettiin myös Oravalan kautta, mutta jyrkän mäen vuoksi siellä ei voinut ajaa kuorma-autoa niin lähelle rantaa. Sitä paitsi soutumatka sinne oli huomattavasti pitempi.

 

Suvisaaren kesäasunto oli rakennettu hirsistä korkealle kivijalalle. Sen edustalla oli pieni niittyalue ja takana kallio, jonka koloihin oli istutettu monenlaisia kivikkokasveja. Rantaan oli matkaa vain parikymmentä metriä. Talo oli maalattu punaiseksi ja sitä koristivat valkoiset vuorilaudat. Talon seinustalla kasvoi villiviiniä ja pihamaalle oli muokattu muutamia kukkapenkkejä, joissa kasvoi keisarinkruunuja, pioneja ja kehäkukkia. Pihalla oli myös valkoiseksi maalattu lipputanko. Pihamaalla pidettiin kesäisin lieassa lampaita. Koiranpentukin meillä oli kerran, mutta siitä oli pakko luopua pian, sillä se oli aina hampaineen kiinni meidän poikien housunpunteissa.

 

Suvisaaren rannan muodosti kivikkoinen niemenkärki, jonka Oravalan puoleisella sivulla oli veneranta ja pyykinpesupaikka. Pyykki pestiin puisissa paljuissa ja keitettiin lipeävedessä kivien päälle asetetussa rautapadassa. Laituria ei ollut ja sen vuoksi pyykki käytiin viruttamassa järvessä joko kahlaamalla tai veneestä. Pyykinpesupaikan vieressä kasvoi suuri, laho koivu, jonka ontossa rungossa oli vuosikausien ajan yöpöllön pesä. Joskus poikasia oli useampia ja silloin pienin niistä usein menehtyi vahvempien viedessä kaiken ruoan. Niemen lännen puoleiselle sivulle oli raivattu käyttökelpoinen uimaranta. Siellä oli paikoin suuria vedenalaisia kiviä, joilta voi hyvin tehdä sukelluksia rantaan päin. Uimarannan vieressä kävivät salakat kutemassa pari kertaa kesän aikana. Silloin ne hyppivät kivillä niin lähellä rantaa, että kissakin pystyi pyydystämään niitä melkeinpä käpäliään kastamatta.

 

Huvilarakennuksen luoteispäädyssä oli suuri kuisti, joka oli osittain suojattu laseilla tuulelta ja sateelta. Kuistilta päästiin olohuoneeseen, jossa vanhempani nukkuivat. Sieltä johti ovi eteisen kautta talon toisessa päädyssä olevaan keittiöön. Eteisen seinään oli lyöty suuria rautanauloja vaatteiden ripustamista varten. Kerran hypätessäni ottamaan lakkia korkealla olevasta naulasta sain alempana olevasta naulan päästä pitkän haavan rintaani oikealle puolelle.

 

Eteisestä päästiin ulos pihan puolelle pienen kuistin ja korkeiden portaiden kautta. Eteisestä johtivat portaat myös vinttikerrokseen. Siellä oli keittiön yläpuolella laudoilla katettu välikkö, josta päästiin toisessa päädyssä olevaan matalaan, viistokattoiseen ullakkohuoneeseen. Veljeni Raimo ja minä nukuimme alkuvuosina tässä ullakkohuoneessa. Kotiapulaisen vuode oli ullakkokerroksen eteistilassa.

 

Keittiön puolella metsän reunassa oli puuvaja ja pienen matkan päässä siitä kanala. Sen jälkeen kun kesäpaikkaan liittyi maanviljelystä, muutettiin kanala kotiapulaisen nukkumatiloiksi. Polun varrella oli pieni soranottopaikka, jonne voi rakentaa teitä leikkiautoja ja linnoituksia tinasotilaita varten.

 

Pienen matkan päässä talon toisesta päädystä oli törmään kaivettuna betonikellari ruokatarpeiden säilyttämistä varten. Kellarin lähellä oli betonirenkaista rakennettu kaivo, jossa lämpiminä aikoina säilytettiin maitoa ja kermaa metallikannuissa, narun varassa veteen upotettuna. Käymälä, jossa oli kaksi istumapaikkaa, toinen aikuisille ja toinen lapsille, oli noin kolmenkymmenen metrin päässä talosta metsän suojassa. Talon lähellä oli metsässä myös leikkimökki, jossa voi tarpeen vaatiessa yöpyä pari ihmistä.

 

Joitakin vuosia myöhemmin rakennettiin uimarannan äärelle hirsistä viistokattoinen saunarakennus. Rannan puolella oli saunakamari, jonka kerrossängyissä me pojat nukuimme siitä alkaen, minä ylemmässä ja veljeni alemmassa.

 

Suvisaaren alue käsitti Irjalansaaren lounaisen puoliskon ja se oli puolisen kilometriä pitkä. Metsineen, mäkineen ja kallioineen se oli oivallinen paikka partio- ja intiaanileikkejä varten. Huvilan pihasta lähti ylös mäkeä jyrkänpuoleinen polku, joka johti noin sadan metrin etäisyydellä olevalle, parin aarin suuruiselle peltotilkulle, jonne isäni perusti puutarhan. Siellä viljeltiin salaattia, vihanneksia, perunaa, juureksia ja mansikoita. Sinne istutettiin myös viinimarjapensaita ja muutamia omena- ja kirsikkapuita. Puutarha-alueen reunassa oli kaivo kasteluveden saamiseksi, mutta kuivina kesinä vettä oli usein kannettava järvestä saakka. Puutarhan hoito oli isäni lempiharrastuksia, mutta meitä poikia puutarhan kasteleminen ja kitkeminen ei erityisemmin innostanut. Kiinnostusta lisäsivät kuitenkin hieman ne "tapporahat", joita meille maksettiin pyydystetyistä vadelmakärsäkkäistä ja kaalimadoista.

 

Kesäloma-aikaa lukuun ottamatta isäni kävi Suvisaaresta työssä päivittäin. Tavallisesti se tapahtui soutaen veneellä Oravalaan ja sieltä autolla kirkonkylään. Talvisodan alkaessa jäimme ilman autoa, joka otettiin puolustusvoimien käyttöön, palaamatta koskaan takaisin. Siitä alkaen isäni teki matkat tavallisesti soutamalla kolmen kilometrin matkan kirkolle edestakaisin päivittäin. Soutaessaan hän usein veti uistinta ainakin osan matkasta. Meillä oli lisäksi Billnäsin tehtaalla tammilaudoista valmistettu avoin moottorivene, jossa oli Nopsa -merkkinen perämoottori. Isäni teki työmatkoja myös sillä, jos bensiiniä oli saatavissa. Toisinaan hän souti ensin järven yli Irjalan tielle ja jatkoi sieltä polkupyörällä kirkonkylään. Kun saareen myöhemmin rakennettiin vaatimaton tie Vähäsalmen puolelta, tuli polkupyörällä kulkeminen helpommaksi.

 

Vuonna 1939 vanhempani ostivat Irjalansaaren keskiosassa sijainneen Iso-Saari -nimisen torpan maat, jotka rajoittuivat Suvisaaren maihin. Torpan olivat omistaneet Lydia Eriksson ja hänen tyttärensä Svea Haaparanta ja tämän mies Veikko Haaparanta. Torppaan kuului metsän lisäksi peltoja, joista osa oli raivattu Vähäsalmen puolella olevista rantaniityistä. Torpan rakennukset olivat pahasti rappiolla. Talossa ei ollut sähköä eikä sinne ollut aluksi tietäkään. Päärakennusta kunnostettiin ja vanhan navetan tilalle rakennettiin tiilipilareista ja hirsistä uusi karjasuoja kahta hevosta, kuutta lehmää, nuorta karjaa, muutamaa sikaa ja pariakymmentä kanaa varten. Maataloudesta huolehti palkattu pehtori ja hänen vaimonsa toimi karjanhoitajana. Maito separoitiin kotona, kerma kirnuttiin voiksi ja myytiin. Kun Vähäsalmen kautta rakennettiin tie, voitiin maitotonkka kuljettaa hevosella Vanhalan ja Irjalan välisen maantien varteen, mistä Vihdin Osuusmeijerin kuorma-auto sitten otti sen mukaansa. Lähipellon reunaan rakennettiin mäen syrjään uusi puimala- ja latorakennus. Aluksi puimakonetta käytettiin polttomoottorilla kunnes taloon saatiin sähkö ja sähkömoottori. Sen jälkeen voitiin myös käyttövesi nostaa taloon sähköpumpulla Isosalmen rannasta.

 

Alkuvuosina maito noudettiin Oravalasta veneellä iltaisin. Minä opin käyttämään perämoottoria varsin pienenä ja sen jälkeen kävin sillä usein yksin maidonhakumatkalla. Raskainta matkassa oli suuren maitokannun kantaminen rantaan navetan karjakeittiöstä, jossa se oli odottamassa kylmään veteen sijoitettuna. Kun vanhempani olivat ostaneet torpan viljelyksineen, saatiin maito omasta karjasta. Nyt maitomatka tehtiin saaren halki jalkaisin ja toisinaan veneellä Isonsalmen puolelta.

 

Vesillä liikkuminen oli saaressa asuville tärkeää jo asioiden hoitamisenkin vuoksi. Mutta sen lisäksi vesillä oltiin myös muutoin. Moottoriveneen lisäksi meillä oli valkoiseksi maalattu kaksituhtoinen soutuvene, jota käytettiin venematkoihin ja uistelemiseen. Muuta kalastusta varten oli käytettävissä tervattu ruuhi. Isä osti meille pojille Schreckin perheeltä, Oravalan Salmelassa asuneilta kesävierailta, käytetyn kangasvalmisteisen kanootin, jota saatiin jatkuvasti kunnostaa ja paikata. Muutamaa vuotta myöhemmin saimme uuden vanerivalmisteisen kanootin. Teimme retkiä pääasiallisesti lähivesillä. Kanooteilla oli mukava liikkua saaren rantakaislikoissa seuraamassa vesilintujen elämää.

 

Irjalansaaren koillispää oli Vihdin seurakunnan omistuksessa. Lisäksi saaressa oli kaksi mäkitupalaisen asumusta. Toisessa, jonka tontti oli seurakunnan ja meidän perheen maiden välissä, asui kalastaja Luoto vaimonsa kanssa. Toisessa, joka oli meidän omistaman maatalon maiden keskellä, asui Mäkisen perhe, jossa oli kolme lasta.

 

Suvisaaren huvilatilasta myytiin rakennukset ja niitä ympäröivä tontti elokuussa 1945 päätoimittaja Lauri Aholle ja maanviljelystila vuonna 1946 Koivistosta kotoisin olleelle maanviljelijä Joonas Tikalle, joka kuului maansaantiin oikeutettuihin siirtokarjalaisiin. Luodon "mökissä" oli sodan aikana siirtolaisina Rankin perhe Karjalan kannakselta. Sodan jälkeen Paavo ja Elli Koskimäki, jotka olivat hoitaneet viimeksi meidän perheen maataloutta, ostivat Luodon entisen pikkutilan.

 

(Kirjoitettu 1990, tarkistettu 2001, lisätty ja siirretty kotisivuille huhtikuussa 2011)

 

Julkaistu: Kärväinen 2, Vihti-Seuran julkaisuja VII. Toim. Heikki Karvonen. Vihti 1992. Sivut 65–68.

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON