Arno Forsius

Saara Forsius ja pankkirosvo Sorjosen ryöstöyritys Vihdin Säästöpankissa

 

Olavi Hurmerinnan piirtämä kuva Uudessa Suomessa 17.1.1954. Saara Forsius on saanut alkuperäisen kuvan omakseen.

 

Vihdin Säästöpankissa oli 14.1.1954, kuten joka kuukauden puolivälissä, laskettu meijeritilit ja jaettu rahat valmiiksi tilipusseihin seuraavana päivänä alkavaa maksamista varten. Illalla noin klo 21 aikaan pankinjohtaja Saara Forsius istui pankin viereisessä kokoushuoneessa tilastoja laatimassa. Silloin keittiön oven taakse ilmaantui mies, joka pyrki sisälle. Vinttikerroksessa olevassa huoneessa asuva taloudenhoitaja Sisko Jokinen meni ovelle, jolloin mies kysyi, onko pankinjohtaja kotona. Sisko, jolla oli päällään vain aamutakki ja tohvelit, lupasi mennä katsomaan. Hän tuli hätääntyneenä Saaran luokse ja kertoi, että keittiön oven takana oli oudon näköinen mies, joka kysyi johtajaa.

Saara ja Sisko päättivät mennä yhdessä katsomaan tilannetta. He menivät lasikuistin kautta toiselle ulko-ovelle ja näkivät pihalla poliisilta näyttävän miehen, joka oli pukeutunut koppalakkiin, mustaan sadetakkiin ja kumisaappaisiin. Saara raotti ovea ja kysyi tiukasti, mitä mies hakee. Mies tuli rivakasti ovea kohti ja sanoi olevansa Helsingin poliiseja ja etsivänsä jotakin hämäräperäistä miestä, joka oli mennyt saunan taakse. Sisko: "Yrititte autotalliin, mutta ovi oli kiinni." — "Niin oli", sanoi mies. Yhtäkkiä hän tarttui ovenripaan ja törmäsi sisään ruokailuhuoneeseen asti. Saara huomasi, että mies oli kovin kalpea ja sanoi: "Tehän olette kalman kalpea, istuutukaa toki."

"Nyt se olette te joka istutte ja minä määrään", sanoi mies ja veti esiin pistoolin. Saara ja Sisko menivät vierekkäin istumaan sohvaan. "Tiedättekö kuka minä olen?". Naiset sanoivat, etteivät he tietäneet. "Ettekö ole nähneet kuvaani Helsingin Sanomissa?" Siihen Saara vastasi: "Minä en lue Helsingin Sanomia, minä luen vain Uutta Suomea." "Minä olen Heino Hilarius Sorjonen." Saara totesi siihen: "Ettehän te ole rosvon näköinenkään." "Minä olenkin herrasmiesrosvo", sanoi Sorjonen.

Sorjonen astui Saaran eteen ja sanoi: "Minä tiedän kaiken teistä, huomenna on meijeritilien maksupäivä ja kassassa on monta miljoonaa. Nyt teidän on annettava minulle kassan avaimet." Saara: "Meijeritilit täällä pankissa eivät ole niin suuret, sillä muutkin pankit lähipitäjissä maksavat niitä. Avaimia minulla ei ole, minä en pääse koskaan yksin kassaholviin, sellaiset ovat säännökset. Sorjonen: "Missä sellaiset määräykset on?" Sisko keksi salamannopeasti: "Säästöpankkilaissa. Minä tiedän, että kun johtaja lähtee aamulla Helsinkiin, niin sillä on usein kauhean vähän rahaa mukana. Silloin sen täytyy rahaa saadakseen odottaa, että muut virkailijat tulevat työhön. Niin juu."

Sorjonen: "Kyllä niiden avaimien on nyt löydyttävä!" Hän otti pistoolin esiin ja tähtäsi naisia kohden. Saara nousi ylös, meni Sorjosta kohden ja sanoi: "Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin täyttää virkavelvollisuuteni ja puolustaa pankkia. Ampukaa — ampukaa — ampukaa!" Sisko istui sohvassa, hiljaisuus vallitsi. Sorjonen laski pistoolin: "Kyllä minä teidät ampuisinkin, mutta minä en tahdo tehdä sitä tuon nuoren tytön nähden. Mutta kun te kerran rimpuilette, niin minun on sidottava teidät." Sorjonen otti taskustaan rautalankaa, joka oli kierretty tulitikkurasian ympärille. Ensin hän sitoi Saaran kädet ranteista yhteen. Sitten hän sitoi Siskon kädet samalla tavalla, mutta veti aamutakin hihat ranteiden suojaksi. Sen jälkeen Sorjonen yhdisti molemmat naiset rautalangalla ranteista toisiinsa ja määräsi heidät jälleen istumaan sohvaan.

Saara sanoi Sorjoselle: "Istukaa tekin", ja niin Sorjonen istui Fammun keinutuoliin vastapäätä naisia. Keinutuolia siirtäessä sen alla ollut matto meni kasaan, jolloin Sisko totesi: "Ei herrasmies pane mattoja kasaan." Sorjonen nousi tuolista, nosti sitä ja suoristi maton. Sorjonen sytytti tupakan ja vilkuili saunalle päin. Naiset totesivat, että nythän voidaan keskustella. Sisko kysyi Sorjoselta, onko tällä äitiä. Sorjonen myönsi ja kysyi puolestaan Siskolta, onko tällä sulhasta. Sisko vastasi kieltävästi. Kesken kaiken Sorjonen tiedusteli naisilta: "Uskotteko te Jumalaan?" Naiset vastasivat yhdestä suusta: "Uskomme!". Sen jälkeen Sorjonen kysyi: "Uskotteko te, että minäkin uskon?" Siihen naiset vastasivat: "Miksi emme me uskoisi." Saara kysyi: "Ettekö te voisi keksiä itsellenne jotain muuta tekemistä kuin ryöstämisen?" Siihen Sorjonen totesi, että se on myöhäistä, kun hänellä on jo 14 vuotta tuomiota.

Tässä vaiheessa Saara yritti saada Sorjosen epäilemään, että talossa saattoi olla joku muukin henkilö, ja uteli Siskolta: "Onko se teidän sulhasenne vielä siellä yläkerrassa?" Sisko ei ymmärtänyt juonta ja vastasi hämmästyksissään kieltävästi. Hän totesi kyllä, että hehän voisivat kaikki mennä yläkertaan katsomaan. Sorjonen kuitenkin kieltäytyi: "Siellä voi olla joku!"

Sorjonen vaati: "Nyt niiden avainten on tultava!" Samassa Sorjonen meni ensin pimeänä olevaan pankkiin ja sen jälkeen Saaran makuuhuoneeseen, jossa oli valot. Takaisin tullessa hänellä oli kädessään Saaran auton avaimet ja rahaa. Saara kysyi: "Löytyikö mitään?" Sorjonen totesi: "Kyllä olikin köyhä pankinjohtaja, kun ei ollut käsilaukussa kuin 14000 markkaa (vast. nyk. 140 mk) ." Yhtäkkiä hän työnsi kätensä Saaran jakun taskuun ja laittoi rahat sinne: "Minä en ota yksityisomaisuutta, minä olen herrasmiesrosvo." Saara sanoi: "Antakaa myös auton avaimet, autokin on yksityisomaisuutta." Silloin Sorjonen laittoi myös auton avaimet Saaran taskuun.

Nyt oli kulunut niin paljon aikaa, että Sorjonen uskoi yövartijan tulevan kierrokselleen. Sorjonen alkoi vaikuttaa hermostuneelta ja tuumaili itsekseen: "Mitäs minä nyt teen?". Hän lähti vielä kerran pankin puolelle. Naiset pelkäsivät, että hän aikoisi räjäyttää kassaholvin auki. Sorjonen palasi kuitenkin pankista ja alkoi hankkiutua pois — tyhjin toimin. "Nyt te tietysti kerrotte," sanoi Sorjonen, "minkälainen mies minä olen ollut." Siihen naiset vastasivat, että he aikovat kertoa asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet. Sorjonen ilmoitti: "Jos minä nyt lähden, niin te ette saa ilmoittaa mitään poliisille ennen 9 aamulla." Naiset ryhtyivät tinkimään ajasta ja sanoivat, että heidän täytyy saada kertoa tapahtuneesta ainakin kello 7. Niin sovittiinkin.

Sen jälkeen Sorjonen vapautti Siskon kädet rautalangoista. Sisko sanoi: "Ette suinkaan te lähde ennenkuin minä olen saanut teidän nimikirjoituksen!" Sisko juoksi pankkiin, repäisi jostakin paperipalan ja toi mukanaan mustepullon sekä kynän. Sorjonen istui ruokasalin pikkupöydän ääreen ja kirjoitti hitaasti ja hartaasti: Heino Hilarius Sorjonen. Silloin Sisko pyysi myös jotain muistovärssyä. Sorjonen kirjoitti vielä: "Kun sydän itkee minä hymyilen, kun tuska polttaa minä laulelen".

Sisko sanoi Sorjoselle: "Älkää nyt ainakaan tulko takaisin!" Sorjonen sanoi toivovansa, että he eivät tapaa raastuvassa. Sen jälkeen Sorjonen lähti, eivätkä naiset ymmärtäneet katsoa, mihin suuntaan hän meni. Sisko vapautti Saaran kädet rautalangoista. Sitten he syleilivät toisiaan ja kiittivät sydämissään armollista Jumalaa, joka oli heitä varjellut.

Naiset rupesivat ankarasti miettimään, mitä tehdä. He eivät uskaltaneet enää olla pankissa yksin. He olivat luvanneet, etteivät ilmoita asiasta poliisille ennen aamua. Silloin Saara keksi soittaa pappilaan. Hän pyysi puhelimeen kirkkoherra Mutrun poikaa Ollia ja pyysi häntä tulemaan heti Säästöpankkiin. Tämä tulikin sinne hetken kuluttua ja sai kuulla kaiken tapahtuneesta. Olli Mutru totesi, ett hän ei ole antanut mitään lupauksia Sorjoselle ja soitti samantien poliisille. Saara soitti myös pankin hallituksen jäsenelle Aulis Niinistölle, joka tuli pistooli mukanaan naisten turvaksi. Tämän jäkeen järkytyksen aiheuttama jännitys purkautui Saaran kohdalla ankarana vapinana ja vilutuksena.

Pian tulivat Vihdin poliisit. He eivät kyllä uskoneet vähääkään, että Vihdin Säästöpankissa olisi käynyt vaarallinen pankkiryöstäjä Sorjonen ja lähtenyt tyhjin toimin pois. Joka tapauksessa poliisit ottivat selvää, oliko vankityöleireiltä kukaan karannut, ja lähettivät varotuksen kaikkiin posteihin ja pankkeihin.

Säästöpankin saunan luota johtivat kahdet jäljet Kirkkojärven rantaan ja sieltä jään yli Vanhalan kylään päin. Aamulla tulivat Helsingistä keskusrikospoliisin miehet. Heidän näyttämänsä kuvan perusteella yöllinen vieras oli ollut Sorjonen. Asia varmistui lopulta keinutuolista saatujen sormenjälkien ja muistovärssyn käsialan perusteella.

Saara Forsius ei saanut unta lainkaan. Hän ja Sisko päättivät mennä aamulla kello 7 kertomaan tapahtuneesta Säästöpankin virkailijoille, joista suuri osa asui läheisen joen rannalla olevassa talossa. Siellä sovittiin, että kaikki ovat pankissa työssä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Huhu tapahtumasta oli kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle. Puhelin alkoi soida yhtämittaa ja pankkiin virtasi uteliaita ihmisiä ja lehdistön edustajia. Saara soitti aamulla pojalleen Arnolle ja sanoi, että jos lehdissä kerrotaan jotakin kauheata, niin hän ja Sisko ovat kyllä kaikesta huolimatta hengissä. Sen päivän lehdessä ei ollut asiasta vielä mitään, mutta seuraavina päivinä sitäkin enemmän.

Sorjonen kirjoitti Helsingin Sanomille seuraavan kirjeen:

"21.2.1954
tämän kirjeeni kun saatte niin en ole enää Suomessa, joden ihmiset voivat taas vapautua painajaisesta jota ovat minun takiani tunteneet.
Olen huvitettuna seurannut lehtien palstoilta ihmisten ilmoituksia Laineesta ja itsestäni ja todennut asijat niin, että meillä joko on paljo kaksoisveliä — tai sitten myötätuntoisia ihmisiä jotka tahtovat meitä auttaa harhauttamaan poliiseja. Sillä kaikki nuo tiedonannot meitän näkemisestä ovat perättömiä — paitsi ihan alku matkasta siis Raisiossa jossa iltahämärissä tuli meitä vastaan pyörällä ajava mies joka kysyi mihin olimme matkalla — oli hyvä ettei yrittänyt pidättää sillä olimme silloin hiukan kuummia — joden olisi voinut tapahtua jotain ikävää —
Sen jälkeen ei Laine ollutkaan enää pitkää matkaa seurassani sillä hänen jalkansa jossa oli edellisestä karkuyrityksestä paha loukkaantumisen vika — loukkaantui uudestaan muurilta alas hypätessä ja hänestä tuli melkein liikunta kyvytön. Koitin häntä auttaa parhaan vointini mukaan — mutta voimat loppui itseltänikin ja silloin Laine pyyti että ampuisin hänet. En voinut tehdä sitä joden Laine sanoi peitä ruumiini ja vie pojille terveisiä. Samalla pamahti — Hän ampui suuhunsa ja kuolema seurasi heti.
Itse sairastuin pahanlaiseen kuummeeseen jota kesti aina — siihen saakka kuin kävin Vihdissä — olin silloin kirjaimellisesti noussut sairasvuoteelta. Seurassa ollut kirjoitus joka kertoo Vihtin pankin johtajan ja minun vuoro keskustelusta — on muunnettua totuutta Siis jätetty pois ja asetettu tilalle ei puhuttuja sanoja.
Nyt hyvästi Suomi — ja reilut kaverit — kiitos kaikille joiten kansa olin tällä aikaa yhteydessä. teitä ei houkutellut viiden kympin veriraha joka oli päästäni luvattu.
En mene vieraalle maalle aikeessa tehdä rikoksia — vaan yritän sijoittautua töihin sillä työn teko ei ole minulle vastenmielistä.
Suomi on liijan kuumma joden näin on parempi.
Hyvästi
Kirjoitti Heino Hilarius Sorjonen.
Viimmeinen lempi nimi Hempeämielinen Hilarius."

Saara Forsius sanoi Sorjosen kirjeestä Helsingin Sanomille näin: "Olen ollut pahoillani siitä tavasta, jolla monet lehdet ovat käsitelleet Sorjosen käyntiä Vihdin Säästöpankissa. Ei Sorjosta olisi tarvinnut tehdä naurunalaiseksi sen vuoksi, ettei hän toteuttanut julmia uhkauksiaan. Mitä Seura -lehteen tulee, oli siinä esitetty selostus totuudenmukainen. Lehden omat väliotsikot antoivat kuitenkin kevyemmän sävyn tälle tapahtumalle kuin se todellisuudessa oli. Kirjeen muun sisällön todenperäisyydestä en osaa sanoa sitä enkä tätä. Joka tapauksessa olipa Sorjonen kotimaassa tai ulkomailla, olisi hänet saatava mahdollisimman pian pidätetyksi. Se olisi hänelle itselleenkin parasta. Kenellekään en enää toivoisi sellaisia elämyksiä, mitä itse olen työtoverini kanssa hänen seurassaan kokenut."

Vaikuttaa siltä, että Sorjonen oli halunnut harhauttaa kirjeellään häntä etsiviä poliiseja. Sorjonen oli piileskellyt naapurikunnan Pyhäjärven Ahmoolla erään talon ladossa, josta käsin hän oli tehnyt matkoja lähiseudulle. Myöhemmin keväällä hänen piilopaikkansa tuli ilmi ja poliisit ryhtyivät piirittämään latoa. Silloin Sorjonen ampui itsensä.

Sorjosen käynnistä Vihdin Säästöpankissa kirjoitettiin kevättalvella 1954 melkein kaikissa sanoma- ja aikakauslehdissä aina Ruotsia myöten. Myöhemmin kirjailija Jussi Kylätasku kirjoitti aiheesta kuunnelman ja näytelmän "Hentomielinen Hilarius".

Saara Forsiuksen muistiinpanojen ja kertomusten sekä lehtikirjoitusten perusteella kirjoitti Arno Forsius 1990. Tarkistettu 16.2.1999. Pieniä korjauksia marraskuussa 2006.

TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON