Arno Forsius

Saara Forsius (1902—1988) — muistosanat siunaustilaisuuden jälkeen

Muistosanat Saara Forsiuksesta, äidistäni,
muistotilaisuudessa Ristinkirkossa
11.8.1988 siunaustilaisuuden jälkeen

Rakkaat omaiset ja ystävät

Olemme tänään kokoontuneet äitimme ja isoäitimme siunaustilaisuuteen täällä Lahdessa, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet. Hänen ensimmäinen kosketuksensa Lahteen oli ehkä omalla tavallaan tärkeä. Ollessaan 8-vuotias hän kutoi tomuliinakankaan, joka lähetettiin Lahden maatalousnäyttelyyn. Tämä käsityötaidon näyte sai II palkinnon ja toi siihen liittyvän kunniadiplomin hänen seinälleen.

Kodin perintö oli merkittävä äitini elämässä. Hänen kotinsa Vihdin Oravalassa oli elämää sykkivä piiri, täynnä valoa, lämpöä, luovaa yritteliäisyyttä ja luonnon läheisyyttä. Siellä syntyivät myös lujat siteet perheeseen, sukuun, kotiseutuun ja isänmaahan.

Äitini isä Artturi Hiidenheimo oli 1910-luvulla Vihdin Säästöpankin johtajana. Hän otti kerran vanhimman tyttärensä Saaran, joka oli 15 vuoden ikäinen, merkitsemään vuoden lopulla korkoja tilikortteihin. Erään naisen ammatiksi oli merkitty korttiin itsellisnainen ja se oli Saarasta jotakin erikoista ja uutta. Niinpä hän iltarukouksessaan pyysi, että hänestäkin tulisi joskus itsellisnainen. Tämä hänen rukouksensa tuli kuulluksi kukkuramitoin.

Artturi Hiidenheimo ohjasi tytärtään Saaraa yhteiskunnallisen elämän pariin jo nuoresta pitäen. Isän ja tyttären välille muodostunut yhteisymmärrys jatkui kautta vuosien. Kun äitini vuonna 1948 valittiin Vihdin kunnanvaltuustoon, sai hän siellä istua isänsä vieressä oppimassa kunnallispolitiikan käytäntöä. Siinä vaiheessa, jolloin äitini valittiin vuonna 1951 miehensä työn jatkajaksi Vihdin Säästöpankin toimitusjohtajana, lienee hänen isänsä vaikutus asioiden kulkuun ollut merkittävä.

Isäni äkillinen kuolema oli äidilleni ankara isku. Sitä kuitenkin vaimensi valinta hänen seuraajakseen ja siihen liittyvät suuret paineet onnistua naisena tehtävässä, joka oli perinteisesti vain miehille kuuluva. Vakuutteluista huolimatta äitini epäröi antaa suostumustaan valinnalle, sillä nainen pankinjohtajana oli silloin vielä lähes ennen kuulumatonta. Vasta käytyään Someron Säästöpankin johtajana olleen Hulda Soinin puheilla äitini rohkeni antaa myöntävän vastauksen.

Äitini on muistiinpanoissaan todennut, että hänen kohtalonaan oli joutua elämänsä aikana tehtäviin, joihin hän ei ollut etukäteen lainkaan valmentautunut. Ilmeisesti ystävät, vihtiläiset ja Uudenmaan naiset olivat havainneet hänen kyvykkyytensä ja olivat onnistuneet vakuuttamaan hänet itsensäkin siitä. Äitini oli erittäin velvollisuudentuntoinen ihminen. Odotusten ja vaatimusten täyttäminen ei kuitenkaan ollut hänelle aina helppoa, vaikka se ehkä siltä näytti.

Mutta sattumallakin on ollut sormensa pelissä. Kuuluisan pankinryöstäjä Heino Hilarius Sorjosen tuloksettomaksi jäänyt käynti Vihdin Säästöpankissa kevättalvella 1954 loi äidilleni rohkean pankinjohtajan maineen, joka ei ollut vailla merkitystä seuranneissa eduskuntavaaleissa saadun äänimäärän kannalta.

Kaikesta huolimatta ne tehtävät, joihin äitini näin joutui, olivat hänelle mieluisia ja tärkeitä. Ainoastaan politiikassa hän oli tyytymätön siihen liittyvään peliin ja naisen aseman väheksymiseen. Naisen yhteiskunnallisen arvostuksen lisääminen olikin eräs äitini suurista päämääristä. Hän oli myös naispappeuden esitaistelijoita maassamme ja siihenkin taisteluun liittyi eräitä mielipahan kokemuksia.

Äitini oli periaatteen ihminen, jolla oli selkeät mielipiteet oikeasta ja väärästä sekä ihmisen velvollisuuksista. Muuttuvassa maailmassa hän joutui tinkimään niistä niin yhteiskunnan, läheistensä kuin itsensäkin kohdalla. Hänellä riitti kuitenkin aina ymmärtämystä ihmistä kohtaan, vaikka hän ei voinutkaan hyväksyä tämän tekoja.

Niin pienestä kuin muistan, oli äitini virkanainen, mikä ei ollut 1930-luvulla kovinkaan yleistä. Varsinkin Lotta Svärd- järjestössä ja Maatalouskerholiitossa työtä tehdessään hän oli poissa kotoa suurimmaksi osaksi. Kun hän erosi toimestaan Helsingissä, olimme me pojat juuri aloittamassa lukion siellä. Siten suhteemme äitiin oli varmaankin toverillisempi kuin tavallisesti. Hän oli meille lapsille kasvattaja erityisesti esimerkkinsä kautta. Hänellä oli kyky keskustella nuorten kanssa tasaveroisena keskustelukumppanina. Hän viihtyi hyvin lastenlasten seurassa ja hän olikin kirjoittanut muistivihkoonsa "Ihaninta elämässä on kulkea metsätiellä käsi lastenlapsen kädessä."

Osallistuvan ihmisen luopuminen elämän hyörinästä ei suinkaan ollut äidilleni helppoa. Haluan kiittää kaikkia niitä läheisiä ja ystäviä, jotka ovat äitini pitkän sairauden aikana eri tavoin muistaneet ja ilahduttaneet häntä ja pyrkineet luomaan muistoja, yhteyksiä ja näköaloja kaiken aikaa supistuneeseen elämänpiiriin. Lahden kaupunginsairaalan osaston D 13 henkilökunta on lempeästi ja uhrautuvasti huolehtinut hänen hoidostaan ja täyttänyt hänen lausumattomatkin toivomuksensa. Kiitän myös vaimoani Anitaa, joka on vuosien ajan tuonut äitini elämään lämpöä, ystävyyttä, kodikkuutta ja huolenpitoa.

Tänään olemme olleet saattamassa äitiäni maisen matkansa päähän. Muistamme kiitollisuudella häntä ja sitä työtä, jonka hän on tehnyt meidänkin puolestamme perheen, suvun, kotiseudun ja isänmaan hyväksi. Yritämme jatkaa hänen viitoittamallaan tiellä.

TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON