Arno Forsius

Sairaiden sielunhoitoa Suomessa ennen 1700-lukua

Sairaiden sielunhoito on jo varsin kauan katsottu papiston tärkeisiin velvollisuuksiin kuuluvaksi. Aikaisemmin sairaus merkitsi usein vaikeaa äkillistä tai pitkäaikaista kärsimystä, josta ei juuri ollut toipumisen toiveita. Siten sairaiden sielunhoito oli pääasiallisesti lohdutusta tuskissa ja valmistamista iankaikkiseen elämään. Keskiajalla monen taudin uskottiin olevan pahojen henkien tai paholaisen aiheuttamia, minkä vuoksi rukoilemista käytettiin silloin myös sairauksien hoitona.

Aikaisempina aikoina sielunhoito oli yleisesti säädettyjen sakramenttien toteuttamista. Niitä olivat katolisessa kirkossa mm. kaste, ehtoollinen, rippi ja viimeinen voitelu. Ikuisen elämän kannalta tärkeitä olivat kaste ja viimeinen voitelu. Äkillinen kuolema ilman siihen valmistautumista oli onnettominta, mitä saatettiin ajatella. Papin tulikin erityisesti tukea kuolinvuoteella ja sielunhädässä olevia. Viimeinen voitelu käsitti myös ripittämisen ja ehtoollisen antamisen. Hospitaaleissa sielunhoitotyö katsottiin niin merkittäväksi, että niissä sai pitää jumalanpalveluksia ja suorittaa kirkollisia toimituksia vieläpä kirkonkirouksen aikana.

Kuolemaan valmistamisen tärkeyttä kuvaavat Ruotsissa 1200-luvun lopulta peräisin olevan Uplannin maakuntalain määräykset "Sairaalle annettavasta Ehtoollisesta": "Jos talonpoika makaa sairaana ja pyytää pappia luokseen, mutta pappi pitää jotakin muuta asiaa tärkeämpänä ja mies kuolee saamatta Ehtoollista, maksakoon pappi kolme markkaa sakkoa hänen perillisilleen. Jos pappi saa yhtaikaa kutsun lasta kastamaan ja antamaan sairaalle [talonpojalle] Ehtoollista, hänen tulee ensin auttaa talonpoikaa eikä lasta."

Suomessa piispa Maunu Särkilahden (noin 1435–1500) papeille antamassa asetuksessa määrättiin, "että heidän tulee, kun heitä kutsutaan sairaitten luokse, jättäen syrjään kaikki muut huolet, viivytyksettä lähteä. --- Mutta jos joku on, kuten edellä sanotaan vitkastellen, siirtänyt lähtöä omalla hevosellaan ja sairas kuolee ilman sakramentteja, tietäköön tulevansa ilman mitään sääliä rangaistuksi 40 markan sakolla. Jos sairas ei ole kuollut, rangaistakoon vitkastelijaa siitä huolimatta kolmen markan sakolla."

Luterilaisessa uskossa sakramentteja olivat vain kaste ja ehtoollinen. Mikael Agricolan (n. 1510–1557) julkaisemassa teoksessa "Käsikiria Castesta ia muista Christicunnan Menoista", jonka vanhin painettu laitos on vuodelta 1549, on myös sairaiden sielunhoitoon liittyviä ohjeita. Kappaleen IX otsikkona on "Sairasten, ia mös Jelkijn iepäin Lohutuxet pyhiste Ramatuista." Siinä neuvotaan, miten on lohdutettava ruumiillisesti sairastavia, rukoiltava sairaiden puolesta, lohdutettava kuolemaisillaan olevia sekä lohdutettava vaimoa, lapsia ja muita sukulaisia sairaan kuoleman jälkeen.

Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa annettiin vuonna 1571 valtakunnan ensimmäinen kirkkojärjestys, Kyrko-Ordning. Siinä sairaiden sielunhoidolla oli merkittävä asema. Sairaiden sielunhoitoa käsiteltiin sekä sairaiden luona tapahtuvien käyntien yhteydessä että sairaanhoitolaitoksista annetuissa määräyksissä. Kirkkojärjestyksen mukaan jokaisessa armeliaisuuslaitoksessa oli oltava kappalainen. Ellei hän ollut katolisen kauden aikana harjaantunut saarnaamiseen, oli laitokseen hankittava toinen, saarnaamiseen kykenevä pappi.

Papin oli noudatettava kutsua sairaan luo rangaistuksen uhalla ja hänen oli kutsumattakin käytävä tarjoamassa lohdutusta ja palvelua. Papin tuli hoitaa sairaita ja kärsiviä julistamalla evankeliumia. Papin ensisijaisena tehtävänä oli saarnaaminen, mutta hänen tuli välittää sanaa myös yksityisesti keskusteluissa ja ripissä. Näissä ohjeissa on jo havaittavissa pyrkimystä yksilölliseen sielunhoitoon.

Ruotsin valtakunnan kirkkolaki ja -järjestys annettiin vuonna 1686. Siinä sairaiden tapaamista, lohduttamista ja hoitamista korostettiin saarnavirkaan kuuluvina velvollisuuksina. Erityisesti tuotiin esiin kääntymyksen ja parannuksen vaatimus niiden sairaiden kohdalla, jotka olivat viettäneet jumalatonta elämää tai jotka pitkään sairaana oltuaan eivät olleet kutsuneet pappia luokseen.

Hospitaaleissa oli pidettävä jumalanpalvelus sunnuntaipäivinä, vuotuisina juhlapäivinä ja suurina rukouspäivinä. Lisäksi oli torstaisin pidettävä viikkosaarna. Jos joku hoidokeista löi laimin jumalanpalveluksen, vaikka olisi voimiensa puolesta kyennyt menemään kirkkoon, oli häneltä vähennettävä osa ruoasta ja juomasta. Vaivaisten oli sitä paitsi tultava joka päivä kirkossa pidettävään rukoushetkeen ja rukoiltava Jumalaa myös kaikkien niiden puolesta, jotka hospitaalia avustivat ja tukivat. Niille rammoille ja sairaille, jotka eivät kyenneet menemään kirkkoon, oli papin pidettävä jumalanpalvelus heidän vuoteittensa äärellä. Heitä oli opetettava ja lohdutettava sekä kehotettava kärsivällisyyteen.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 29: 3139. Tarkistettu tammikuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Finlands Medicinal-Författningar, Första Delen 1683–1808. Utg. F. J. Rabbe. Helsingfors 1837.

[Kyrko-Ordning 1571.]

Kircko-Laki ja Ordningi. Wuonna 1686 [---], Wuonna 1688 Suomexi käätty. Turusa, Präntätty [---].

Suomen kielen muistomerkkejä. I. Mikael Agricolan Käsikirja ja Messu. Julk. E. N. Setälä ja K. B. Wiklund. Monvmenta lingvae fennicae. I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. 82. Osa. Helsinki 1893.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON