Arno Forsius

Sairaiden ja sairaaloiden sielunhoidon historiaa Suomessa 1980-luvulle saakka

Tämän kirjoituksen alkuosasta on kotisivuilla lyhennetty muunnos "Sairaiden sielunhoitoa Suomessa ennen 1700-lukua".

Sairaiden sielunhoidon varhaisvaiheita

Sairaiden sielunhoito on jo varsin kauan katsottu papiston ja seurakuntien toimintaan kuuluvaksi. Aikaisemmin sairaus merkitsi useimmiten vaikeaa äkillistä tai pitkäaikaista kärsimystä, josta ei juuri ollut toipumisen toiveita. Siten sairaiden sielunhoito oli pääasiallisesti lohdutusta tuskissa ja valmistamista iankaikkiseen elämään.

Paha, äkillinen kuolema ilman valmistautumista oli onnettominta, mitä saatettiin ajatella. Papin tulikin erityisesti tukea kuolinvuoteella ja sielunhädässä olevia. Hänen oli ainakin annettava kuolemaan valmistautuvalle ehtoollinen ja suoritettava hänelle viimeinen voitelu. Sielunhoitotyö hospitaaleissa katsottiin niin tärkeäksi, että niissä sai pitää jumalanpalveluksia ja suorittaa kirkollisia toimituksia vieläpä kirkonkirouksen aikanakin.

Uplannin maakuntalaki vuodelta 1295

Uplannin maakuntalaissa vuodelta 1295 on kirkkokaaressa 12. luku "Sairaalle annettavasta Ehtoollisesta". Siinä on asiasta seuraavat määräykset:

"§ 1. Jos talonpoika makaa sairaana ja pyytää pappia luokseen, mutta pappi pitää jotakin muuta asiaa tärkeämpänä ja mies kuolee saamatta Ehtoollista, maksakoon pappi kolme markkaa sakkoa hänen perillisilleen. Jos pappi saa yhtaikaa kutsun lasta kastamaan ja antamaan sairaalle Ehtoollista, hänen tulee ensin auttaa talonpoikaa eikä lasta. Jos pappi pitää lasta tärkeämpänä kuin talonpoikaa ja talonpoika kuolee ilman rippiä, maksakoon pappi kolme markkaa sakkoa talonpojan perillisille. [---] § 2. Jos talonpoika syyttää pappia siitä, ettei joku hänen omaisistaan ole saanut Ehtoollista, olkoon papilla oikeus omalla ja kahden muun papin valalla todistaa laillinen esteensä: joko ettei hän ole saanut sanaa tai että piispa on kutsunut hänet luokseen tai että hän on [itse] maannut sairasvuoteella tai että hän sanan saadessaan on lukenut messua. Valan puuttuessa hän maksakoon kolme markkaa sakkoa talonpojan perillisille."

Paavali Juustenin Suomen piispain kronikka

Piispa Maunu II (Olavinpoika) Tavast'ista (1412–1450) kerrotaan seuraavaa: "Hänen aikanansa ja aloitteestaan perustettiin [vuonna 1449] Kolmen kuninkaan veljeskunta, [---]. – Hän siirsi Vadstenan Pyhän Vapahtajan sääntökunnan nunnia Turun hiippakuntaan ja ensimmäisenä perustajana rakensi heidän luostarinsa Naantaliin. – Hän ylläpiti köyhiä ja sairaita, sokeita ja rampoja kaikissa taloissaan, Kristukselle uskollisten kymmenyksillä ja omilla tuloillansa."

Piispa Maunu III (Niilonpoika) Särkilahdesta (1489–1500) kerrotaan: "Köyhiä kohtaan hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja jakoi usein omin käsin runsaasti almuja."

Piispa Maunu III:n asetus erinäisistä papillisista virkavelvollisuuksista vuodelta 1492

Piispa Maunu III:n asetuksessa erinäisistä papillisista virkavelvollisuuksista vuodelta 1492" sanotaan: "Sentähden, kun ihmisessä ei ole mitään kallisarvoisempaa kuin Jumalan kuvaksi tehty ja Kristuksen verellä lunastettu sielu, me muistutamme ja pyhän kuuliaisuuden nimessä määräämme, että heidän [pappien] tulee, kun heitä kutsutaan sairaitten luokse, jättäen syrjään kaikki muut huolet, viivytyksettä lähteä. Jos sairas on niin köyhä, ettei hänellä ole hevosta, niin kirkkoherra huolehtikoon itse hevosesta, jolla hän itse tai hänen kappalaisensa lähteköön matkalle. Mutta jos joku on kuten edellä sanotaan vitkastellen siirtänyt lähtöä omalla hevosellaan ja sairas kuolee ilman sakramentteja, hän tietäköön tulevansa ilman mitään sääliä rangaistuksi 40 markan sakolla. Jos sairas ei ole kuollut, rangaistakoon vitkastelijaa siitä huolimatta kolmen markan sakolla. [---] ."

Mikael Agricolan ohjeet sairaiden sielunhoidosta

Mikael Agricolan julkaisemassa teoksessa "Käsikiria Castesta ia muista Christicunnan Menoista", jonka vanhin käsinkirjoitettu laitos on vuodelta 1546, on myös sairaiden sielunhoitoon liittyviä ohjeita. Seuraavat esimerkit ovat teoksen vuonna 1549 painetun laitoksen mukaisia. Kappaleella V on otsikkona "Piteiehen [merkitys epäselvä, Pitäjän ?] asiast ia Sairasten eli Kipiedhen oppimisesta. Coska Pappi tule sen Sairahan tyge, Nin lohuttacan hende ensin iongun Lohutos opin cansa, telle, elicke mwlla taualla, quin mös Erinomaisesa paikas edhespäin sijte kirioitettu ombi, ninquin Pappi aruapi henen Lohutosta taruitzeuan". Kappaleen IX otsikkona on "Sairasten, ia mös Jelkijn iepäin Lohutuxet pyhiste Ramatuista." Siinä on mm. seuraavat jaksot: "Quinga nijte tule Lohutta, iotca Rumilisesta sairastauat", "Quinga Sairasten edeste pite Rukoltaman. Se on, Quinga ne ymberinsseisoiat eli Seuracunda manatan iongun Sairaan edeste Rukoleman", "Quinga ne Lohutetan iotca Colemallansa ouat", "Quinga sen Cooleuaisen edese Vsko Pite luettaman", "Coolemakielise ia Hengen haukotuxesa Lohutos", "Quinga Waimot, Lapset, ia mwt Sughut pite lohutettaman Perehen isennen etc. Cooleman ielkijn".

Vuoden 1571 kirkkojärjestys

Vuonna 1571 annettiin Ruotsin valtakunnan ja samalla Suomen ensimmäinen "kirkkolaki", Kyrko-Ordning. Siinä sairaiden sielunhoidolla oli merkittävä asema. Sairaiden sielunhoitoa käsiteltiin sekä sairaiden luona tapahtuvien käyntien yhteydessä että sairaanhoitolaitoksista annetuissa määräyksissä. Kirkkojärjestyksessä määrättiin, että jokaisessa armeliaisuuslaitoksessa tuli olla kappalainen.

Papin tuli hoitaa sairaita ja kärsiviä julistamalla evankeliumia. Hänen tuli ravita sairaita Jumalan sanalla, jonka Jumala oli antanut ihmisille lohdutukseksi ja pelastukseksi. Papin ensisijaisena tehtävänä oli saarnaaminen, mutta hänen tuli välittää sanaa myös yksityisesti keskusteluissa ja ripissä. Papin oli noudatettava kutsua sairaan luo rangaistuksen uhalla ja hänen oli kutsumattakin käytävä tarjoamassa lohdutusta ja palvelua.

Hospitaalin papin tuli olla asiantunteva ja taitava saarnaaja. Ellei hän ollut katolisen kauden aikana harjaantunut saarnaamiseen, oli laitokseen hankittava toinen, saarnaamiseen kykenevä pappi. Saarnaajan tehtävää saattoi hoitaa joku sivutoimisesti tai "sairaalloinen ja vanha pappismies", joka seurakuntatyöhön muuten kykenemättömänä mielellään saarnasi hospitaalissa.

Hospitaalin papit olivat usein tilapäisiä ja lyhytaikaisia toimenhaltijoita, jotka tilaisuuden tullen hankkiutuivat paremmin palkattuihin tehtäviin. Hospitaalin ja vankilan saarnaajan tehtävät eivät olleet suinkaan haluttuja. Niihin määräämisessä saattoi tuntea jopa epäsuosion tai rangaistuksen makua.

Hospitaalin säännöllinen tarkastus kuului tuolloin paikkakunnan kirkkoherran hallinnollisiin tehtäviin. Hänen oli sen vuoksi käytävä hospitaalissa vähintään kerran viikossa.

Vuoden 1686 kirkkolaki ja -järjestys

Ruotsin valtakunnan ja samalla Suomen uusittu kirkkolaki ja -järjestys annettiin vuonna 1686. Siinä sairaiden tapaamista, lohduttamista ja hoitamista korostettiin saarnavirkaan kuuluvina velvollisuuksina. Nyt korostettiin kääntymyksen ja parannuksen vaatimusta erityisesti niiden sairaiden kohdalla, jotka olivat viettäneet jumalatonta elämää tai jotka pitkään sairaana oltuaan eivät olleet kutsuneet pappia luokseen.

Vuoden 1686 kirkkolaissa ja -järjestyksessä määrättiin, että papit, jotka huolehtivat hospitaaleissa köyhien ja sairaiden sielunavusta, oli varustettava palkalla, ravinnolla ja lämmöllä. Kirkkoherrojen velvollisuutena oli suorittaa tarkastuskäynti hospitaaleissa kahdesti kuukaudessa. Ellei hospitaali pystynyt palkkaamaan erityistä toimitusmiestä [taloudenhoitajaa], oli hospitaalin papin hoidettava myöskin tälle kuuluvat tehtävät. Hospitaalissa oli pidettävä jumalanpalvelus kaikkina sunnuntaipäivinä, vuotuisina juhlapäivinä ja suurina rukouspäivinä. Sen lisäksi oli torstaisin pidettävä viikkosaarna, jolloin oli esitettävä kohtia katekismuksesta. Jos joku hoidokeista löi laimin jumalanpalveluksen, vaikka voimiensa puolesta olisi kyennyt menemään kirkkoon, oli häneltä vähennettävä osa ruoasta ja juomasta. Vaivaisten oli sitäpaitsi tultava [sovinnolla] joka päivä kirkossa pidettävään rukoushetkeen ja rukoiltava Jumalaa seurakunnan, esivallan, valtakunnan menestyksen ja yleisen maanrauhan sekä kaikkien niiden puolesta, jotka hospitaalia avustivat ja tukivat. Niille rammoille ja sairaille, jotka eivät kyenneet menemään kirkkoon, papin oli pidettävä jumalanpalvelus heidän vuoteittensa äärellä. Heitä oli opetettava ja lohdutettava sekä kehotettava kärsivällisyyteen.

Kuningas Kaarle XI antoi maaliskuussa 1689 kirjeellään määräyksen suomea ja ruotsia osaavan saarnaajan hankkimiseksi Helsingin hospitaaliin, "että Hämeenlinnasta tulevia pitalin [lepran] tartuttamia, jotka eivät ymmärrä muuta kuin suomea, voitaisiin lohduttaa Jumalan sanalla." Collegium medicumin syyskuussa 1757 lähettämässä kiertokirjeessä piirilääkäreitä muistutettiin velvollisuudesta kutsua pappi niiden sairaiden luokse, jotka eivät olleet siitä itse huolehtineet.

Vuonna 1772 painetussa suomalaisessa kirjassa "Evangeliumit Ja Epistolat" on kappale VI "Sairaista", jossa neuvotaan kuinka papin pitää toimia tullessaan sairaan luokse. Samanaikaisessa "Rucous-Kirjassa" on myös "Yhden sairan Ihmisen Rucous", "Wielä toinen Sairan Rucous", "Yxi toinen" rukous samasta aiheesta, "Kijtos-Rucous Terweyden edestä, jälken ulosseisotun Sairauden" sekä "Rucous Ruton ja muiden tarttuwaisten tautein aicana".

Lasarettien ja mielisairaanhoitolaitosten papit

Lasaretteja eli yleissairaaloita alettiin perustaa Ruotsissa ja Suomessa 1750-luvulta alkaen, aluksi hitaassa tahdissa läänien hallintokaupunkeihin. On todennäköistä, että niitä varten on nimetty saarnaaja aivan alkuvaiheista lähtien. Tehtävää on ilmeisesti hoitanut sivutoimisesti joku paikkakunnan pappi, joka on saanut toimia sielunhoitajana myös seudulla mahdollisesti olevassa hospitaalissa ja vankilassa. Suomessa avattiin ensimmäisenä Turun lääninlasaretti vuonna 1759.

Vuonna 1804 painetussa hospitaalien tilityslomakkeessa on kohta myös hospitaalin saarnaajalle maksetun palkkauksen merkitsemistä varten. Sairaalalaitoksen vuoden 1818 menosäännössä mainitaan jokaisen kuuden lääninlasaretin kohdalla 24 hopearuplan vuotuinen palkka papille, joka käy katsomassa sairaita. Turussa vuonna 1816 toimintansa alkaneen synnytyslaitoksen papille maksettiin palkkaa 25 hopearuplaa vuodessa. Hämeenlinnassa määrättiin vuonna 1823 lääninlasaretin ja kuppatautisten parantolan papin tehtävät [Hämeen] linnan eli vankilan saarnaajan tehtäväksi.

Vuonna 1840 annetussa "asetuksessa heikkomielisten holhouksesta ja paremmista laitoksista heidän parantamiseksensa" määrättiin Lapinlahden houruinhuoneen papin tehtävät annettavaksi papille, joka olisi siihen halukas ja sopiva, Porvoon tuomiokapitulin lausunnon mukaan. Seilin hospitaalissa kuolleiden hautaamisesta huolehtiminen oli annettava Turun tuomiokapitulin määräyksestä jonkun Nauvon pitäjän papin tehtäväksi.

Porvoon tuomiokapituli hyväksyi vuonna 1847 Lapinlahden keskuslaitoksen papillisen palveluksen ohjesäännön. Laitokseen palkatun papin työn päämääränä oli, siinä mikä hänelle saattoi kuulua, yrittää auttaa terveyteen tai parantaa laitoksessa hoidettuja sairaita. Siinä tarkoituksessa hänen oli, niin usein kuin laitoksen johtaja harkitsi tarpeelliseksi ja katsoi psykiatrisessa mielessä hyödylliseksi, käydä yksityisiä keskusteluja potilaiden kanssa, antaakseen jokaiselle hänen erityiseen tilaansa soveltuvaa uskonnon opetusta, kehotusta ja lohdutusta. Sen lisäksi papin oli pidettävä laitoksen kirkossa tavallinen jumalanpalvelus kaikkina sunnuntaina ja vuotuisina juhlapäivinä.

Helsingin yleisessä sairaalassa oli vuonna 1861 annetun ohjesäännön mukaan pappi, jonka määräsi Porvoon tuomiokapituli. Godbyn (Ahvenanmaan), Tampereen, Jyväskylän, Joensuun ja Sortavalan yleisten sairaaloiden menoarviossa ei ollut vuonna 1865 määrärahaa papin palkkaamiseen, jotta tämä olisi tarvittaessa antanut apuaan sairaille ja haudannut kuolleet. Sen vuoksi senaatin kansliatoimituskunta ilmoitti syyskuussa 1865 lääkintätoimen pääjohtajalle tämän kirjelmän johdosta, että papillista apua pidettiin mainituissa sairaaloissa tarpeellisena ja että paikalliselle papille, jolle tehtävät annettiin, saatiin maksaa lasaretin sekalaisista menoista 50 tai 60 markan vuotuinen palkkio. Godbyn yleisen sairaalan tehtävät oli kuitenkin määrättävä papille, joka oli silloin Kastelholman kruununvankilan saarnaajana.

Vuoden 1869 kirkkolaki

Suomen autonomisen suuriruhtinaanmaan ensimmäinen kirkkolaki annettiin 6.12.1869. Laki oli voimassa melkein sata vuotta eli vuoteen 1964 saakka. Siinä oli seuraavat sairaiden sielunhoitoa koskevat määräykset:

62 §. "Jos joku on sairaana tahi vanhuuttaan heikkona eikä voi kirkkoon mennä, taikka jos on muu todellinen hätätila, silloin on lupa Herran ehtoollista kotonakin jakaa."

92 §. "Hengellisesti raskasmielisiä pitää papin, kutsuttuna tahi kutsumatta, Jumalan sanalla opettaa, lohduttaa ja vahvistaa."

95 §. "Kun pappia kutsutaan sairaan luo, pitää hänen kutsumustaan noudattaa, ellei hän itse makaa sairaana, ellei hänen ole pidettävä yhteistä jumalanpalvelusta, taikka ellei hän voi näyttää muuta laillista estettä, jolta ei mitenkään pääse lähtemään. Jos este on sellainen, joka pian menee ohitse, menköön hän sinne heti sen perästä. Pappi, joka tässä kohden laiminlyöpi velvollisuutensa, olkoon edesvastauksen alainen, niinkuin 125 §:ssä sanotaan."

96 §. "Jos joku makaa sairaana kauemman aikaa, kutsumatta luoksensa pappia, käyköön pappi kuitenkin hänen luonansa ja puhelkoon hänen kanssaan hänen sielunsa tilasta. Jos sairas on jumalattomasti elänyt, pitäköön pappi hänestä erityistä huolta."

97 §. "Tarttuvaisen kulkutaudin liikkuessa jollakin paikkakunnalla olkoon papin velvollisuus sekä kutsuttaessa tulla sairasten luo että kutsumattakin käydä heidän luonansa ja pitää huolta heidän hengellisestä hyvästään, niin kauan kuin aika on ja sairaat vielä ovat täydessä tajussansa. Kehottakoon myös terveinä olevia aikanansa miettimään mitä heidän sielunsa parhaaksi sopii."

154 §. "Vankilain, lasarettien, sairaalain ja muiden sellaisen laitosten saarnaajat toimittakoot virkaansa sen mukaan kuin heille on erittäin säädetty; ja olkoot kaikessa, mitä tulee varsinaiseen kirkonpalvelukseen ja sielunhoitoon, tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisina."

159 §. "Vankilan, sairaalan ja muun sellaisen laitoksen saarnaaja pyytäköön virkavapautta siltä tahi niiltä, jotka näiden laitosten hallitusta hoitavat. Älköön sitä myönnettäkö, ellei joku toinen pappi siksi aikaa ota virkaa hoitaaksensa ja tietoa siitä tuomiokapitulille anneta."

249 §. "Kun on määrätty, että lasarettiin, parantolaan, sairaalaan tahi muuhun armeliaisuuslaitokseen on otettava saarnaaja, kuulustelkoon tuomiokapituli, kun laillinen hakuaika on ollut kuulutettuna, niiden mieltä, joille sellaisen laitoksen hallinto ja valvonta ovat uskotut, ja kutsukoon sitten virkaan sen, joka katsotaan siihen soveliaimmaksi. Jos pappi, jolla ennestään on vakinainen toimi paikkakunnalla, voipi ottaa tämän viran toimittaaksensa, määrättäköön hän siihen ennen muita."

Edellä 95. §:ssä mainitun 125 §:n tarkoitettu kohta, 1. mom. (7.6.1895 muutettuna) on seuraava: "Jos pappi siinä seurakunnassa, jossa hän virkaa toimittaa, ilman laillista estettä tahi syytä kieltäytyy virkapalveluksesta, kun seurakuntalainen taikka joku siellä oleskeleva vieraan seurakunnan jäsen häntä pyytää kastamaan lasta, antamaan pyhää ehtoollista, käymään sairaan luona tahi tekemään muuta papillista toimitusta, taikka jos hän ilman laillista estettä laiminlyö jumalanpalveluksen pitämisen sunnuntai- tahi juhlapäivänä, niin rangaistakoon asianhaarain mukaan, vähintään kolmen kuukauden ja enintään yhden vuoden virantoimituserolla." Rangaistus oli varsin ankara, sillä virantoimitusero merkitsi palkan ja mahdollisesti asunnonkin menetystä vastaavalta ajalta. Kahden virantoimituseron jälkeen tapahtuneen rikkeen vuoksi saattoi menettää pappisvirkansa kokonaan.

Asetus koskien yleisten siviilisairaaloiden järjestämistä ja hallintoa, joka annettiin 5.8.1875, oli samalla kyseisten sairaaloiden ohjesääntö. Siinä ei ollut vielä lainkaan sairaaloiden sielunhoitoa koskevia määräyksiä.

Pastori Karl Johan Lindin muistelmat

Pastori Karl Johan Lind, joka oli mielenhäiriön takia hoidettavana Lapinlahden sairaalassa useamman kuukauden ajan vuosina 1873–1874, kirjoitti heti vuonna 1874 kertomuksen kokemuksistaan. Siinä hän kuvasi sairauttaan, hoitoa Lapinlahden sairaalassa sekä laitoksen sielunhoitajan tehtäviin liittyviä kysymyksiä. Lind oli monessa suhteessa aikaansa edellä, sillä hän rohkeni kuvata omaa sairauttaan ja sen oireita, arvostella vallitsevia menettelytapoja ja esittää vasta myöhemmin hyväksyttyjä hoitomenetelmiä. Lind antoi kirjoituksensa teologian professorin Axel Fredrik Granfeltin (1815–1892) arvioitavaksi ja tämän esittämän arvostelun vuoksi kirjoitus jäi silloin julkaisematta. Professori Granfelt kirjoitti kuitenkin aiheesta pitkähkön artikkelin Morgonbladet'iin 23.–24.4.1874. Lindin kertomus julkaistiin vasta vuonna 1911.

Lind näki psykoosiin joutumisen olevan pakoa todellisuuden aiheuttamasta ahdistuksesta. Hän painotti sitä, että psyykkisillä häiriöillä oli sielullinen pohja. Hän näki ainoana keinona psyykkisten oireiden parantamiseksi keskustelun potilaan kanssa. Lindin mukaan psyykkisiä potilaita olisi voinut hoitaa paremmin teologisin kuin lääketieteellisin keinoin. Hän kohdisti pappina kritiikkiä erityisesti sairaalan sielunhoitoon, jota hän piti varsin puutteellisena. Oman aikansa edustajana ja teologina Lind katsoi, että mielenterveyden häiriintymisen syyt olivat erityisesti uskonnollisen elämän alueella. Uskonnolla oli silloin keskeinen osa yhteiskunnan elämässä, joten oireistokin helposti yhdistettiin siihen.

Granfelt piti myös mahdollisena, että uskonnolliset syyt saattoivat johtaa sielulliseen sairauteen varsinkin väärien syyllisyydentuntojen lietsomisen ja yltiöpäisten rangaistussaarnojen seurauksena. Toisaalta Granfelt katsoi, että oikealla kristillisellä uskolla oli myös mahdollista vapauttaa ihminen niistä suruista, jotka olivat hänet mielenvikaisuuteen johtaneet.

Granfelt kirjoittii mm. seuraavasti: "On selvää, että varsinainen virkailija tässä [uskonnollisessa hoidossa] on hourulan vakinainen sielunpaimen, jonka on, voidakseen asianomaisesti omistautua kutsumukselleen, myös oltava kunnolla palkattu, niin ettei hänen toimensa houruinhoidon parissa jäisi pelkäksi sivutoimeksi, jota hoidetaan niin sanotusti ohimennen. Mikä osuus tässä suoranaisessa sielunhoidossa annettaneen hänen meidän tässä edellyttämille avustajilleen – diakoneille ja diakonissoille – se olkoon pastorin ja heidän välinen yksityisasia; tietenkin yksissä neuvoin lääkärin kanssa, joka kuitenkin kantaa pääasiallisen vastuun koko laitoksesta, sekä siinä vallitsevasta hengestä ja järjestyksestä. Toivottavaa olisi, että viimeksimainittu ymmärtäisi ja täysin osaisi arvostaa sitä mahtavaa liittolaista hienoille ihmisystävällisille pyrkimyksille, mikä hänellä itse asiassa on oikein julistetussa kristinuskossa."

Sairaiden vankien sielunhoito

Vuonna 1886 annetun kuritushuoneiden ohjesäännön mukaan laitoksen saarnaajan tehtävänä oli päivittäisillä käynneillä vankien luona, ennen kaikkea selleissä ja sairashuoneissa, yksityisesti keskustella heidän kanssaan, tarkoituksena herättää heissä katumusta menneen johdosta ja halua aloittaa parempi elämä.

Vuonna 1891 annetun lääninvankiloiden ohjesäännön mukaan laitoksen saarnaajan tehtävänä oli antaa vangeille tarpeellista sielunhoitoa sekä uutterien keskustelujen avulla, erityisesti selleissä ja sairashuoneissa, antaa vangeille opetusta ja neuvoja, kuinka he voisivat parantaa mielenlaatuaan ja elämäänsä.

Mielisairaanhoitolaitosten pappien ohjeet

Mielisairasasetuksessa vuodelta 1889 määrättiin myös keskuslaitosten ja hoivalaitosten pappien tehtävistä. Asetuksen mukaan keskuslaitoksen saarnaajan oli huolehdittava jumalanpalveluksista ja muista papillisista tehtävistä, joita laitoksessa saattoi tulla kysymykseen, samoinkuin laitoksen esimiehen osoituksen mukaan ohjattava sairaita uskonnollisessa ja moraalisessa suhteessa, ottaen huomioon heidän mielenlaatunsa. Turvalaitosten saarnaajaan nähden oli noudatettava keskuslaitosten vastaavia määräyksiä.

Lääkintöhallituksen ohjeet sielunhoidosta Lapinlahden ja Niuvanniemen keskuslaitoksia ja Käkisalmen hoivalaitosta varten annettiin vuonna 1892. Saarnaaja otti virkaan astuessaan huolehtiakseen ja vastatakseen myös kirkon omaisuudesta laitoksissa. Hänelle kuului pääasiallisesti toimittaa laitoksen kirkkosalissa jokaisena sunnuntai- ja pyhäpäivänä jumalanpalvelus palvelushenkilökunnalle ja niille sairaille, joiden ylilääkäri katsoi sopivaksi osallistua siihen. Tällöin saarna ei saanut kestää kauemmin kuin puoli tuntia, ja koko jumalanpalveluksen, ellei ehtoollista jaettu, oli päätyttävä tunnin kuluessa. Saarnaajan oli jaettava Herran Pyhä Ehtoollinen sellaisille sairaille, jotka osoittautuivat kykeneviksi ottamaan tämän sakramentin vastaan, sen jälkeen kun ylilääkäri oli ilmoittanut, että heidän sairaudentilansa ei ollut sille esteenä.

Ylilääkärin osoituksen mukaan saarnaajan oli myös käytävä katsomassa sairaita ja keskustelemassa heidän kanssaan. Tällöin hänen oli aina otettava huomioon, että sairaiden tila vaati varovaisuutta ja kaiken sellaisen välttämistä, joka voi vaikuttaa järkyttävästi heidän tunteisiinsa. Saarnaajan oli muutoin toiminnassaan noudatettava mielisairaiden hoitoa koskevaa asetusta vuodelta 1889 sekä voimassa olevia kirkkosäädöksiä.

Yleissairaaloita koskevat ohjeet

Tammikuussa 1891 annetun lääninvankiloiden menosäännön mukaan lääninvankiloiden saarnaajat, Helsinkiä ja Vaasaa lukuun ottamatta, oli velvoitettu antamaan tarvittaessa sielunhoitoa lääninsairaaloissa. Helmikuussa 1894 senaatti esitti keisarille, että lääninsairaaloiden sielunhoidon parantamiseksi myönnettäisiin erityiset määrärahat niissä toimivia saarnaajia varten. Keisari suostuikin pyyntöön ja lokakuussa 1894 senaatin siviilitoimituskunta antoi kirjeessään lääkintöhallitukselle ohjeet sielunhoidon järjestämisestä Turun ja Porin, Hämeenlinnan, Viipurin, Mikkelin, Kuopion, Oulun sekä Vaasan läänien lääninsairaaloissa.

Kyseisissä kaupungeissa, Vaasaa lukuun ottamatta, lääninsairaaloiden tilapäisesti tarvitsema sielunhoito oli siis kuulunut lääninvankiloiden saarnaajien tehtäviin. Nyt lääninsairaaloissa oli järjestettävä myös säännöllisiä jumalanpalveluksia tai hartaushetkiä sunnuntai- ja pyhäpäivinä. Tämän johdosta tuomiokapitulien oli maksettava vankilasaarnaajille 300 markan lisäpalkkio. Vaasassa lääninsairaalan sielunhoito ja jumalanpalveluksista huolehtiminen oli kuitenkin annettava 500 markan vuotuisella palkkiolla Turun tuomiokapitulin määräämälle papille. Asianomaisten tuomiokapitulien oli yhteistoimin lääkintöhallituksen kanssa vahvistettava mainituille lasaretinsaarnaajille tarpeelliset ohjesäännöt.

Senaatin siviilitoimituskunta määräsi vuonna 1894, että Helsingin yleisen sairaalan kaikkia osastoja ja Lapinlahden keskuslaitosta varten oli määrättävä yhteinen pappi 5000 markan vuotuisella palkkiolla. Virka oli julistettava haettavaksi sen jälkeen, kun asian johdosta oli kuultu Yleisen sairaalan hallitusta ja lääkintöhallitusta. Määräyksen virkaan antoi Porvoon tuomiokapituli ja asianomainen oli määrättävä virkaan ensin kahden vuoden koeajaksi. Jos hän sen kuluessa oli mainittujen lääkintäviranomaisten mukaan osoittautunut tehtävään päteväksi ja täysin sopivaksi, tuomiokapituli saattoi määrätä hänet virkaan pysyvästi.

Valtion osapäiväiset sairaalapapin toimet lakkasivat vuonna 1951, jolloin valtiovarainministeriö lopetti 39 sivutoimisen sairaalasaarnaajan määrärahat. Helsingin yleisen sairaalan saarnaajan virka oli 1900-luvun puolella ainoa täytettynä ollut valtion täysipäiväinen sairaalapapin virka. Se lakkautettiin vuoden 1957 alusta sairaalan muuttuessa Helsingin yliopistolliseksi keskussairaalaksi.

Yleissairaaloiden saarnaajien ohjesäännöt

Porvoon tuomiokapituli antoi Helsingin yleisen sairaalan ja Lapinlahden keskuslaitoksen yhteisen papin tehtävistä vuonna 1895 ohjesäännöllä seuraavat määräykset: Saarnaajan oli pidettävä sairaalassa säännöllisiä jumalanpalveluksia tai hartaushetkiä ainakin sunnuntai- ja pyhäpäivinä sekä tarpeen niin vaatiessa myös keskellä viikkoa. Sen lisäksi hänen oli myös yksityisellä sielunhoidolla palveltava sairaalaan otettuja potilaita. Saarnaajan oli hoidettava sairaalan kirkolliset toimitukset eikä hän saanut kantaa niistä erityistä maksua. Ajat yhteisiä hartaushetkiä varten saarnaajan oli määrättävä sairaalan tai osaston esimiehen avustuksella. Sairaalassa järjestetyt hartaushetket oli tarkoitettu vain laitoksessa oleville henkilöille. Nämä jumalanpalvelustilaisuudet, joihin sanotuilla henkilöillä oli vapaa pääsy ja joihin ketään ei saanut vasten tahtoaan pakottaa, oli toimitettava osanottajien henkisen tarpeen, vastaanottokyvyn ja ymmärryksen mukaan sovitetulla tavalla.

Säännöllisten hartaushetkien pitämisen ohella saarnaajan oli käytävä ahkerasti tapaamassa sairaita, tarjoten heille yksityistä sielunhoitoa. Hänen oli ystävällisillä keskusteluilla ja sopivalla Jumalan sanan opetuksella yritettävä tuoda heille sitä mielenylennystä jota he tarvitsivat, jotta he nöyrästi ja luottavaisesti voisivat oikein kantaa heille annetut kärsimykset ja saada siitä tarkoitetun hengellisen avun ja siunauksen. Tässä tehtävässä saarnaajan tuli tarjota apuaan kaikille potilaille, mutta ei kuitenkaan vastoin heidän tahtoaan tyrkyttämällä, eikä myöskään saattaa potilaita sielunhoidollisen käsittelyn kohteeksi aikoina, jolloin he lääkärin ilmoituksen mukaan olivat levon ja hiljaisuuden tarpeessa.

Saarnaajan oli sovitettava keskustelunsa potilaiden kanssa samoin kuin koko sielunhoidollinen toimintansa sairaalassa siten, ettei ruumiillinen tai psyykkinen hoito siitä häiriintynyt. Potilas oli päinvastoin johdatettava Jumalan ja hänen valtakuntansa oikeaan tietoon perustuvaan hurskauteen, joka Jumalaan turvaamisen ja mielenrauhan saavuttamisen avulla teki sairaan ruumiillisen toipumisen niin paljon todennäköisemmäksi. Niitä potilaita, joiden sairaus oli kevytmielisen elämän seurausta tai jotka muutoin kärsivät siveellisen lujuuden puutteesta, oli saarnaajan käytävä katsomassa erityisen ahkerasti. Saarnaajan oli siten pyrittävä luomaan ja herättämään heissä kristillinen ja siveellinen elämänkatsomus sekä siihen perustuva hurskaudenharjoittaminen.

Erityisenä tehtävänä saarnaajalla oli valmistaa kuolemaan parantumattomasti sairaita, joille lääketiede ei enää antanut toivoa toipumisesta. Heille oli lempeästi ja rakastavalla myötätunnolla, mutta ei koskaan kovuudella, kerrottava heidän todennäköisesti pian tapahtuvasta poismenostaan sekä autuaan kuoleman ehdoista. Saarnaajan oli myös, sikäli kuin se oli hänelle mahdollista, oltava läsnä heidän erotessaan elämästä, voidakseen kuolinkamppailun aikana vahvistaa ja lohduttaa heitä Jumalan sanalla ja rukouksilla, sekä siten yrittää käytettävissään olevilla keinoilla lievittää kuoleman katkeruutta. Hänen oli tässä, samoin kuin kaikessa toiminnassaan, käytettävä ja osoitettava sitä hienotunteisuutta ja viisautta, jota jo hänen ammattinsa pappina mutta erityisesti hänen tehtävänsä sielunhoitajana vaati.

Tämä ohjesääntö oli olennaisilta osiltaan voimassa myös Viipurin ja Mikkelin lääninsairaaloissa toimiviin saarnaajiin nähden, mutta näillä ei ollut kuitenkaan velvollisuutta pitää sairaalassa yhteisiä hartauksia arkipäivinä.

Turun tuomiokapituli antoi vuonna 1895 ohjesäännön Turun, Hämeenlinnan ja Vaasan läänien lääninsairaaloiden saarnaajien tehtävistä. Se oli lähes samansisältöinen kuin edellä selostettu Porvoon tuomiokapitulin samana vuonna antama ohjesääntö. Saarnaajan oli jokaisena sunnuntaina ja pyhäpäivänä toimitettava ainakin yhdellä sairaalaan kuuluvalla osastolla hartaushetki, ja jos hän piti sitä tarpeellisena, myöskin keskellä viikkoa jollakin toisella osastolla. Yhteisten hartaushetkien aika saarnaajan oli määrättävä sairaalanesimiehen suostumuksella. Saarnaajan oli huolehdittava kaikista potilaita koskevista kirkollisista toimituksista, joista hän ei saanut ottaa erityistä korvausta.

Saarnaajan oli annettava potilaille tarvittavaa sielunhoitoa ja uutterasti heidän kanssaan keskustelemalla annettava heille opetusta, neuvoja ja lohdutusta. Saarnaajan oli otettava huomioon tarpeellinen hienotunteisuus, niin ettei hän tyrkyttänyt potilaille apua vastoin heidän tahtoaan, eikä myöskään pitänyt heitä sielunhoidollisen käsittelyn kohteena sellaisina aikoina, jolloin potilaat lääkärin ilmoituksen mukaan olivat levon ja hiljaisuuden tarpeessa. Sairaaloissa pidetyt hartaushetket olivat tarkoitetut ainoastaan kyseisissä laitoksissa oleville henkilöille ja ne oli toimitettava osanottajien hengelliseen tarpeeseen ja ymmärrykseen sovitetulla tavalla.

Valtion siviilisairaaloiden ohjesäännön sisältävä asetus uudistettiin 4.12.1932 ja nyt siihen otettiin myös valtion sairaaloissa toimivia saarnaajia koskeva kohta: "Saarnaajan virkaan nimittämisestä ja siitä vapauttamisesta on voimassa, mitä kirkkolaissa on säädetty. Saarnaajan tulee noudattaa asianomaisen tuomiokapitulin virkaa varten vahvistamaa johtosääntöä." Kohta pysyi samanlaisena vuosina 1937 ja 1938 tapahtuneissa asetuksen muutoksissa.

Kirkkolain muutoksia

Vuoden 1941 kirkkolaissa käsitellään 12. luvussa kristillistä laupeudentointa ja yksityistä sielunhoitoa. Lain 15. luvussa "Erinäisistä papinviroista seurakunnissa" todetaan 154. §:ssä: "Vankilain, lasarettien, sairaalain ja muiden sellaisten laitosten saarnaajat toimittakoot virkansa sen mukaan kuin heille on erittäin säädetty; ja olkoot kaikessa, mitä tulee varsinaiseen kirkonpalvelukseen ja sielunhoitoon, tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisina."

Vuoden 1964 kirkkolaissa (voimaan 1.1.1965) laitoksissa toimivien pappien asiaa käsitellään laajemmin, koska seurakunnilla oli nyt mahdollisuus perustaa papin virka vankilaan, sairaalaan tai muuhun laitokseen.

134. §: "Vankilan, sairaalan ja muun laitoksen pappi sekä kuurojen [matka]pappi toimittakoon virkaansa, niin kuin siitä erikseen säädetään. Kaikessa, mikä koskee pappisvirkaa, he ovat tuomiokapitulin valvonnan alaisia.".

139. §: "Vankilan, sairaalan ja muun laitoksen papille myöntää vuosilomaa ja virkavapautta se viranomainen, jonka hallinnon alainen laitos on. Älköön sitä myönnettäkö, ellei tuomiokapituli voi määrätä toista pappia siksi ajaksi virkaa hoitamaan."

206. §: "Jos vankilaan, sairaalaan tai muuhun laitokseen perustettu vakinainen papinvirka on täytettävä, julistakoon tuomiokapituli viran haettavaksi noudattaen soveltuvin osin mitä 147 §:ssä sanotaan. Kun hakuaika on päättynyt, antakoon tuomiokapituli [vankeinhoitovirastolle] tai asianomaisen sairaalan tai laitoksen hallinnolle tilaisuuden lausunnon antamiseen hakijoista ja nimittäköön sitten virkaan sen, jota on pidettävä sopivimpana. Nimitys valitusosoituksineen on pantava tiedoksi ennen valtakirjan antamista."

211. §: "Vankilan, sairaalan ja muun laitoksen papinviran ollessa avoinna tuomikapituli asianomaisen viranomaisen pyynnöstä määrätköön viran hoidosta sinä aikana."

Sotasairaaloiden sielunhoito vuosina 1939–1945

Lyhyen talvisodan aikana sotasairaaloiden sielunhoitoa ei ehditty käytännössä järjestää. Jatkosodan aikana vakinaisissa sotilassairaaloissa ja perustetuissa sotasairaaloissa oli sielunhoitotyössä 78 pappia, joista moni hoiti tehtäväänsä seurakuntatyön ohella. Nuorempien ikäluokkien jouduttua sotilastehtäviin saivat vanhemmat papit toimia heidän sijaisinaan kotirintaman alueella toimivissa sairaaloissa.

Seurakuntien sairaalasielunhoito järjestäytyy

Seurakuntien järjestämä sairaalasielunhoito alkoi Suomessa jo vuonna 1925, jolloin Helsingin seurakuntien ensimmäinen sairaalasaarnaaja, pastori K. R. Ilmonen aloitti työnsä. Helsinkiin saatiin toinen sairaalasielunhoitaja vuonna 1938, kun seurakunnat palkkasivat Helsingin yleisen sairaalan saarnaajaksi pastori Niilo Syvänteen.

Suomen ev.lut. kirkon piispainkokous pohti sairaalasielunhoidon tilaa jo vuonna 1938. Sairaaloiden ja muiden hoitolaitosten nykyaikainen sielunhoito alkoi kuitenkin järjestäytyä maassamme vasta 1940-luvulla. Sotasairaaloissa toimineet papit olivat havainneet yksityisen sielunhoidon tärkeän merkityksen ja pyrkivät tapaamaan jokaisen potilaan kerran viikossa. Myös käsitykset sairaalapapin työkentästä alkoivat laajentua.

Kansanedustaja Kyllikki Pohjala teki vuonna 1944 eduskunnassa toivomusaloitteen, jonka mukaan jokaiseen suurempaan sairaalaan tulisi perustaa valtion varoilla erityisesti koulutetun sairaalapapin virka. Aloite ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Piispainkokous asetti vuonna 1945 erityisen sairaalasielunhoidon toimikunnan selvittämään asiaa. Sen vuonna 1947 valmistuneessa mietinnössä esitettiin kokonaissuunnitelma sairaaloiden sielunhoitotyön järjestämiseksi valtion ja kuntayhtymien varoilla.

Tampereella aloitettiin seurakuntien sairaalasielunhoito vuonna 1947. Suomessa oli kuitenkin 1950-luvun alussa vain viisi sairaalapastoria, heistä yksi Tampereella ja neljä Helsingissä. Sairaaloita varten perustettiin 1950-luvun aikana kahdeksan uutta sairaalapastorin ja kaksi naisteologin virkaa. Alkuaikoina jotkut työntekijät saivat vielä palkkansa kokonaan tai osaksi sairaalasta. Sacri min. cand. Anja Luhtasela oli ensimmäinen naisteologi, josta tuli vuonna 1955 Helsingissä päätoiminen sairaalasielunhoitaja.

Sairaaloiden sielunhoitotyö oli vaikeutunut ratkaisevasti vuonna 1951, jolloin valtion osapäiväiset sairaalapapin toimet lakkasivat valtiovarainministeriön lopetettua niiden määrärahat. Valtion ylläpitämäksi jäi ainoastaan Helsingin yleisen sairaalan saarnaajan virka ja sekin lakkautettiin vuoden 1956 lopussa sairaalan muuttuessa yliopistolliseksi keskussairaalaksi seuraavan vuoden alusta. Valtion ylläpitämien sairaalapapin virkojen lakattua Suomessa oli vuonna 1989 seurakuntien ylläpitämän sielunhoitotyön ulkopuolella enää kaksi sairaalapapin virkaa. Ne ovat Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalapapin virka ja Etelä-Suomen mielisairaanhuoltopiirin Tammiharjun sairaalan sairaalapapin virka.

Valtion palkkaamien osapäivätoimisten sairaalapapin virkojen päättymisen jälkeen seurakunnat koettivat huolehtia sairaaloiden sielunhoitotyöstä, mutta järjestelmällistä työskentelyä ei saatu aikaan. Keskussairaaloissa suuri osa potilaista oli kotoisin ulkoseurakunnista, minkä vuoksi sairaaloiden sijaintiseurakuntien papistoa ei voitu velvoittaa huolehtimaan heidän sielunhoidostaan.

Kirkolliskokoukselle tehtiin vuonna 1953 aloite sairaaloiden sielunhoitotyön kehittämisestä. Laajennettu piispainkokous asetti samana vuonna toimikunnan tekemään suunnitelmaa sairaaloiden sielunhoitotyön tehostamiseksi. Myös kirkolliskokoukselle tehty aloite annettiin tämän toimikunnan käsiteltäväksi. Toimikunta lähti mietinnössään siltä pohjalta, että sairaaloita varten perustetaan kirkon ylläpitämiä sairaalapapin virkoja. Koska uusi sairaalalaki oli valmisteilla, jäätiin odottamaan siihen mahdollisesti sisältyviä kannanottoja. Asia kuitenkin raukesi, sillä vuonna 1956 annetussa ja vuonna 1957 voimaan tulleessa sairaalalaissa ei puututtu sairaaloiden sielunhoidon järjestämiseen.

Joulukuussa 1958 laajennettu piispainkokous katsoi useiden selvitysten perusteella, että päätoimisten sairaalapappien palkkaus jäisi useimmissa tapauksissa seurakuntien vastattavaksi. Sen vuoksi tuomiokapitulien tuli edistää sairaaloiden sielunhoitotyön järjestämistä sekä seurakuntien yhteistoimintana keskussairaaloissa ja muissa suurissa kuntainliittojen sairaaloissa. Lisäksi kirkkohallitus sai tehtäväksi valmistaa ehdotuksen sielunhoidon järjestämiseksi niissä sairaaloissa, joissa ei tarvita päätoimista sairaalapappia.

1960-luvun alkuvuosina käytiin arkkipiispa Martti Simojoen aloitteesta keskusteluja sairaaloiden sielunhoidon järjestämisestä kirkkohallituksen, lääkintöhallituksen ja myöhemmin myös Sairaalaliiton välillä. Vuonna 1965 Sairaalaliitto lähetti neuvottelujen seurauksena maan kaikille sairaaloille kirjeen, jossa suositeltiin hengellisen toiminnan järjestämistä niihin. Sairaaloita kehotettiin samalla asettamaan toimintaa varten käytettäväksi vuokravapaasti tarvittavat huonetilat, laitteet ja puhelimet. Kirkolliset viranomaiset huolehtisivat sairaalasielunhoitajien virkamääräyksistä ja valvoisivat heidän toimintaansa.

Laajennettu piispainkokous asettikin vuonna 1965 kirkon sairaalasielunhoidon toimikunnan sairaalasielunhoitotyön hallinnollisten ja koulutuksellisten kysymysten ratkaisemiseksi. Toimikunta sai ensimmäisen päätoimisen sihteerin vuonna 1968 ja koulutussihteerin vuonna 1982. Toimistotyöt hoidettiin sivutoimisesti vuoteen 1983 saakka, jolloin saatiin päätoiminen toimistonhoitaja. Kirkolliskokouksen päätettyä keskushallinnon uudelleen järjestämisestä perustettiin vuoden 1984 alussa kirkon sairaalasielunhoidon keskus.

Piispainkokous hyväksyi vuonna 1978 sairaalasielunhoidon toteuttamista varten mallijohtosäännön. Vuonna 1982 piispainkokous hyväksyi sairaalavierailujen suorittamista koskevat ohjeet sairaaloissa ja muissa hoitoyhteisöissä vieraileville seurakuntien työntekijöille. Lääkintöhallitus antoi vuonna 1982 terminaalihoitoa koskevat ohjeet, jotka kuolevien hoitoon liittyvinä ovat olleet vaikuttamassa myös sairaalasielunhoidon kenttään.

Lääkintöhallitus, Suomen Kaupunkiliitto, Suomen Kunnallisliitto ja kirkkohallitus antoivat vuonna 1983 yhdessä "Suosituksen sielunhoidosta sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja sosiaalitoimessa". Siinä määriteltiin sairaalasielunhoidon asema ja toimintaperiaatteet. Sairaalasielunhoidon toteuttamistavoista sekä viranhaltijain tehtävistä määrätään kirkollisten hallintoelimien antamissa ohje- ja johtosäännöissä.

Sairaalasielunhoitajien koulutus ja yhdistystoiminta

Sairaalasielunhoitajien omakohtainen kiinnostus työtään ja koulutustaan kohtaan on ollut merkittävää työn kehittämisen ja sisällön kannalta. Helsinkiläiset sairaalasielunhoitajat alkoivat jo helmikuussa 1958 pitää joka toinen viikko yhteisiä kokouksia, pohtien toimintaansa liittyviä asioita, mutta pian kokoukset saivat yhä enemmän opiskeluryhmän luonteen. Laajennettu piispainkokous asetti toukokuussa 1959 viisihenkisen työryhmän suunnittelemaan sairaalapappien koulutusta juuri perustetussa Helsingin hiippakunnassa. Työryhmä alkoi käyttää nimeä Sairaalasielunhoitajien koulutusohjelmatoimikunta.

Koulutusohjelmatoimikunta laati sairaalasielunhoidon mallijohtosäännön, jossa sairaalasielunhoitotyön katsottiin vaativan soveltuvuutta ja erityistä koulutuksella saavutettua ammattitaitoa. Toimikunnan aloitteesta järjestettiin ensimmäinen sairaalasielunhoitajien erikoistumiskurssi vuosina 1960–1961. Teoriakeskeisen, sairauksia enimmäkseen lääketieteelliseltä kannalta käsittelevän koulutuksen ohella oli erityisenä kiinnostuksen kohteena henkilökohtaisen keskustelun metodi. Julistavan sielunhoidon rinnalle nousi potilaskeskeinen sielunhoitomenetelmä, pastoral counseling. Sen kehittäjänä ja kouluttajana oli sairaalateologi, lehtori Irja Kilpeläinen, joka toimipaikkana oli Helsingin kaupungin Hesperian sairaala. Uusi sielunhoidollinen lähestymistapa korvasi vähitellen henkilökohtaisen huollon metodin sairaalasielunhoitajien kurssien opetuksessa.

Sairaalasielunhoitajien lukumäärän kasvu ja toiminnan vakiintuminen johtivat myös sielunhoitajina työskentelevien yhdistyksen perustamiseen. Yhdistyksen syntysanat lausuttiin vuonna 1962 ja maaliskuussa 1964 pidettiin Järvenpäässä perustava kokous, jossa yhdistys sai nimen Suomen Sairaalapapit ry. Yhdistyksen nimeksi tuli sääntömuutoksen yhteydessä vuonna 1984 Sairaalateologit ry.

Vuoden 1988 alussa voimaan tulleen kirkkolain muutoksen perusteella myös teologisen loppututkinnon suorittanut nainen voitiin vihkiä papiksi. Sen jälkeen naispappien määrä ja osuus sairaalasielunhoitajina lisääntyi nopeasti. [Lisätty syyskuussa 2012.] 

Sairaalasielunhoitajan huoneentaulussa, jonka Suomen Sairaalapapit ry:n hallitus on hyväksynyt vuonna 1969, esitetään sairaalasielunhoitajan työn keskeiset periaatteet. Sairaalasielunhoitaja toimii tehtävässään Suomen evankelisluterilaisen kirkon työntekijänä ottaen huomioon, että sairaalassa saattaa olla myös muihin uskontokuntiin tai siviilirekisteriin kuuluvia. Sairaalasielunhoitaja syventyy tehtäväänsä osallistumalla kirkon sairaalasielunhoidon suunnittelemaan perus- ja jatkokoulutukseen, perehtymällä sairauksien luonteeseen ja hoitoon sekä tutustumalla sairaalan toimintaan. Hän hoitaa tehtäväänsä teologisen koulutuksen ja virka-asemansa edellyttämissä rajoissa. Sairaalasielunhoitaja toimii yhteistyössä sairaalan muun henkilökunnan kanssa, ei puutu hänelle kuulumattomiin asioihin ja on myös henkilökunnan käytettävissä.

Sairaalasielunhoitaja kunnioittaa potilasta ihmisenä, muistaa vaitiolovelvollisuutensa, antaa vain hoidon edistämisen kannalta välttämättömiä tietoja potilaan kanssa käymistään keskusteluista, ottaa huomioon, ettei potilas ole sairaalassa ensisijaisesti sielunhoitoa saadakseen, suhtautuu asiallisesti ja maltillisesti maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin antamatta sosiaalisten arvostusten ja puoluepoliittisten tekijöiden vaikuttaa asennoitumisiinsa, sekä säilyttää suhteen potilaaseen ammatillisena ja ottaa siinä huomioon oman persoonansa rajoitukset. Sairaalasielunhoitaja tekee työtään tunnetuksi sopivaksi katsomallaan tavalla sekä sairaaloissa että paikallisseurakunnissa. Sairaalasielunhoitaja pyrkii niissä joustavaan ja luottamukselliseen työyhteyteen virkatoverien kanssa.

Sairaalasielunhoitajien erikoiskoulutus

Laajennetun piispainkokouksen vuonna 1965 asettaman sairaalasielunhoidon toimikunnan tehtäväksi tuli myös järjestää päätoimisille sairaalasielunhoitajille erikoistumis- ja jatkokoulutusta. Sairaalasielunhoitajien erikoistumiskurssilla vuosina 1967–1968 oli kurssivaatimuksena ensi kertaa mukana kymmenen kerran työnohjausjakso, jota oli mahdollista jatkaa 40:een kertaan. Työnohjaajina toimi viisi helsinkiläistä sairaalalehtoria, koulutusohjaajanaan sairaalateologi Irja Kilpeläinen.

Sairaalasielunhoidon ja perheneuvonnan koulutusta oli toteutettu erillään, kunnes vuonna 1969 järjestettiin yhteinen kurssi. Koulutukseen liittyi 40 kertaa henkilökohtaista työnohjausta, mikä sitten tulikin pysyväksi vaatimukseksi sielunhoidon koulutuksessa. Koulutuksen tuloksena sairaalasielunhoitajat oppivat tavan keskustella erityisesti psykiatristen potilaiden kanssa. Sairaalasielunhoitajien potilaiden kanssa käymiä keskusteluja alettiin pitää keskeisesti hoitoa tukevina. Jatkuvaa koulutusta pidettiin myös sairaalateologien hoitojärjestelmässä toimimisen edellytyksenä. Lisäksi erikoistumiskoulutus herätti luottamusta hoitohenkilöstön keskuudessa.

Sairaalasielunhoidon toimikunta hyväksyi vuonna 1972 Suomen sairaalapapit ry:n laatiman sairaalasielunhoitajien koulutussuunnitelman, jota ryhdyttiin toteuttamaan seuraavilla erikoistumiskursseilla. Päätoimisten sairaalasielunhoitajien erikoistumisjaksoa edelsi hiippakunnallisesti järjestetty peruskurssi, joka toimi sairaalasielunhoitotyöhön orientoivana jaksona. Sille hyväksyttiin virkoihin valitut sairaalateologit sekä sairaalasielunhoitotyötä tekeviä seurakuntapappeja ja -lehtoreita.

Vuonna 1976 otettiin käyttöön yhteinen sielunhoidon koulutuskurssi, joka oli toisaalta perheneuvojien ja sairaalasielunhoitajien erikoistumiskoulutuksen perusjakso ja toisaalta seurakuntatyössä toimivien syventävä kurssi. Yhdysvaltalaisen ja saksalaisen sielunhoitokoulutusmallin mukaan kehitettiin 1970-luvun lopulla myös sairaalassa toteutettavat kliiniset jaksot. Nämä jaksot toimivat sairaalateologien koulutuksen syventävänä osana. Kurssirunko on pysynyt rakenteeltaan samanlaisena 1990-luvun lopulle asti. Vuosien mittaan koulutuskurssien sisällössä ja opetusmenetelmissä on tapahtunut huomattavaa kehitystä. Teoreettinen aines opiskellaan seminaarien välisenä aikana. Yhteisillä jaksoilla tehdään sielunhoitotilanteiden harjoituksia pari- ja ryhmätöinä. Lisäksi työnohjaajien johdolla työskentelevät alueelliset identiteettiryhmät kokoontuvat 15 kertaa.

Katso myös: "Sairaalasielunhoitotyö Lahdessa vuosina 1964–1989. Osat 1 ja 2".

Kirjoitus on laadittu alunperin vuonna 1989. Täydennetty ja tarkistettu lokakuussa 2004. Marraskuussa 2004 lisätty jakso "Sotasairaaloiden sielunhoito vuosina 1939–1945" (Lähde: Veikko Korhonen, Sielunhoitotyö eri uskontokuntien sotilailla viime sotien aikana. Sotiemme veteraanien Lahden piirin Jouluviesti 2004, s. 58–59.)

Kirjallisuutta:

Agricola, M.: Käsikiria Castesta ia muista Christicunnan Menoista, Stockholm 1549, teoksessa Monvmenta lingvae fennicae. I. – Suomen kielen muistomerkkejä. I. Mikael Agricolan Käsikirja ja Messu, julk. E. N. Setälä ja K. B. Wiklund, Helsinki 1893.

Codex Aboënsis (Codex f.d.Kalmar). Facsimile, Helsinki 1974. Codex Aboensis. Turun käsikirjoitus. Kommentaarit ja suomennokset. [Suomentanut Aulis Oja.] Koneen Säätiö, Helsinki. Helsinki 1977.

Finlands Medicinal-Författningar, Första Delen 1683–1808, utg. F. J. Rabbe. Helsingfors 1837.

Finlands Medicinal-Författningar, Andra Delen 1809–1835, utg. F. J. Rabbe. Helsingfors 1839.

Finlands Medicinal-Författningar, Tredje Delen 1836–1845, utg. F. J. Rabbe. Helsingfors 1846.

Finlands Medicinal-Författningar, Fjerde Delen 1846–1870, utg. F. J. Rabbe. Helsingfors 1874.

Finlands Medicinal-Författningar, Femte delen, 1871–1886, utg. A. von Collan. Helsingfors 1888.

Finlands Medicinal-Författningar, Sjette delen, 1887–1893. utg. A. von Collan. Helsingfors 1894.

Finlands Medicinal-Författningar, Sjunde delen, 1894–1898, utg. A. von Collan. Helsingfors 1899.

Finlands Medicinal-Författningar, Åttonde delen, 1899–1903, utg. K. A. Bergstedt. Helsingfors 1904.

Finlands Medicinal-Författningar, Nionde delen, 1904–1908, utg. K. A. Bergstedt. Helsingfors 1910.

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865 (väitöskirja), Hämeenlinna 1982.

Hjelt, O. E. A.: Svenska och Finska Medicinalverkets Historia 1663–1812, Andra Delen. Helsingfors 1892.

Jalkanen, K.: Lukkarin- ja urkurinvirka Suomessa 1809–1870, Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 101. Helsinki 1976.

Juusten, Paavali: Suomen Piispain kronikka, Chronicon Episcoporum Finlandensium. Henrik Gabriel Porthanin mukaan suomensi Helmer Winter. Otava. Helsinki 1956.

Lind, K. J.: Erään sielunpaimenen muistiinpanot, koskien mielisairaita ja heidän hoitoaan, suom. Kristina Labart, Helsinki 1982 (alkup. teos Ur en själasörjares anteckningar. I angående sinnessjuka och deras vård. Helsingfors 1911. Käsikirjoitus vuodelta 1874).

Medicinalväsendet i Finland, Ordnad sammanställning af författningar, föreskrifter och officiella handlingar, angående Finlands helso- och sjukvård, utgifven af Karl Bergstedt.. Kuopio 1895.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan, Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

Sairaalaliiton yleiskirje no 8/1965.

Sairaalasielunhoito. Kirkon sairaalasielunhoidon keskuksen esite. 1985.

Salomies, I.: Suomen kirkon historia I, Suomen kirkko keskiaikana. Otava. Helsinki 1944.

Sielunhoito sairaalassa. Kirkon sairaalasielunhoidon keskus. Julkaisu nro 28. Suomen ev.-kut. kirkon keskushallinto. Sarja D 1990:1. [Moniste, 1990.]

Suomen laki II, 1960.

Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetus-Kokous.

Suositus sielunhoidosta sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja sosiaalitoimessa. Kirkkohallitus: Ohjeita ja tiedotuksia 13/1983 ja Lääkintöhallitus Dno 2013/101/83.

Thomson, A.: Johan III och stadfästelsen av 1571 års kyrkoordning. Skandia bd 31: 345–. 1965.

Tuominen, J.: Sairaalasielunhoidon koulutus. [Internet 2004.]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON