Arno Forsius

Albert Schweitzer (1875–1965) – lähetyslääkäri, urkuri, teologi ja filosofi

Albert Schweitzer oli tutkijana, filantrooppina ja filosofina eräs 1900-luvun alkupuolen merkittävistä vaikuttajista. Hän oli myös epäilemättä oman aikansa kuuluisin lähetyslääkäri, joka toimi tässä tehtävässä yli viiden vuosikymmenen aikana Lambarenessa, Ranskan hallitsemassa Päiväntasaajan Afrikassa eli myöhemmässä Gabonissa. Sen lisäksi Schweitzer oli merkittävä pianisti, urkuri ja vanhojen urkujen säilyttäjä.

Tässä yhteydessä on paikallaan muutama sana myös aikaisemmista lähetyslääkäreistä. Alankomaalainen lääkäri John Van der Kemp (1748–1811) lienee ollut ensimmäinen lääketieteen edustaja lähetystyöntekijänä Afrikassa vuonna 1799, jolloin hän työskenteli siellä London Missionary Societyn palkkaamana. Varsin kuuluisaksi tuli David Livingstone (1813–1873), joka toimi lähetyslääkärinä Etelä-Afrikan nykyisessä Botswanassa. Vuoden 1850 jälkeen hänestä tuli Keski-Afrikan tutkimusmatkailija. Ensimmäinen suomalainen lähetyslääkäri oli Selma Rainio (1873–1939, aik. Lilius), joka aloitti työnsä Saksan hallintaan silloin kuuluneella Ambomaalla vuonna 1908.

Lapsuus, nuoruus ja opiskelu

Albert Schweitzer syntyi 14.1.1875 Saksaan kuuluneen Elsassin (ransk. Alsace) Kaysersbergissä evankelisen seurakunnan kirkkoherran Ludwig (Louis) Schweitzerin toisena lapsena. Äiti Adele Schillinger oli lähiseudun kirkkoherran tytär. Perhe muutti pian Münsterin laakson Günsbachiin, jossa Albert vietti varhaislapsuutensa ajan. Viisivuotiaana hän alkoi soittaa taffelipianoa ja 8-vuotiaana urkuja. Vuosina 1884–1885 Albert kävi kyläkoulua Münsterissä sekä vuosina 1885–1893 lyseota Mülhausenissa (ransk. Mulhouse), jossa hän jatkoi urkujen soiton opiskelua Eugen Munchin johdolla.

Syksyn 1893 alussa Albert Schweitzer oli Pariisissa mestariurkuri Charles-Marie Widorin urkuoppilaana ja opiskeli samalla pianonsoittoa. Lokakuussa 1893 Schweitzer kirjoittautui Strassburgin (nykyään Ranskan Strasbourg) yliopistoon ja kuunteli luentoja teologiassa sekä filosofiassa, myöhemmin myös musiikkitieteessä. Huhtikuusta 1894 alkaen hän oli vuoden ajan asepalveluksessa. Schweitzer teki vuonna 1896 elämäänsä ratkaisevasti vaikuttaneen päätöksen antautua "ihmisten välittömään palveluun" 30 vuotta täytettyään. Vuonna 1898 hän tapasi eräiden tuttaviensa häissä ensimmäisen kerran tulevan puolisonsa Helene Bresslaun.

Schweitzer suoritti toukokuussa 1898 Strassburgissa ensimmäisen teologian tutkintonsa. Syksystä 1898 hän oli puoli vuotta Pariisissa, jossa hän opiskeli jälleen urkujen soittoa Widorin johdolla sekä pianonsoittoa. Lisäksi hän kuunteli filosofian luentoja Sorbonnen yliopistossa. Oltuaan välillä kevätkesällä 1899 Berliinissä Schweitzer suoritti Strassburgissa filosofian tohtorin tutkinnon, jonka aiheena oli Kantin uskonnonfilosofia. Vuoden 1899 lopulla Schweitzer alkoi hoitaa Strassburgissa St. Nicolain seurakunnan papiston apulaisen sijaisuutta ja valmistella teologista väitöskirjaa. Hän suoritti teologian tohtorin tutkinnon kesäkuussa 1900 ja hänen väitöskirjansa, jonka aiheena oli kriittinen esitys erilaisista uusista historiallisista ehtoolliskäsityksistä, julkaistiin seuraavan vuonna. Sen jälkeen Schweitzer toimi vuoden 1900 lopusta alkaen St. Nicolain seurakunnassa vakinaisena papiston apulaisena. Hän ei tuntenut kuitenkaan erityistä kiinnostusta seurakuntatyötä kohtaan.

Keväällä 1902 Albert Schweitzerin ja Helene Bresslaun välille kehittyi kiinteä ystävyys. Vuodesta 1902 Schweitzer opetti Strassburgin yliopiston teologisessa tiedekunnassa yksityisdosenttina. Lisäksi hän toimi vuosina 1903–1906 Strassburgin St. Thomas-seminaarin johtajana. Opetustyönsä ohella Schweitzer ryhtyi vuonna 1902 Widorin kehotuksesta kirjoittamaan Johann Sebastian Bachin elämäkertaa, joka ilmestyi vuonna 1905 otsikkonaan "J. S. Bach, Le musicien-poète". Sen kirjoittamisen aikana hän tutustui Cosima Wagneriin, joka teki häneen syvän vaikutuksen. Schweitzer kävi usein Pariisissa ja oli ystävänsä G. Bretin perustaman Bach-seuran aktiivisin jäsen. Hän piti myös ulkomaisten kielten seurassa (Société des langues étrangères) useita esitelmiä Saksan kirjallisuudesta, mm. Friedrich Nietzschen, Arthur Schopenhauerin, Gerhart Hauptmannin, Hermann Sudermannin ja Johann Wolfgang von Goethen teoksista. Nietzschen teoksissa Schweitzeria kiinnosti erityisesti niiden rytmi: "Nietzschen teokset ovat sinfonioita, muusikko ei lue niitä, hän kuulee ne aivan kuin hän selailisi jotakin orkesteripartituuria. Hän ei katsele sanoja eikä kirjaimia, vaan kehittyviä ja toisiinsa punoutuvia sävelaiheita."

Lääkäriksi valmistuminen

Täytettyään 30 vuotta Schweitzer päätti lokakuussa 1905 antautua inhimilliseen palvelutyöhön aikaisemman lupauksensa mukaan. Hän ilmoitti silloin vanhemmilleen, tulevalle vaimolleen ja tuttavilleen, että hän alkaisi talvikaudella 1905–1906 opiskella lääketiedettä ja valmistuttuaan ryhtyä lääkäriksi Afrikan päiväntasaajanseudulle. Schweitzer oli opiskelunsa aikana toiminut erilaisissa uskonnollisissa hyväntekeväisyysjärjestöissä ja tehnyt päätöksensä kuultuaan kertomuksia lähetystyön tekijöiden tarpeesta Kongon alueella. Omaiset ja ystävät eivät ymmärtäneet hänen ratkaisuaan, ja myös hänen päätöstään lukea lääkäriksi pidettiin erikoisena. Schweitzer katsoi kuitenkin, että hän voi olla lähetystyössä eniten avuksi lääkärinä "ilman sanoja", varsinkin kun toiminnan piirissä epäiltiin hänen soveltumistaan lähetyssaarnaajan tehtävään.

Lääketieteen opiskelun rinnalla Schweitzer tutki Jeesuksen elämää ja julkaisi vuonna 1906 teoksen "Von Reimarus zu Wrede", jonka toinen painos ilmestyi vuonna 1913 nimellä "Geschichte der Leben-Jesu-Forschung". Hänen teoksensa Bachista ilmestyi vuonna 1908 laajennettuna saksaksi. Lisäksi Schweitzer julkaisi teoksen saksalaisesta ja ranskalaisesta urkujenrakentamisesta ja urkutaiteesta sekä kansainvälisen urkujenrakentamisen oppaan. Edelleen hän toimi ansiokkaasti vanhojen kirkkourkujen säilyttämiseksi.

Schweitzer sai lääketieteen opintonsa päätökseen vuoden 1911 loppupuolella. Hän solmi avioliiton kesäkuussa 1912 Helene Bresslaun (1879–1957) kanssa, jonka isä oli Strassburgin yliopiston historian professori Harry Bresslau ja äiti Caroline Isay. Helene Bresslau oli opiskellut ensin musiikinopettajaksi ja jatkanut sen jälkeen piano- ja lauluopintoja. Lisäksi hän oli opiskellut historiaa ja taidehistoriaa ja ollut vähän aikaa Englannissa opettajana ja venäjän kielen kääntäjänä. Vuonna 1904 Helene Bresslau oli suorittanut 3 kk:n sairaanhoitokurssin. Sen jälkeen hän oli toiminut Strassburgissa orpolasten tarkastajana vuosina 1905–1909. Hän oli myös perustanut Strassburgiin vuonna 1908 hoitokodin yksinäisille äideille. Kun Albert Schweitzer oli tehnyt päätöksen lähteä lääkäriksi Afrikkaan, Helene Bresslau oli vielä opiskellut vuonna 1909 sairaanhoitajaksi Frankfurt am Mainissa.

Vuoden 1912 aikana oli myös varmistunut, että Schweitzerin tuleva toimipaikka Afrikassa olisi Pariisin lähetysseuran ylläpitämä Lambarenen lähetysasema Ogowe-joen varrella Ranskan hallitsemassa Päiväntasaajan Länsi-Afrikassa. Tämän lähetysaseman oli aikoinaan perustanut yhdysvaltalainen lähetyssaarnaaja ja lääkäri Nassau vuonna 1876. Avioliiton solmimisen jälkeen aviopari alkoi valmistautumisen Lambareneen lähtöön. Siihen sisältyi myös lähetysasemalle perustettavan sairaalan tarvitsemien varojen ja varusteiden hankkiminen. Suurena apuna talous- ja liikeasioiden järjestelyssä oli Annie Fischer, Strassburgissa nuorena kuolleen kirurgin leski. Vuoden 1913 alussa Albert Schweitzer promovoitiin vielä lääketieteen tohtoriksi, väiteltyään aiheesta "Die psychiatrische Beurteilung Jesu". Helmikuussa 1913 kaikki oli valmista Afrikan matkaa varten.

Sairaalan perustaminen Lambareneen

Albert ja Helene Schweitzer lähtivät maaliskuun lopulla 1913 matkalle kohti päiväntasaajan korkeudella Länsi-Afrikassa nykyisen Gabonin alueella sijaitsevaa Lambarenea. Tavarat oli lähetetty jo etukäteen Bordeaux’hon, josta aviopari matkusti laivalla Afrikan länsirannikolla olevaan Cap Lopeziin. Perille Lambareneen tultiin kolmen viikon matkan jälkeen. Sairaiden hoito jouduttiin aloittamaan tilapäisissä rakennuksissa Ogowe-joen ranta-alueella. Paikan sijainti oli sikäli edullinen, että potilaita voitiin helposti kuljettaa veneillä jokea ja sen sivuhaaroja pitkin. Vastaanottohuoneena oli aluksi vanha kanala ja vasta myöhään syksyllä saatiin valmiiksi peltiparakki, jossa oli pieni vastaanottohuone, pieni leikkaussali ja vielä pienempi apteekki. Rakennuksen ympäristöön rakennettiin vähitellen rivi suuria bambumökkejä, joihin alkuasukaspotilaat sijoitettiin yhdessä heidän hoitajinaan toimineiden omaisten kanssa. Muutaman kuukauden kuluttua majoitusta tarvitsevien potilaiden määrä oli jo noin 40.

Alueen asukkaiden terveydentila osoittautui odotettuakin heikommaksi ja työtä oli paljon. Tarttuvia tauteja olivat malaria, filariaasi, keltakuume, unitauti, ameebapunatauti, lepra, tuberkuloosi ja frambesia. Muita yleisiä vaivoja olivat fagedeeniset ajokset (Actinomyces-bakteerin aiheuttama jalkamärkimä eli madurajalka), virtsaelinten taudit, keuhkotulehdukset ja sydänsairaudet. Kirurgisista taudeista tavallisimpia olivat tyrät, jotka olivat usein kureutuneita, sekä lepran aiheuttamat ihokasvannaiset. Helene Schweitzer avusti miestään huolehtimalla liinavaatteista ja sidetarpeista sekä instrumenteista ja lääkevarastosta. Sairaalaa ylläpidettiin lahjoitusvaroilla, mutta pientä apua saatiin myös potilailta rahana tai elintarvikkeina. Lähetystyöhön Albert Schweitzer osallistui lähinnä vain pitämällä saarnoja ja osallistumalla kastettavien alkuasukkaiden uskonasioiden kuulusteluihin. Suurta iloa hänelle tuotti mahdollisuus soittaa erityisellä kuumia maita varten rakennetulla, urkujalkiolla varustetulla pianolla, jonka Pariisin Bach-seura oli lahjoittanut hänelle.

Schweitzerit olivat suunnitelleet matkaa kotimaahan kesän 1914 jälkeen. Elokuun alussa he saivat kuitenkin kuulla 1. maailmansodan syttymisestä Euroopassa ja heille ilmoitettiin heti, että heidän katsottiin Saksan kansalaisina olevan sotavankeja Ranskan hallitsemalla alueella. Heidän oli lopetettava työnteko ja marraskuun loppuun 1914 saakka he olivat mustien alkuasukassotilaiden vartioitavina. Toimettomana ollessaan Albert Schweitzer alkoi tutkia kulttuurin historiaa ja sodan syttymisen johdosta ajankohtaiseksi tullutta ongelmaa kulttuurin kehityksessä. Pidätyksestä huolimatta vartijat saivat usein piiripäälliköltä luvan päästää potilaita Albert Schweitzerin puheille ja joulukuusta 1914 alkaen pidätettynä oleminen päättyi Widorin toimenpiteiden ansiosta. Schweitzer voi jälleen toimia lääkärinä, mutta toiminta oli kuitenkin melko vähäistä, ja hänelle jäi runsaasti aikaa kulttuuriin liittyvien kysymysten tutkimiseen. Kesällä 1915 hänelle selveni elämän kunnioittamisen käsite, josta tuli hänen filosofinen ohjenuoransa.

Lambarenessa olo osoittautui kohtalokkaaksi Helene Schweitzerin terveyden kannalta ja hän sairastui keuhkotuberkuloosiin. Suotuisamman ilmaston vuoksi aviopari vietti sadekauden 1916–1917 Atlantin rannikolla Tchiengassa Cap Lopezin lähellä eräässä tyhjäksi jääneessä lautanvartijan asunnossa. Albert Schweitzerin äiti Adele kuoli vuonna 1916 Günsbachissa vammoihin, jotka hän oli saanut jäätyään sotajoukkojen pillastuneen hevosen jalkoihin. Syyskuussa 1917 Lambareneen tuli käsky, että Schweitzerit oli lähetettävä heti ensimmäisellä laivavuorolla vankileirille Eurooppaan. Koska laiva oli muutaman päivän myöhässä, ehdittiin Lambarenen sairaalan kojeet, lääkkeet ja muut tarvikkeet pakata laatikoihin ja panna talteen erääseen peltivajaan.

Jälleen pidätetyt Schweitzerit matkustivat laivalla Cap Lopezista Bordeaux’hon. Siellä heidät sijoitettiin kauttakulkukasarmiin, joka oli tarkoitettu vangittuja ulkomaalaisia varten. Kasarmissa Albert Schweitzer sai pian ameebapunataudin, joka aiheutti hänelle pitkäaikaisia vaivoja emetiinilääkityksestä huolimatta. Bordeaux’sta Schweitzerit siirrettiin siviili-internoiduille tarkoitettuun Garaisonin suureen vankileiriin Pyreneiden vuoristossa. Täällä Albert Schweitzer sai jonkin ajan kuluttua hoitaa myös lääkärin tehtäviä. Maaliskuun lopulla 1918 Schweitzerit siirrettiin St. Remyn leiriin Provenceen, josta heidät vapautettiin sodan päätyttyä heinäkuussa 1918. Silloin he matkustivat Sveitsiin Zürichiin ja elokuun alussa he saivat vihdoin palata Konstanzin kautta Strassburgiin eli Strasbourgiin, joka kuului rauhanteon jälkeen Ranskan valtion alueeseen.

Strasbourgissa ja Günsbachissa

Heti syyskuun 1918 alussa Albert Schweitzer joutui Strasbourgissa vaikeaan vatsaleikkaukseen ameebataudin aiheuttaman märkäpesäkkeen vuoksi ja uusi leikkaus jouduttiin tekemään vielä kesällä 1919. Ensimmäisestä leikkauksesta toivuttuaan Schweitzer sai apulaislääkärin toimen Strasbourgin kaupunginsairaalan ihotautiosastolla ja lisäksi hän pääsi jälleen papiston apulaiseksi St. Nicolain seurakuntaan. Helene Schweitzer-Bresslau synnytti Albert Schweitzerin syntymäpäivänä tammikuussa 1919 tyttären, joka sai nimen Rhena. Rhena Schweitzer, avioparin ainoa lapsi, oli avioliitossa kahdesti ja sai neljä lasta. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Jean Eckert ja toinen David C. Miller.

Ilmeisesti Schweitzerin omakohtaiset sairaudet ja kaksi niiden vuoksi tehtyä leikkausta olivat virikkeenä hänen kirjoitukselleen "Kivun leimaamien ihmisten veljeskunta" Strasbourgissa elokuussa 1920. Schweitzerin mukaan tuskan ja ruumiillisen kivun kokeneita yhdisti salaperäinen side ja he kaipasivat yhdessä vapautumista kärsimyksistään. Kivusta ja tuskasta tietoisiksi tulleiden ja niistä vapautuneiden täytyi auttaa tuomaan toisille samanlaista vapautumista kuin mistä he olivat itse päässeet osallisiksi. Tähän kivun leimaamien ihmisten veljeyteen oli myös lääkärien toiminnan tähdättävä kaukana "siirtomaissa" vallitsevan kurjuuden keskellä. Schweitzer uskoi, että hän löytäisi riittävästi ihmisiä, jotka vapauduttuaan itse ruumiillisesta hädästä olisivat valmiita kiitollisuuden uhrauksiin niiden hyväksi, jotka kärsivät samanlaista hätää.

Albert Schweitzerin taloudellinen tila oli tulevaisuutta ajatellen lähes toivoton. Silloin Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom kutsui hänet luokseen Upsalaan ja järjesti hänelle keväällä ja kesällä 1920 luentoja Upsalan yliopistossa ja useita konsertteja Ruotsissa. Niistä saatujen tulojen avulla Schweitzer saattoi maksaa velkansa ja ryhtyä suunnittelemaan jälleen lähtöä Lambareneen. Zürichin yliopisto nimitti hänet kunniatohtoriksi ja tarjosi vähän myöhemmin hänelle professorin virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Keväällä 1921 Albert Schweitzer sanoutui irti toimistaan Strasbourgissa ja perhe muutti Saksaan Schweitzerin isän luokse Günsbachin pappilaan. Albert Schweitzer asui kuitenkin välillä ajoittain Strasbourgissa kirjallisten töittensä vaatimien tutkimusten vuoksi. Hän teki myös lukuisia esitelmä- ja konserttimatkoja mm. Espanjaan, Britanniaan, Ruotsiin, Sveitsiin ja Tshekkoslovakiaan. Lisäksi Schweitzer kirjoitti ahkerasti ja hän sai valmiiksi kulttuurihistoriaa koskevan työnsä, joka ilmestyi vuonna 1923 kahtena niteenä, "Verfall und Widerbau der Kultur" (Kulttuurin rappeutuminen ja jälleenrakentaminen) ja "Kultur und Ethik" (Kulttuuri ja etiikka). Samoin hän kirjoitti kuvauksen toiminnastaan Lambarenessa (suom. Aarniometsän lääkärinä) sekä lapsuutensa ja nuoruutensa muistelmat.

Taloudelliset vaikeudet olivat lykänneet toistuvasti Schweitzerin lähtöä takaisin Lambareneen. Paluu sinne vaati myös pitkiä ja hankalia neuvotteluja lähetysasemaa ylläpitävän Pariisin lähetysseuran kanssa. Perheen omia vaikeuksia lisäsi Helene Schweitzer-Bresslaun Afrikassa saaman keuhkotuberkuloosin paheneminen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Hän asui vuodesta 1924 Schwarzwaldin Königsfeldissä, jonne Albert Schweitzer oli rakennuttanut talon puolisoaan ja tytärtään varten. Talon sijaintipaikkakunnan oli ratkaissut silloin vallinnut käsitys, että Schwarzwaldin vuoristoilma oli hyväksi tuberkuloosin paranemisen kannalta. Loppujen lopuksi Helene Schweitzer-Bresslaun oli tyttärensä kanssa luovuttava Lambareneen palaamisesta. Hän ei halunnut kuitenkaan estää miehensä paluuta Afrikkaan. Albert Schweitzer lähti matkaan Strasbourgista helmikuun puolivälissä 1924 ja tuli Lambareneen pari kuukautta myöhemmin, huhtikuun puolivälin jälkeen.

Lambarenen sairaalan uudistaminen

Schweitzerin tullessa huhtikuussa 1924 Lambareneen lähes seitsemän vuoden poissa olon jälkeen sen sairaala oli täysin rappeutunut. Peltiparakkia lukuun ottamatta kaikki muut rakennukset olivat pahoin lahonneet. Ensimmäinen tehtävä oli kunnostaa rakennusten katot ja pystyttää uudelleen potilaiden majat. Työ edistyi hyvin hitaasti ja potilasmäärä kasvoi hiljalleen. Vuosina 1924 ja 1925 sairaalaan saatiin työhön Euroopasta kaksi lääkäriä ja kaksi sairaanhoitajaa. Schweitzer sai toukokuussa 1925 tiedon isänsä kuolemasta.

Sairaalan kunnostustyöt oli saatu melkein päätökseen syksyllä 1925, jolloin sairaalassa oli tilaa noin 50 potilaalle ja heidän saattajilleen. Syksyllä 1925 alueella alkoi kuitenkin ankara nälänhätä, ameebadysenteria levisi voimakkaasti ja sairaita oli päivittäin 150. Eristysparakkien puutteessa tauti saastutti koko sairaalan. Mielisairaita varten ei ollut myöskään tarpeeksi tilaa ja kaksi eristyspaikkaa olivat aina varattuja, minkä vuoksi edes vaarallisia sairaita ei voitu aina ottaa hoitoon.

Sairaalan laajentaminen silloisessa sijaintipaikassa ei ollut enää mahdollista ja siitä syystä Schweitzer päätti siirtää sen avarammalle paikalle kolme kilometriä virran yläjuoksun suuntaan. Siellä rakennukset tehtiin poimupellistä valmistetuiksi paalurakennuksiksi, jotta sateet ja tulvavedet eivät pystyisi vaurioittamaan niitä. Rakennustöiden lisäksi alueelle raivattiin peltoa puutarhaa varten hedelmien saannin turvaamiseksi. Potilaiden siirto uuteen sairaalaan tapahtui tammikuussa 1927, jolloin vasta osa rakennuksista oli valmiina. Sairaala valmistui vuoden puoliväliin mennessä ja siihen voitiin sijoittaa nyt yli 200 potilasta saattajineen. Mielisairaita varten oli rakennettu oma parakki Lontoon Guildhouse -seurakunnan lahjoittamilla varoilla. Saatuaan rakennustyöt päätökseen Schweitzer lähti heinäkuun loppupuolella 1927 Eurooppaan. Hän jätti sairaalan rouva C. E. B. Russellin hoiviin. Schweitzerin havainnon mukaan alkuperäisväestö alistui helpommin valkoihoisen naisen kuin miehen arvovaltaan.

Konsertti- ja esitelmämatkoja, kirjoitustöitä

Lambarenesta Eurooppaan kesällä 1927 palattuaan Schweitzer asui aluksi Schwarzwaldin Königsfeldiin rakennuttamassaan talossa, jossa hänen keuhkotuberkuloosia sairastava puolisonsa ja avioparin tytär silloin asuivat terveellisenä pidetyn vuoristoilman vuoksi. Myöhemmin Schweitzer asui jälleen perhensä kanssa Strasbourgissa. Hän käytti suuren osan ajastaan konsertti- ja esitelmämatkoihin hankkiakseen jälleen varoja Lambarenen sairaalan ylläpitämistä varten. Syksyn 1927 ja seuraavan talven hän vietti Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa. Keväällä ja alkukesästä 1928 hän oli Hollannissa ja Englannissa sekä seuraavana syksynä ja talvena Sveitsissä, Saksassa ja Tshekkoslovakiassa. Näinä vuosina Schweitzerin kirjallisten töiden kohteena oli apostoli Paavalin mystiikka.

Frankfurt am Mainin kaupunki myönsi Schweitzerille vuonna 1928 Goethe-palkinnon, vuodesta 1927 alkaen vuosittain jaetun kirjallisuuspalkinnon. Sen avulla hän saattoi rakennuttaa Günsbachiin talon, josta tuli hänen toimintansa eurooppalainen keskus. Schweitzer teki vuonna 1929 useita konserttimatkoja Saksassa, ja saatuaan kootuksi riittävästi varoja hän päätti lähteä vuoden 1929 lopulla jälleen Lambareneen. Tällä kerralla myös Helene Schweitzer-Bresslau matkusti sinne miehensä mukana.

Jälleen Lambarenessa

Lambareneen vuonna 1929 palattuaan Schweitzer asui elämänsä loppuun saakka pääasiallisesti siellä, joskin hän teki toistuvasti useita kuukausia kestäviä matkoja Eurooppaan ja kerran myös Yhdysvaltoihin. Helene Schweitzer-Bresslaun tila muuttui Lambarenessa nopeasti huonommaksi ja hänellä esiintyi toistuvasti korkeaa kuumeilua. Hän joutuikin palaamaan Eurooppaan jo kolmen kuukauden kuluttua. Sen jälkeen hän oli keväästä 1930 hoidettavana 9 kuukauden ajan Kasselissa tri Max Gersonin ylläpitämässä tuberkuloosiparantolassa.

Lambarenen sairaala oli vuoden 1930 alussa edelleen ameebadysenteriaa sairastavien kuormittama, niin että mielisairaille tarkoitettu parakki oli jouduttu ottamaan tartuntatautia sairastavien hoitoon. Sen vuoksi sairaalaan rakennettiin nyt uusi parakki mielisairaita varten. Lisäksi rakennettiin vaikeasti sairaille erillinen parakki, jossa oli huoneita yksittäisiä potilaita varten.

Tammikuussa 1932 Schweitzer matkusti Eurooppaan ja teki siellä esitelmä- ja konserttimatkoja Saksaan, Alankomaihin, Englantiin ja Skotlantiin. Maaliskuussa hän piti Frankfurt am Mainissa juhlapuheen Goethen kuoleman 100-vuotismuiston johdosta. Natsien valtaantulon seurauksena Saksassa alkoivat vuonna 1932 juutalaisiin kohdistuvat vainot ja sen vuoksi Helene Schweitzer-Bresslau muutti juutalaisen syntyperänsä vuoksi tyttärensä kanssa Sveitsin Lausanneen. Albert Schweitzer palasi maaliskuussa 1933 Lambareneen.

Schweitzer matkusti tammikuussa 1934 jälleen Eurooppaan ja piti lokakuussa filosofisia esitelmiä Skotlannissa. Hän palasi helmikuussa 1935 Lambareneen puoleksi vuodeksi, mutta matkusti syksyllä taas lähes vuodeksi Eurooppaan, oleskeli ensin Englannissa ja piti keväällä 1936 konsertteja Sveitsissä. Helene Schweitzer-Bresslau muutti vuonna 1937 tyttärensä Rhean kanssa Lausannesta Yhdysvaltoihin ja teki siellä lokakuusta 1938 alkaen kahdeksanviikkoisen esitelmämatkan, jonka ansiosta yhdysvaltalaiset tulivat tietoisiksi Lambarenen sairaalan toiminnasta ja lähettivät sinne sodan aikana lääkkeitä. Helene Schweitzer-Bresslau kokosi myös yhdysvaltalaisten ystävien piirin, josta muodostui Albert Schweitzer Fellowship ja myöhemmin Yhdysvaltain Schweitzer-Komitea. Se tuki taloudellisesti sekä Lambarenen sairaalan ylläpitämistä että Albert Schweitzerin henkistä työtä.

Albert Schweitzer oli tammikuussa 1939 pari viikkoa Euroopassa hoitamassa asioitaan ja täydentämässä lääkevarastojaan. Toisen maailmansodan uhka kasvoi koko ajan. Helene Schweitzer-Bresslau muutti Yhdysvalloista tyttärensä Rhenan, tämän aviomiehen Jean Eckertin ja avioparin tyttären luokse Pariisiin. Saksan aloitettua sodan Ranskaa vastaan Helene Schweitzer-Bresslau löysi kesäkuussa 1940 pakopaikan erään tuttavaperheen luona Etelä-Ranskassa Bordeaux’n lähellä. Saksalaiset miehittivät pian Ranskan pohjois-, keski- ja länsiosat, myös Bordeaux'n seudun, sekä marraskuussa 1942 myös siihen saakka miehittämättömänä pysyneen Etelä-Ranskan eli ns. Vichyn Ranskan. Schweitzerin tytär siirtyi perheensä kanssa Pariisista ns. Vichyn Ranskan alueelle. Ns. "vapaa" Ranska piti tukialueenaan mm. Ranskan hallinnassa ollutta Päiväntasaajan Afrikkaa ja myös Lambarenen seudulla syntyi loka- ja marraskuussa 1940 taisteluja Vichyn Ranskan ja ns. "vapaan" Ranskan joukkojen välillä. Lambarenen sairaala pysytteli puolueettomana ja siellä hoidettiin kummankin puolen haavoittuneita. Helene Schweitzer-Bresslau pääsi kesällä 1941 suurin vaikeuksin matkustamaan Ranskasta Portugaliin ja sieltä Angolan ja Brazzavillen kautta Lambareneen. Hän matkusti takaisin Eurooppaan vasta sodan päätyttyä syyskuussa 1946.

Schweitzer matkusti Eurooppaan lähes 10 vuoden väliajan jälkeen lokakuussa 1948 . Hän jatkoi matkaansa vuonna 1949 Yhdysvaltoihin yhdessä puolisonsa Helene Schweitzer-Bresslaun kanssa. Yhdysvalloissa käynnin kohokohtia olivat Coloradon Aspenissa pidetty esitelmä Goethen syntymän 200-vuotismuiston johdosta ja kunniatohtorin arvon myöntäminen Chicagon yliopistossa. Goethe-esitelmän palkkion avulla käynnistettiin erillisen lepratautisten kylän "Le Village lumière" rakentaminen Lambarenen sairaalan lähistölle. Työn loppuun saattaminen oli mahdollista Schweitzerin vuonna 1952 saaman rauhanpalkinnon varoilla. Sveitsissä perustettiin vuonna 1949 myös Schweizer Hilfsverein für das Albert-Schweitzer-Spital in Lambarene. Schweitzerit palasivat Lambareneen lokakuussa 1949.

Albert Schweitzer matkusti jälleen toukokuussa 1951 Eurooppaan. Hänelle myönnettiin Saksan Kirjakaupan rauhanpalkinto "Friedenspreis des deutschen Buchhandels" ja hänet nimitettiin Ranskan "Académie des Sciences morale et politique’in" jäseneksi marsalkka Pétainin jälkeen. Joulukuussa 1951 Schweitzer palasi taas Lambareneen, mutta matkusti uudelleen Eurooppaan vuonna 1952. Tämän matkan aikana hänelle luovutettiin Saksan Paracelsusmedaille ja Ruotsin Prinz-Carl-Medaille. Schweitzer palasi marraskuussa 1952 Lambareneen ja joulukuussa 1952 hänelle myönnettiin poissa olevana Nobelin rauhanpalkinto kansojen veljeyden edistämisestä. Seuraavan kerran Schweitzer oli Euroopassa toukokuusta 1954 alkaen neljän kuukauden ajan. Hänelle ojennettiin vuoden 1952 Nobelin rauhanpalkinto lokakuun lopulla 1954 ja marraskuun alussa hän piti Oslossa palkinnon saamisen johdosta puheen "Das Problem des Friedens in der heutigen Welt". Helene Schweitzer-Bresslau oli näissä tilaisuuksissa miehensä mukana. Vuoden 1954 aikana Schweitzerista tuli myös yhdysvaltalaisen "Academy of Art and Sciences’in" kunniajäsen. Schweitzer palasi Lambareneen joulukuussa 1954, hänen puolisonsa jäädessä Eurooppaan.

Albert Schweitzer täytti 80 vuotta tammikuussa 1955 ja hän joutui useiden huomion- ja kunnianosoitusten kohteeksi. Silloin tapahtui mm. Lambarenen sairaalan leprakylän vihkiminen käyttöönsä. Kesä-marraskuussa 1955 Schweitzer oli jälleen Euroopassa ja teki matkat Ranskaan, Englantiin, Saksaan ja Sveitsiin. Hän palasi puolisonsa Helene Schweitzer-Bresslaun kanssa Lambareneen vuoden 1955 lopussa. Puolitoista vuotta myöhemmin Helene Schweitzer-Bresslau matkusti Eurooppaan toukokuun lopulla 1957 ja hän kuoli jo 1.6.1957 Zürichissä. Hänen tuhkansa kuljetettiin Lambareneen ja kätkettiin sairaalan hautausmaahan.

Albert Schweitzer piti huhtikuussa 1957 kutsusta Radio Oslon lähettämän puheen "Das Problem der Atombombe" ja huhtikuussa 1958 hän piti Radio Oslossa kolme uutta radiopuhetta atomipommin vaaroista. Nämä puheet julkaistiin kirjana "Friede oder Atomkrieg". Elokuun lopulta 1959 lähtien Schweitzer oli kolme kuukautta Euroopassa ja teki matkat Sveitsiin, Tanskaan, Ruotsiin, Saksaan, Belgiaan ja Alankomaihin sekä oleskeli kolme viikkoa Pariisissa. Vuoden 1959 lopulla hän palasi viimeisen kerran Lambareneen. Se oli hänen neljästoista matkansa Euroopasta sinne.

Schweitzer täytti 90 vuotta tammikuussa 1965. Hänen voimansa ehtyivät nopeassa tahdissa elokuun lopussa 1965 ja hän kuoli 4.9.1965. Hänet haudattiin seuraavana päivänä Lambarenen hautausmaahan vaimonsa tuhkan viereen.

Schweitzerin elämän loppukauden aikana 1960-luvulla Lambarenen sairaalaan voitiin ottaa hoitoon noin 350 sairasta omaisineen. Sen lisäksi sairaalaan kuului lähistöllä oleva leprasairaiden kylä. Kaikkiaan hoitopaikkoja oli noin 500–600. Sairaalassa oli uudet erikoisosastot synnyttäjiä ja lapsia sekä keuhkotautia sairastavia varten. Sairaalan henkilökuntana oli yhteensä noin 40 valkoihoista lääkäriä ja sairaanhoitajaa sekä vaihteleva määrä alkuasukastyöntekijöitä. Myöhemmin vihittiin käyttöön uusi ja entistä ajanmukaisempi sairaalarakennus Schweitzerin syntymäpäivänä 14.1.1981.

Schweitzer on saanut osakseen arvostelua siitä, että sairaala ei vastannut aikansa tasoa ja vaatimuksia. Lambarenen sairaala oli yhden miehen ponnistelujen tulos eikä sitä voinut verrata nykyaikaisiin eurooppalaisiin sairaaloihin. Kuitenkin sairaala oli arvostetumpi kuin muut alueella sijaitsevat sairaalat. Schweitzerin ensisijaisena tavoitteena oli ennalta ehkäisevä työ ja hänen ansiostaan myös alkuasukkaiden maagiset käsitykset menettivät arvostuksensa. Schweitzerin henkilökohtainen työpanos oli hänen paikalla ollessaan hyvin suuri ja Euroopassa hänen toimintansa tavoitteena oli ensisijaisesti varojen hankinta sairaalan ylläpitämiseksi. Jos Lambarenen sairaalan toimintaa tarkastellaan suhteessa vallitseviin oloihin ja käytettävissä oleviin varoihin, niin se on antanut alueen asukkaille apua tavalla, johon olisi ollut vaikeaa tai mahdotonta päästä muilla menettelytavoilla.

Schweitzerin ajattelun piirteitä

Tässä yhteydessä on mahdollista kosketella Schweitzerin ajattelua vain hyvin lyhyesti. Teologina hän oli lähinnä historiallinen raamatuntutkija. Hän edusti ns. johdonmukaista eskatologiaa, jonka mukaan Jeesus odotti välitöntä Jumalan valtakunnan tuloa, mutta erehtyi. Seurauksena oli kirkon syntyminen ja Jeesuksen julistaman eskatologisen sanoman muuntuminen. Uskonnonfilosofiassa Schweitzerin kanta horjui teismin ja panteismin välillä. Hänen teologiansa herätti arvostelua kirkon piirissä ja siinä yhteydessä käytiin myös keskustelua siitä, voitiinko häntä ylipäätään pitää kristittynä. Mm. Lambarenen lähetysasemaa ylläpitänyt Pariisin lähetysseura esitti arvostelua hänen teologiansa uskottavuutta kohtaan.

Kulttuurin historian tutkimus johti Schweitzerin filosofina elämänkunnioituksen eettisen periaatteen tarkasteluun. Sen mukaan hyvää oli elämän säilyttämien ja edistäminen, pahaa taas sen tuhoaminen. Schweitzerin mukaan kaikessa elävässä luonnossa, myös kasvien ja eläinten elämässä, oli jotakin sellaista, mitä ei saanut loukata esimerkiksi metsästyksellä tai muilla hävityskeinoilla. Schweitzer vastusti jyrkästi sotaa ja kaikkea väkivallan käyttöä ja hän piti myös passiivista vastarintaa eräänlaisena väkivaltana. Elämän kunnioittamisen periaatteeseen liittyi myös atomipommin vastustaminen. Hänen vuonna 1952 saamansa Nobelin rauhanpalkinnon perusteluna oli erityisesti kansojen veljeyden edistäminen.

Schweitzer on tuonut itsensä esiin joka suhteessa avoimesti toiminnassaan ja kirjoituksissaan. Niiden perusteella saatu kuva hänestä vaikuttaa hyvin rehelliseltä. Schweitzer käytti ansaitsemiaan ja lahjoituksina hankkimiaan varoja vain Lambarenen sairaalan ylläpitämiseen, omaan ja perheensä elämiseen, tutkimukseen ja kirjalliseen työhön sekä varojen hankinnan aiheuttamiin kuluihin.

Kuvanveistäjä Kalervo Kallio on veistänyt Albert Schweitzerin muotokuvan mustaan graniittiin vuonna 1960. Veistos on Helsingin yliopiston kokoelmissa.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2002. Kielellisiä korjauksia tehty huhtikuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Anderson, E.: Ystävyyden lahja. Albert Schweitzer lähikuvassa. 51 kuvaa. Weilin + Göös, Helsinki. Helsinki 1965. [Lisätty 2009.]

Christensen, L. Østergaard: Lääkärinä Albert Schweitzerin sairaalassa. WSOY, Porvoo–Helsinki, Porvoo 1960

Kivimaa, A.: Ihmisen urheus. Kolmas sarja kasvoja valohämystä ja taustaksi seitsemän esseetä. Otava. Keuruu 1978.

Schweitzer, A.: Piirteitä elämästäni ja ajattelustani. WSOY. Toinen painos, Porvoo 1963

Schweitzer, A.: Elämän kunnioitus. WSOY, Porvoo–Helsinki. Kuudes painos, Porvoo 1966

www.schweitzer.org/german/as/asdbio

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON