Arno Forsius

 

Sankarivainajat vuosina 1939–1945

 

Vuonna 2015 on kulunut 70 vuotta talvisodan (1939–1940), jatkosodan (1941–1944) ja saksalaisia vastaan käydyn Lapin sodan (1944–1945) muodostaman ajanjakson päättymisestä. Näiden vuosien raskaita menetyksiä oli kaatuneiden suomalaisten sotilaiden suuri määrä, minkä lisäksi menetettiin myös huomattava määrä siviiliuhreja.

 

Talvisodassa (30.11.1939–13.3.1940) oli kaatuneita tai kadonneita noin 27000, haavoittuneita noin 44000. Jatkosodassa (25.6.1941–18.9.1944) oli kaatuneita tai kadonneita noin 63000, haavoittuneita noin 158000. Lapin sodassa (15.9.1944–25.4.1945) oli kaatuneita tai kadonneita noin1000, haavoittuneita noin 3000. Lukemat vaihtelevat jonkin verran eri tilastoissa.

 

Hyökkäys- ja vetäytymisvaiheissa kaatumisia aiheuttivat etulinjassa vihollisen käsi- ja konetuliaseiden luodit, räjähdyspanokset, tykistön ja panssarivaunujen ammukset sekä lentokoneiden pommit ja konetuliaseet. Asemasodan aikana menetyksiä aiheuttivat erityisesti vihollisen tykistön ammukset ja lentokoneiden pommitukset. Osa kaatuneista menehtyi haavoittumisen jälkitauteihin. Kuolemantapauksia aiheuttivat myös erilaiset tapaturmat sekä useat sairaudet, mm. keuhkokuumeet ja keuhkotuberkuloosi.

 

Talvisodan alettua Suomen puolustusvoimien kaatuneiden huollon suunnitelmat todettiin puutteellisiksi. Aluksi oli tarkoituksena haudata kaatuneet mahdollisimman nopeasti kaatumispaikan läheisyyteen. Omaiset kuitenkin vastustivat kaatuneiden hautaamista taistelukentälle ja myös sotilaat toivat esiin toivomuksen, että heidän viimeiseksi leposijakseen tulisi kotiseurakunnan hautausmaa.

 

Päämaja antoikin 16.12.1939 luvan vainajien siirtoon kotiseudulle ja 24.1.1940 annetulla käskyllä perustettiin kaikille rintamalohkoille kaatuneiden evakuointikeskukset (KEK) huolehtimaan kaatuneiden siirtämisestä kotiseuduille ja siihen liittyvästä toiminnasta. Evakuointikeskukset määrättiin sotilaspappien alaiseksi toimintamuodoksi. Talvisodassa muotoutunut kaatuneiden huollon järjestelmä vahvistettiin ja täsmennettiin ohjesäännöllä, joka annettiin 30.4.1941.

 

KEKin tehtäviin kuului vainajien siirtäminen ja kokoaminen tarkoitukseen luovutettuihin varastorakennuksiin, arkkujen rakentaminen vainajien kotiseuduille kuljettamista varten, vainajien sijoittaminen arkkuihin sekä niiden kuljetusten järjestäminen junissa hautauspaikkakuntaa lähinnä olevalle asemalle.

 

KEKin toimintaan liittyi monenlaisia töitä, vainajien ja arkkujen nostamista ja siirtämistä eri vaiheissa, jäätyneiden vainajien sulattamista riihissä tai muissa lämmitettävissä tiloissa sekä vainajien puhdistamista ennen arkkuihin sijoittamista. Toisinaan vainajat olivat vaikeasti ruhjoutuneita, sulatuksen jälkeen tai lämpiminä aikoina veren ja eritteiden tahrimia sekä voimakkaasti haisevia. Vainajilta mahdollisesti löytyvät tuntolevyt, asiapaperit ja henkilökohtainen omaisuus oli otettava talteen, luetteloitava ja merkittävä vainajista tehtävään kirjanpitoon.

 

Myös rintamilla haudatuista ja kadonneista pyrittiin merkitsemään kirjoihin nimet sekä kaatumisen tai katoamisen paikka ja aika. Kaatuneiden huolto oli erityisen vaikeaa vetäytymisvaiheissa, jolloin kaatuneet jäivät usein vihollisen valtaamalle alueelle.

 

Jos mahdollisuutta vainajien siirtämiseen kotiseudulle ei ollut, suoritettiin vainajien hautaaminen huopiin käärittyinä tilapäiseen hautaan ilman siunausta. Kiivaiden vetäytymistaistelujen aikana jouduttiin joitakin vainajia hautaamaan vihollisen haltuun jääville alueille ja joitakin jättää kokonaan hautaamatta.

 

KEKin henkilökunta oli töiden luonteen vuoksi enimmäkseen miehiä, mutta vainajien puhdistaminen ja kirjanpitotehtävät kuuluivat usein naisille, joista suuri osa oli lottia. Silpoutuneiden, eritteitä valuvien ja haisevien ruumiiden huoltaminen osoittautui vaikeasti siedettäväksi tehtäväksi, jossa naiset olivat usein kestävämpiä kuin miehet.

 

Kaatuneiden määrä oli erityisen suuri koko talvisodan ajan joulukuun 1939 alusta maaliskuun 10. päivään 1940 saakka, jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana kesäkuun 1941 lopulta vuoden 1941 loppuun ja jälleen vetäytymisen aikana kesäkuusta 1944 syyskuun alkupäiviin 1944 saakka. Lapin sota syyskuusta 1944 toukokuuhun 1945 oli luonteeltaan paljon sissisodan tyyppinen. Sen aikana ja jonkin aikaa sen jälkeen sattui myös useita kuolemantapauksia miinojen räjähdyksissä sekä niiden purkamisessa tapahtuneiden onnettomuuksien seurauksena.

 

Talvisodan ja jatkosodan päättyessä Suomi menetti Neuvostoliitolle suuren osan Karjalasta ja eräitä muita alueita. Sotajakson päätyttyä oli olemassa huomattava määrä siirtoväkeä ja sankarivainajia, joilla ei ollut enää kotiseurakuntaa. Luovutetun alueen sankarivainajista huomattava osa päätettiin haudata loka-marraskuussa 1944 Lappeenrantaan, Luumäelle ja Joensuuhun perustettuihin hautausmaihin.

 

Sankarihauta-alueiden muodostaminen kotikirkkojen hautausmaille jouduttiin tekemään suuressa kiireessä ja vajavaisten suunnitelmien mukaan. Vuosien kuluessa alueita on kunnostettu ja laajennettu. Niille on myös pystytetty risti, muistokivi tai veistos, jonka juurelle juhlapäivinä voidaan laskea seppeleet tai kukkatervehdykset sankarivainajien muiston kunnioittamiseksi.

 

Sotien jälkeen Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry on järjestänyt rajojen taakse kentälle jääneiden sankarivainajien etsintöjä. Vuosina 1992–2015 on löydetty noin 2000 vainajan jäännökset, joista lähes 400 on voitu tunnistaa. Tuntemattomiksi jääneet vainajat on haudattu pääasiallisesti Lappeenrannan ja pieni osa Joensuun, Kajaanin ja Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaihin.

 

 

 

Kuvateksti:

Vihdin seurakunnan sankaripatsaan paljastus tapahtui kirkon hautausmaalla juhannuspäivänä 24.6.1951.

Paljastuspuheen piti kenttäpiispa Johannes Björklund. Santahaminassa toimivan Ilmatorjuntakoulun

aliupseerikurssi oli pyynnöstä asettanut sankarihaudalle kunniavartion, jonka johtajana tämän kirjoittaja

sai toimia nuoremman vihtiläisen polven edustajana. Patsaan on veistänyt punertavasta graniitista

kuvanveistäjä Heikki Varja. Muistomerkin yläreunassa on säkeet ”Itsemme vuoksi taistohon noussehet

emme, Isänmaan tähden katso me kamppailimme”, mukaelmana Lauri Pohjanpään runosta ”Sotarukous”.

Muistomerkin vasemman puolen täyttää vuosien 1939–1945 sodissa kaatuneiden sekä kadonneiden

vihtiläisten miesten nimet, kaikkiaan 297 nimeä. Oikealla puolella on kiveen uurrettu risti, korkokuvana

mies, taustana sankarikuolemaa kuvaava seppelekuvio, sekä poika ja nainen, kuvaamassa kaipaamaan

jääneitä omaisia. Yksityinen arkisto.

 

 

 

 

 

 

Lähteitä:

Huttunen, Niko: Suru ja kansakunnan henkinen johtaminen. Kaatuneiden huollon historiaa. Diakonian tutkimus, Journal for the Study of Diaconia 1, 2013, s. 7–38. (Nettiversio marraskuu 2015.)

Palva, Lauri: Sankarivainajien tie kotiin. Lauri Palva. Riihimäki 1997.

Palva, Lauri, Usva Marjatta: Sankarivainajien tie kotiin: jatkosota. Lauri Palva. 2000.

Pomell, Walter: Kaatuneiden huollon johtaminen oikeudellisesta näkökulmasta. Maanpuolustuskorkeakoulu, Kandidaatintutkielma. Maaliskuu 2014.

Vihtiläiset isänmaan puolesta 1939–1945. Vihdin sankarivainajat, Vihdin veteraanimatrikkeli, Kertomus vihtiläisistä sodissa ja kotirintamalla. Toimituskunnan puheenjohtaja Pentti Kurunmäki, Vihti-Seura ry, Vihdin veteraanimatrikkelin neuvottelukunta. Vihti 2004.

Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry. http//:www.sotavainajat.net

 

Kirjoitus on julkaistu Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry:n julkaisussa Tiimalasi 2015: 4: 32–33.

 

TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON