Arno Forsius

 

Stendhalin syndrooma eli taiteesta hurmioituminen

 

Olin puolisoni, tyttäreni ja hänen puolisonsa kanssa matkalla Firenzessä keväällä 2007. Matkaoppaissa kerrottiin taidekokoelmien yhteydessä taiteesta hurmioitumisen aiheuttamasta Stendhalin oireyhtymästä eli syndroomasta. Se liittyi ranskalaisen kirjailijan Marie-Henri Beylen (1783–1842) eli Stendhalin kokemuksiin Firenzen vaikuttavia taideaarteita katsellessa. Ajattelin silloin, että tässä olisi mielenkiintoinen tutkimuksen ja kirjoituksen arvoinen asia. Muiden töiden johdosta suunnitelma jäi lepäämään.

 

Aikakauskirja Duodecimin joulunumerossa (23/2008) julkaistiin Anna Kortelaisen kirjoitus ”Stendhalin syndrooman arvoitus. Puhdasta onnea, kauneutta ja sattumaa”. Kirjoituksessa kerrotaan Stendhalin syndroomasta olennaiset piirteet, joten aiheesta oli nyt olemassa tietoa myös suomen kielellä. Stendhalin hurmioitumisen ajankohdaksi on useissa lähteissä mainittu vuosi 1817, mutta Anna Kortelaisen tutkimusten mukaan se on tapahtunut jo syyskuussa 1811 Italian matkan aikana. Kirjoituksen lopussa Kortelainen mainitsee, että hän on valmistelemassa aiheesta kirjaa, joka valmistuu elokuussa 2009. Anna Kortelaisen laaja teos "Hurmio – oireet, hoito, ennaltaehkäisy" julkistettiin 20.8.2009 Ateneumissa.

 

Seuraavassa esityksessä tarkastelen suppeasti vain eräitä Stendhalin oireeseen liittyviä näkökohtia, lähinnä lääketieteen kannalta. Tässä ei käsitellä asian psykologisia taustoja.

 

Firenzessä toimiva psykiatri Graziella Magherini oli kohdannut 1970-luvulta lähtien työssään toistuvasti turisteja, jotka olivat saaneet vaikuttavia taideteoksia katsellessaan psyykkisiä ja somaattisia oireita. Useat matkailijat olivat joutuneet huolestuttavien oireittensa vuoksi psykiatriseen hoitoon. Oireet olivat olleet kuitenkin lieviä ja nopeasti rauhoittuvia, ja hoitoaika oli ollut yleensä vain muutamia päiviä. Oireilevissa matkailijoissa oli sekä eurooppalaisia, yhdysvaltalaisia että japanilaisia. Suurin osa heistä oli 25–40-vuotiaita naisia ja runsas puolet oireilevista oli ollut aikaisemmin psykiatrisessa hoidossa. Useimmat hoitoon tulleista olivat saaneet oireita käytyään Uffizi Galleriassa tai Palazzo Pitti’ssä, joissa turistien määrä on hyvin suuri.

 

Psykiatri Graziella Magherini yhdisti hoitoonsa tulleiden turistien oireilun Stendhalin 160 vuotta aikaisemmin tuntemiin ja kuvaamiin oireisiin, ja antoi oireilulle nimen Stendhalin syndrooma. Yhteys kuuluisaan ja arvoituksellisena pidettyyn kirjailijaan lisäsi mielenkiintoa oireyhtymää kohtaan. Lisäksi oireilun liittyminen Firenzen runsaisiin taideaarteisiin toi asialle julkisuusarvoa mm. turismia ajatellen.

 

Henri Beyle, myöhemmin kirjailijanimeltään Stendhal, syntyi vuonna 1783 Grenoblessa ja kuoli vuonna 1842 Pariisissa. Hän ryhtyi sotilasuralle 17-vuotiaana ja toimi Napoleonin sotajoukoissa lähinnä huollon ja hallinnon tehtävissä. Vuonna 1800 hänen sijoituspaikakseen tuli Italia, jossa hän asui Milanossa. Siellä hän sai heti kuppataudin tartunnan. Taudin hänelle aiheuttamista seurauksista ei ole varmaa tietoa, ja ainakaan taudin kolmannen asteen oireista ei ole olemassa todisteita. Niitä kehittyikin vain osalle tartunnan saaneista. Kolmannen asteen oireista vakavimpia olivat aivokupan aiheuttama halvaava tylsistyminen (paralysis generalis progressiva), selkäydinkato (tabes dorsalis) sekä aortan ja muiden valtimoiden laajentumat (aneurysma, kuppataudin aiheuttama aortan laajentuma, aneurysma aortae luetica). Tässä on aiheellista huomauttaa, että edellä mainitut kuppataudin kolmannen asteen muutokset pystyttiin kiistatta osoittamaan kuppataudista johtuviksi vasta 1870-luvulta lähtien.

 

Kuitenkin tiedetään varmasti, että kuppataudin tartunnan jälkeen Stendhal sai tautinsa hoitamiseksi elohopeakuureja toistuvasti koko elämänsä ajan. Ainakin myöhemmässä vaiheessa hän sai elohopealääkityksen ohella kaliumjodidia, jonka sen uskottiin lisäävän hoidon tehoa. Tällainen lääkitys oli siihen aikaan yleisenä tapana, sillä sen pääteltiin parhaiten estävän taudin uudelleen puhkeamisen. Kuppataudin hoidoilla oli yleisesti haittavaikutuksia, jotka saattoivat olla varsin hankalia. Myös Stendhalilla oli niitä, mm. 1830-luvun lopulla elohopean käytöstä johtuvaa käsien vapinaa, joka vaikeutti voimakkaasti kirjoittamista.

 

Stendhal sanoutui vuonna 1801 irti sotilaan ammatista ja muutti aluksi Pariisiin. Hän palasi kuitenkin Ranskan armeijan palvelukseen vuonna 1805 ja oli mukana Napoleonin sotaretkellä Berliiniin vuonna 1806. Stendhal asui kaksi vuotta Braunschweigissa, jossa hänellä oli myös mahdollisuus perehtyä filosofiaan, musiikkiin ja kulttuuriin. Hän osallistui vuonna 1812 alkaneeseen Venäjän sotaretkeen, joka päättyi Ranskan karvaaseen tappioon ja Napoleonin imperiumin luhistumiseen vuonna 1814. Sen jälkeen Stendhal vapautui armeijan palveluksesta ja muutti Italiaan. Hän asettui asumaan Milanoon, johon hän oli perin juurin ihastunut ensimmäisen kerran jo vuonna 1800. Siellä Stendhal alkoi ammattimaisen kirjailijan toiminnan. Hän kirjoitti aluksi lukuisilla eri nimimerkeillä, kunnes alkoi pysyvästi käyttää kirjailijanimeä Stendhal vuodesta 1817.


Stendhal oli oleskellut Italiassa myös vuonna 1811, jolloin hänen käyntinsä syyskuussa 1811 Firenzessä ja erityisesti Santa Crocen keskiaikaisessa kirkossa näytti täyttäneen hänen taiteeseen kohdistuvat toiveensa ja odotuksensa. Eräät kirkossa olevat maalaukset saivat aikaan hänessä taivaallisen tunnetilan, suorastaan hurmoksen, jollaista hän ei ollut aikaisemmin kokenut. Kirkosta poistuessaan Stendhal tunsi sydämentykytystä, joka silloin ymmärrettiin hermoista johtuvaksi oireeksi, ja lisäksi hän tunsi voimiensa uupuvan ja pelkäsi kaatuvansa. Stendhal istuutui puiston penkille levähtämään ja luki Ugo Foscolon runonsäkeitä, jotka palauttivat pian hänen mielenrauhansa.


Stendhalin kokemat oireet olivat alkavalle pyörtymiselle varsin tyypillisiä. Pyörtymisen syynä on yleensä verenpaineen laskeminen niin alas, että aivojen verenkierto jää liian vähäiseksi. Pyörtyminen ilmenee useimmiten seisovalla ihmisellä, mutta se on kyllä mahdollinen myös istuessa tai maatessakin. Pyörtymisen ensi oireita ovat heikottaminen, kalpeus, korvien soiminen ja kylmä hiki. Tilan vaikeutuessa seuraa huimausta, voimattomuutta ja kaatuminen, usein tajuttomuus ja joskus harvoin myös epilepsian tapaisia kouristuksia. Verenpaineen lasku voi johtua psyykkisistä syistä kuten pelosta, veren tai tapaturman näkemisestä tai muusta järkytyksestä, mutta sen syynä voivat olla myös ulkoiset olosuhteet tai fysiologiset tekijät kuten lämmin ja ummehtunut ilma, pitkään paikallaan seisominen, nesteen menetys tai verenkierron virheellinen jakautuminen esim. äkillisen vatsataudin yhteydessä. Jos kyseessä on pyörryttäminen ilman perussairautta, tilanne helpottuu istumaan tai pitkälleen päästessä. Tajuttomaksi pyörtyneellä tajunta palaa makuulla yleensä nopeasti. Ensiapuna on jalkojen kohottaminen, raitis ilma, raikas juotava tajunnan palattua, sekä tilan seuraaminen.  

 

Stendhalin oireilu oli niin mieliinpainuvaa, että hän merkitsi sen myös päiväkirjoihinsa. Stendhalin kokemat oireet olivat selvästi psykosomaattisia, siis taiteen katselun ja kokemisen vaikuttavuudesta johtuneita ruumiillisia oireita. Psykiatri Magherinin potilaillaan havaitsemat oireet olivat enemmän psyykkisiä kuin Stendhalilla 160 vuotta aikaisemmin. Stendhalin kuvaama lyhytaikainen oireilu ei olisi varmaankaan saanut julkisuutta myöhemmin, ellei Magherini olisi kuvannut vastaavanlaisia ilmiöitä nykyaikana.

 

Stendhalin kohdalla on pyritty etsimään erilaisia syitä hänen kokemansa hurmoskohtauksen oireisiin. Tällöin on tietenkin otettava huomioon myös hänen sairastamansa kuppatauti ja sen hoidossa käytetty lääkitys. Oireita ei voida varmuudella yhdistää hoitoihin, ja kuten edellä on kerrottu, hänellä ei tiedetä myöskään olleen parantumatonta kuppatautia. Hänelle kuoleman jälkeen tehdyssä ruumiinavauksessa ei voitu havaita mitään kuppataudin aiheuttamia elinmuutoksia. Tässä on kuitenkin muistettava, että ruumiinavaukset perustuivat silloin vielä kudosten ja elinten silmämääräiseen tai suurennuslasilla tapahtuneeseen tarkastukseen. Mikroskooppiset kudostutkimukset tulivat mahdollisiksi vasta 1800-luvun loppupuolella ja kuppataudin bakteeritutkimukset vasta 1900-luvun alkuvuosina.

 

Stendhal palasi Milanosta Pariisiin vuonna 1821. Myöhemmin hän oli vuodesta 1830 Ranskan konsulina Triestessä ja vuodesta 1831 Civitavecchiassa lähellä Roomaa. Stendhal sairastui Civitavecchiassa keväällä 1841 halvaukseen, jonka jälkeen hänellä oli toistuvasti puhevaikeuksia. Saatuaan uuden halvauksen lokakuussa 1841 Stendhal muutti Pariisiin. Siellä uusi ja entistä vaikeampi halvaus päätti hänen elämänsä 59 vuoden iässä maaliskuun loppupuolella 1842. Hänet on haudattu Montmartren hautausmaahan Pariisissa.

 

Halvaus oli 1800-luvulla yleinen kuolinsyy niin keski-ikäisillä kuin vanhoillakin. Sen yhteyksiä eri tauteihin ei silloin vielä tunnettu, mutta myöhemmän tiedon perusteella halvauksia ovat voineet aiheuttaa mm. verenpainetauti, verisuoniston rasvakalkkiutumat ja verihyytymät (trombosis), sydänvikoihin liittyvät veritulpat (embolus) ja myös kuppataudin valtimomuutokset (arteritis luetica). Edellä mainittuun Stendhalin ruumiinavaukseen viitaten ei sen perusteella ole mahdollista päätellä, mikä hänen halvaukseen johtanut perussairautensa on ollut.

 

Stendhalin syndrooman nimi on tullut tunnetuksi myös italialaisen Dario Argento’n ohjaamasta kauhuelokuvasta nimeltään ”La sindrome di Stendhal” (1996), jolla ei ole, syndrooman nimeä ja siihen liittyvää oireilua lukuun ottamatta, yhteyttä kirjailija Stendhalin elämän kanssa.

 

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2009.  Tarkistettu ja muokattu elokuussa 2009 Anna Kortelaisen teoksen  "Hurmio – oireet, hoito, ennaltaehkäisy" ilmestymisen jälkeen.

 

Kirjallisuutta ja lähteitä:

 

Kortelainen, A.: Stendhalin syndrooman arvoitus. Puhdasta onnea, kauneutta ja sattumaa. Duodecim 124 (2008): 23: 2714–2719.


Kortelainen, A.: Hurmio – oireet, hoito, ennaltaehkäisy. (499 s.) Tammi. Porvoo 2009.

 

Useita Internetin sivustoja Stendhalista ja Stendhalin syndroomasta (2009).


Keskusteluja sekä sähköpostin ja tietojen vaihtoa Anna Kortelaisen kanssa 2008 ja 2009.


TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON