Arno Forsius

Sigfridus Aronus Forsius historiankirjoittajana

Historiaa ja kansantaruja

Sigfridus Aronus Forsius oli Daniel Theodorus Hjortin kuoleman jälkeen sanoutunut irti Gråmunkeholmenin seurakunnan papin virasta kesäkuussa 1615. Hän oli nyt vapaa viranhoidon velvollisuuksista, mutta toisaalta myös vailla säännöllistä tuloa. Forsius oli kuitenkin saanut pitää kuninkaallisen tähtitieteilijän aseman sekä erioikeuden laatia almanakkoja. Almanakkojen ja ennustuskirjojen ohella hänen tiedetään laatineen ainakin muutamia syntymähoroskooppeja eli nativiteetteja lisäansion saamiseksi.

Forsiuksen historialliset kirjoitukset, jotka ovat valitettavasti joutuneet kadoksiin, näyttävät olevan peräisin juuri näiltä ajoilta. Niitä koskevat tiedot on saatu enimmäkseen Johannes Messeniukselta, jonka kanssa Forsius on ehkä ollut tiiviisti yhteistyössä. Todennäköisesti Messeniuksen historialliset työt ovat viime kädessä antaneet Forsiukselle aiheen Suomen kronikan kirjoittamiseen. Forsiuksen kiinnostusta historiaan osoittaa myös se, että hän on hankkinut omistukseensa Ericus Olain Tukholmassa vuonna 1615 painetun teoksen Historia Svecorum Gothorumque (Svealaisten ja goottilaisten historia). Ericus Olaita, joka kuoli vuonna 1486, pidetään Ruotsin historiankirjoituksen isänä. (C 23, C 62, C 110)

Historiallisten tutkimusten aika oli vasta alkamassa. Kronikoiden, tapahtumia aikajärjestyksessä kuvaavien kertomusten ja runojen laatiminen oli yhä edelleen tavallisin tapa kirjoittaa historiaa. Suuren kuuluisuuden saavutti vuonna 1578 painettu Liivinmaan kronikka Chronica der Prouintz Lyffland, jonka julkaisi Tallinnassa Pyhän Hengen seurakunnassa saarnaajana toiminut Balthasar Russow. Voidaan olettaa, että Forsius oli tutustunut tähän kronikkaan ja ehkä sen tekijäänkin Baltiassa oleskellessaan. Teos on hyvinkin saattanut olla sysäyksenä Forsiuksen Liivinmaan sotaa koskeville muistiinpanoille Notae M[agistri] Sigfridi de bello liuon[ico], jonka Johannes Messenius mainitsee papereissaan. Forsiuksen kyseisestä kertomuksesta ei ole säilynyt muita tietoja. (C 23, C 33, C 217)

Messeniuksen merkintöjen mukaan Forsius on kirjoittanut myös kahdella kuvalla varustetun kertomuksen lappalaisten uskonnosta ja tavoista Sigfridi sueticum scriptum de religione et moribus lapponum cum imag[inibus] 2 etc. Tämäkään kertomus ei ole säilynyt. Se on todennäköisesti syntynyt niiden tietojen pohjalta, joita Forsius oli kerännyt Lapin tutkimusmatkallaan vuosina 1601–1602. (C 217)

Messenius oli myös Ruotsin kansanrunouden tutkimuksen varsinainen herättäjä ja hän oli jo ennen vuotta 1616 yrittänyt etsiä kansanrunouden kerääjiä myös oppineiden piirin ulkopuolelta. Tuolloin sen muita harrastajia olivat Suomesta Ruotsiin muuttaneen kirkkoherra Thomas Matthiaen poika Johannes Thomae Bureus ja uplantilainen kirkkoherra Martinus Aschaneus. (C 103)

Mikael Agricolan ja Jacobus Petri Finnon tiedetään jo tunteneen Suomen kansan tarinoita, runoja ja sananlaskuja, mutta heitä olivat kiinnostaneet pelkästään niiden uskonnon kannalta myönteiset tai kielteiset piirteet. Forsius on osoittautunut ensimmäiseksi suomalaiseksi, joka on antanut kansan vanhoille muistoille, taruille ja saduille arvoa historiallisina tiedonlähteinä. Hän oli jo vuonna 1611 valmistuneessa Physican käsikirjoituksessa maininnut tanskalaisen tarusankarin Holger Dansken, ilmeisesti kuulemiensa sankarilaulujen perusteella, koska aikaisemmat historioitsijat eivät olleet tästä kirjoittaneet. (C 70, C 244)

Suomen kronikka

Johannes Messeniuksen latinankielisessä teoksessa Scondia Illustrata, joka kuvaa Ruotsin historiaa, mainitaan 13. kirjassa lähteiden joukossa Sigfridus Aronus Forsius 1615. Kun Messenius joutui vuonna 1616 Kustaa II Aadolfin vihoihin pidettyään yllä yhteyksiä Puolan jesuiittoihin, suoritettiin hänen luonaan kotitarkastus. Sen yhteydessä Karl Olufinpoika ja Bertil Birgerinpoika takavarikoivat eräitä asiakirjoja. Messeniuksen laatiman Memorialen mukaan takavarikkoon oli otettu mm. 15 teosta, niiden joukossa Finländske Chrönikan af M.[agistri] Sigfridi beskreffwen (Maisteri Sigfriduksen kirjoittama Suomen kronikka) ja Daniele Jort Boock på Rhym (Daniel Hjortin runokirja). (B 58, C 33, C 86, C 87, C 217)

Lokakuun puolivälin jälkeen 1616 Messenius lähetettiin vankeuteen Kajaanin linnaan. Sieltä hän on kirjoittanut vuonna 1624 Suur-Norrlannin käskynhaltijalle Johan Månsinpoika Ulfsparrelle, että Forsiuksen Suomen kronikka ei ollut niiden asiakirjojen joukossa, jotka oli palautettu hänelle pian Kajaanin linnaan kuljettamisen jälkeen. Kun Messenius kirjoitti vuonna 1611 ilmestyneen Ruotsin piispojen kronikan Chronicon episcoporum per Sueciam, ei hän näytä vielä tunteneen Forsiuksen Suomen kronikkaa, joka siten lienee valmistunut vuosien 1611 ja 1616 välisenä aikana, mahdollisesti juuri vuonna 1615. (B 57, C 33, C 217)

Tekstivertailujen perusteella Messenius on käyttänyt hyväkseen Forsiukselta saamaansa aineistoa Kajaanin linnassa vasta vuosina 1628–1629, jolloin hän kirjoitti Scondia Illustratan 10. osan. Tämän mukaan hän olisi saanut haltuunsa aikaisemmin palauttamatta jääneen Suomen kronikan vuosien 1624 ja 1628 välillä, ellei hänellä ollut siitä jo varhemmin tehtyjä muistiinpanoja. (B 58, C 217)

Vaikka Forsiuksen Suomen kronikka on sittemmin kadonnut, on muutamista siihen melko varmasti kuuluneista osista on kuitenkin säilynyt eräitä teoksen rakennetta ja sisältöä valaisevia tietoja. Messeniuksen latinankielisissä muistiinpanoissa Schedae on erään katkelman otsikkona Abogia. Finland[ia]. Sancto Henrico. Hemmingo. (Turusta. Suomesta. Pyhästä Henrikistä. Hemmingistä.). Se käsittelee ensin Suomen kirkon alkuaikoja ja Suomeen tehtyä ristiretkeä, minkä jälkeen seuraa yksityiskohtainen kuvaus piispa Henrikin surmaan liittyvistä tapahtumista Ex M[agistri] Sigfridi relatio[ne] (Maisteri Sigfridin kertomuksesta). Seuraava tulkinta perustuu Annamari Sarajaksen teoksessa Suomen kansanrunouden tuntemus esitettyyn käännökseen (C 92, C 217):

"Tehdessään matkaa yksi palvelija seurassaan pohjoisessa Suomessa Pyhä Henrikki poikkeaa nälissään Köyliönjärven rannalla sijaitsevaan, vapaan pakanan Saareksi nimitettyyn taloon, ja hänelle kieltäydytään myymästä ruokaa, jolloin hän rahaa annettuaan käskee ottamaan sitä. Tiedustelemalla naapureilta, minne pyhä mies on matkalla, Lalli saa tietää tämän olevan menossa lähimpään pitäjään Kokemäelle ja jää väijymään tämän takaisin tuloa. Pyhä mies yöpyy tuona yönä Ylistaron kylässä vaatimattomassa maalaismajatalossa, asettuen siihen taloksi, (joka [talo] on kylän keskustassa säästynyt useiden tulipalojen jäljiltä, ja kristinuskon omaksumisen jälkeen [se] pyhitettiin ja on edelleen kappelina, jonka seinät on verhottu villanukkaisella kankaalla, ja asukkaat pitävät sen jatkuvasti hyvässä kunnossa sen maineen vuoksi ja koska monet pyhiinvaeltajat käyvät siellä 20 [p:nä] Tammikuuta ja 18 [p:nä] Kesäkuuta jolloin sormus löydettiin) ja takaisin palatessaan hän [Henrik] ilmaisee [ennakolta] palvelijalleen marttyyrikuolemansa ja käskee hänen hankkia iestämättömiä härkiä jne. Ja osan järveä kierrettyään Lalli hyökkää väijyksistä hänen kimppuunsa ja tappaa hänet, ja pystymättä irrottamaan sormusta sormesta, [Lalli] hakkaa irti sormen, jonka lumi peittää niin ettei murhamies voi sitä löytää. Pyhän miehen määräystä noudattaakseen palvelija menee lähimpään Lähteen kylään, mistä härät kuljettavat [ruumiin] pysähtymättä suunnilleen 5 peninkulman matkan Nousiaisten kylän luo, 4 peninkulman päähän Turusta, ja valmistaa sille haudan, mistä luut myöhemmin kuljetetaan Turkuun, missä niitä vielä tänä päivänä säilytetään lippaassa ja käydään katsomassa. Niin siis 20 [p:nä] Tammikuuta sai Henrikki surmansa ja Lalli tulee ylvästellen kotiin piispan hiippa päässään, [ja] vaimo sanoo [:] mistä paha Lalli on saanut niin hienon päähineen [Vnde bireta tulit prauus tam grandia Lalles], mutta tämän aikoessa ottaa hiipan päästään jne. tapahtuu kuten siellä seurakunta muinoin lauloi [:] Kuulun isän päähineen panee Lalli päähänsä, kun sen aikoo ottaa pois hiukset siinä kiinni on jne. [Biretum patris incliti Lalles imponit capiti, dum coepit amouere crines adhaesere etc.], mutta asian tultua ilmi, määräsi Kuningas kruunulle talon, [Lallin] perillisiltä riistettynä, [ja] sitä pitävät nyt Kuninkaan lahjoittamana hallussaan Pontuksen [De la Gardie] perilliset. Sitten 18 [p:nä] Kesäkuuta soutaa sokea kyläläinen kalastaakseen järvellä pojan laskiessa verkkoja, tämä kertoo isälle korpin istuvan veden pinnalla, minkä vuoksi vanhus käskee soutaa veneen lähemmäksi, [jotta saataisiin tietää] minkä päällä korppi istuu, ja lähelle tultaessa, vaikka jää oli jo kaikkialta sulanut, huomaa hän [poika] jään palasen, jolla korppi oli istunut, ja sen päällä sormuksella varustetun sormen. Sitten vanhus [piispan] surman muistaen sivelee hänelle ojennetulla sormella silmiään ja saa näkönsä takaisin. Mutta järvessä, josta sormi löydettiin, kohoaa pohja syvyydestä ja kasvaa Lähteen saareksi, soveliaaksi paikaksi siitä lähtien Pyhän Henrikin ja Fabianuksen kappelille, jonka seiniä syvät vedet huuhtovat ja jossa joka vuosi Pyhän Henrikin päivänä vietetään juhlaa. Vaimo oli pilkannut[:] Mistä paha lalli on saanut tuon arvokkaan päähineen jne. [Lalles unde malus pileum tulit ille decorum etc.] ja sen vuoksi Suomalaisten pyhäköissä kuvataan Lalli Pyhän Henrikin jalkojen juuressa lakitta päin ja päänahatta, kaksiteräistä kirvestä kädessä pitäen. Tämän uskomattoman ihmetyön muistoksi jälleen haltuun saadun paikan haltija jne. ja [mikä] paikka on tähän päivään asti säilynyt Pyhän Henrikin seuraajien hallussa. Sanotaan [että sinne on rakennettu] tuo puinen kappeli, jonka luo kuormatut veneet laskevat maihin, ja sidotaan seinään kiinnitettyihin renkaisiin." (C 87, C 92, C 244)

Merkinnöistä päätellen Messenius on paikoin lyhentänyt Forsiuksen talteen merkitsemää kertomusta piispa Henrikin surmasta. Se noudattelee sisällöltään tarun Köyliöstä muistiin merkittyä muunnelmaa. Siinä on kuitenkin harvinainen maininta piispan yöpymisestä Kokemäen pitäjän Ylistaron kylässä ja varhaisin tieto majapaikkaan perustetusta Pyhän Henrikin saarnahuoneesta, joka on säilynyt meidän päiviimme saakka. Ainoa laatuaan on kuvaus Lähteen saaren syntymisen ihmeestä, joka on sen välityksellä tullut tunnetuksi Messeniuksen kautta. Huomiota kiinnittävät myös taruun lisätyt heksametrisäkeet ja maininta seurakunnan esittämästä laulusta, joka poikkeaa sen kirjallisena säilyneestä toisinnosta. (C 86, C 89, C 92, C 195, C 213, C 217, C 232, C 244)

Palmskiöldin käsikirjoituskokoelmassa on erään lehden reunaan merkitty Messenii Schedae ex Sigfrido Aroneo in vita Episc[opi] Magn[i] (Messeniuksen muistiinpanoja Sigfridus Aronukselta piispa Maunun elämästä). Tässä kohdassa on ruotsinkielinen kertomus Viipurin kaupungin piirityksestä vuonna 1495 ja ns. Viipurin pamauksesta: "Viipurin kaupunki. Kristuksen vuonna 1495 ovat Venäläiset hyökänneet Karjalaan ja pitäneet Viipurin kaupunkia piiritettynä aina Pyhän Matteuksen Evankelistan ajasta [21.9.] Antinmessun aikaan [30.11.] asti. Mutta [he] tulivat Knut Possen urheuden ja varovaisuuden takia ajetuiksi tiehensä, kun hän antoi valmistaa lujan pannun, joka oli pantu kokoon vahvistamalla rautavöin, [ja] minkä hän sitten täytti rupikonnilla, käärmeillä, elohopealla, lipeällä, [ja] kalkilla, ja kun nämä olivat yhdessä kiehuneet tarpeeksi ½ päivän ajan, antoi se itsestään sellaisen paukun, että Venäläiset leirissä menivät niin turtuneiksi ja hämmästyneiksi, että he aivan pyörtyivät, jolloin ne kaupungissa, jotka sillävälin kun Pamaus sattui, olivat kätkeytyneet maakuoppiin, kellareihin ja maanneet pieluksissa, tulivat esiin ja hyökkäsivät vihollisen leiriin, sekä leikkasivat [poikki] kaulat Venäläisiltä sen kuin pystyivät tunnissa tai 1 ½ :ssa. Eräs vanha mies räjäytti paukun, ja myös kuoli sen tähden, samoin myös kaupungissa suunnilleen 300 henkilöä, jotka eivät olleet pitäneet varaansa. Itse Kattila, missä Paukku valmistettiin, samoin kuin myös yksi keittiöveitsi, jolla eräs kokki kuuluu tappaneen monta Venäläistä, ovat vielä tänä päivänä nähtävänä siellä, linnassa." (B 4, C 33, C 217)

Tämä kertomus on erittäin todennäköisesti kuulunut Forsiuksen Suomen kronikkaan, joka käsikirjoituskokoelmaan tehdyn merkinnän perusteella näyttää laaditun piispojen elämäkertojen muotoon. Siten se on tavallaan ollut Paavali Juustenin kirjoittaman Suomen piispojen kronikan laajennettu laitos. On aihetta uskoa, että Forsius on tuntenut Paavali Juustenin laatiman Suomen piispain kronikan Catalogus et Ordinaria Successio Episcoporum Finlandensium, josta oli olemassa useampia käsinkirjoitettuja kopioita. Johannes Messenius näyttää käyttäneen sitä lähteenä kirjoittaessaan Suomea koskevan osan De Episcopis Abogensis Cathedrae vuonna 1611 ilmestyneeseen teokseensa Chronicon episcoporum per Sueciam. (C 23, C 86, C 217, C 226)

Sama Viipurin pamausta koskeva kuvaus on latinankielisenä ja hieman lyhennettynä tuota tapahtumaa käsittelevässä Antonius Bahden väitöskirjassa Dissertatio Gradualis De Tonitru Factitio Viburgensi, jonka tämä julkaisi Johan Ihren johdolla Tukholmassa vuonna 1740. Sen lähteeksi ilmoitetaankin tässä teoksessa Palmskiöldin kokoelma. (B 4, C 33)

Forsiuksen kirjoittamat Liivinmaan sodan muistiinpanot sekä lappalaisten uskonnon ja tapojen kuvaus, jotka Messenius mainitsee, ovat ehkä olleet erillisiä kertomuksia, mutta yhtä hyvin ne ovat voineet kuulua osina Suomen kronikkaan. Suurin osa Forsiuksen Suomen kronikkaan mahdollisesti sisältyneestä aineistosta on säilynyt latinankielisenä. Tämä viittaisi siihen, että Suomen kronikka olisi kirjoitettu latinaksi. Se on kuitenkin epätodennäköistä, kun otetaan huomioon Forsiuksen jatkuvat pyrkimykset käyttää töissään ruotsin kieltä. Suomalaisten muinaisia epäjumalia esittelevän runonsa hän on kuitenkin saattanut kirjoittaa latinaksi Messeniusta varten, tämä kun tavallisesti käytti sitä teoksissaan. (C 33)

Forsiuksen Suomen kronikka olisi epäilemättä antanut jälkipolville tärkeitä ja mielenkiintoisia tietoja suomalaisten menneisyydestä, kuten säilyneiden katkelmien perusteella on todettavissa, mutta valitettavasti se on joutunut kadoksiin. Suomen kronikan kohtaloa sivuaa Carl Fredric Broocmanin kuvauksessa Itä-Götanmaasta vuonna 1772 kerrottu tarina: "Törnevallan kirkon seinään kuuluu Sigfridus Aronus Forsius, joka oli Tähtitieteen Professori Upsalassa, muurauttaneen muutamia vanhoja kirjoituksia ja rahoja, minkä seikan erään vanhan miehen sanotaan tunnustaneen sikäläiselle rovasti M. Christophorus Laurinukselle vuonna 1699."

Broocmanin mukaan kirkon seinässä oli alttarin oikealla puolella kohta, johon oli uudelleen muurattu tiiliä irrottamisen jälkeen. Samuel Loenbohmin mukaan kirkkoherra Laurinus oli kertonut tarinan alunperin Ruotsin arkkipiispalle Haquin Spegelille. Per David Widegren puolestaan kirjoitti vuonna 1817 löytäneensä Törnevallan seurakunnan vuonna 1692 aloitetusta kirkonkirjasta merkinnän, jonka mukaan asiakirjojen muurauksesta olisi kertonut eräs vuonna 1693 kuollut 102-vuotias vanhus. Forsiuksen Suomen kronikan on arveltu olleen kirkon seinään kätkettyjen kirjoitusten joukossa, kuitenkin ilman päteviä perusteluja. (C 26, C 33, C 87, C 300)

Runo Suomen muinaisista jumalista

Forsiuksen historiallisten kirjoitusten pulmakysymyksiin liittyy myöskin suomalaisten muinaisia jumalia kuvaava latinankielinen runo, jonka sisältö eräin poikkeuksin seuraa Mikael Agricolan vastaavaa suomenkielistä esitystä Dauidin Psaltarin runomuotoisen esipuheen loppupuolella. Forsiuksen kirjoittamana pidetty latinankielinen runo on julkaistu Suomen ensimmäisen sanomalehden Tidningar utgifne af et Sällskap i Åbo numerossa 15 16.8.1778. Runosta voidaan saada käsitys vapaamuotoisen suomennoksen välityksellä. Se perustuu pääasiallisesti Uno Harvan teoksessa Suomalaisten muinaisusko esitettyihin tulkintoihin (B 1, B 48, C 102):

"Ukko synnyttää sateita, ja sinkoaa peljättäviä salamoita,
Rauni panee liikkeelle tuulet, ja uhkaa itsekin salamalla,
Rongoteus verhoaa kultaisella rukiilla kentät,
Eivätkä ole maanviljelijät siihen turhaan toivoaan asettaneet,
Ohrat kasvattaa Pellonpekko viljellyillä vainioilla,
Sen uskotaan olevan myös kansalle olutta tuottava Jumala,
Virankannos hedelmöittää pellot vihannalla kauralla,
Ägräs kasvattaa hitaasti pellavan, pavut ja nauriit,
Köndös kyntää kummut, sekä opettaa kätkemään siemenet,
Sarmaattilaisen taidon taitavana, poltetun korven huostaan,
Kekri taas pitää huolen kotieläimistä,
ja uhkein jälkeläisin vastaa rukouksiisi, ahnas paimen,
Hiisi ajaa takaa vihaisia karhuja ja susia,
Nyrkkes ohjaa koko oravien sukukuntaa,
Hittavainen johtaa talvisen jäniksen hyppelyä,
Onnekas metsästäjä on Tapion väkeä,
Notkeat verkot täyttää Ahti erilaisin kaloin,
Mutta Liekkiö hallitsee vesoja ja puita,
Sitten Turisas kukistaa uhkaavin jousin viholliset,
Ilmarinen samoin lahjoittaa valtakunnille rauhan,
Yksisilmäinen Kratti lahjoittaa rikkautta sitä palvovalle kasvatilleen,
Tonttu tekee kodin rauhalliseksi kaikkialla,
Rahko värittää vaihtuvin valoin Kuun,
Sen saaliiksi sai Kapeet Jupiterin torkkuessa,
Niityt hyvä Kaleva peittää vihreällä nurmella,
sekä täyttää talonpojan suojan uudella sadolla,
Mieluisalle matkamiehelle tekee Väinämöinen laulun,
millä hälventää pitkäveteisen matkan ikävyyden."
[Selitys: Sarmaattilaisella taidolla tarkoitetaan kasken polttamista.]

Turun akatemian historian ja politiikan professori Michael Wexionius, joka aateloitiin nimellä Gyldenstolpe vuonna 1650, julkaisi samana vuonna teoksen Epitome descriptionis Sveciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum (Tiivistelmä Svean, Götan, Suomen sekä [näiden] maakuntien alamaisten kuvauksesta). Siinä hän kertoo myöskin suomalaisten muinaisista jumalista, "jotka epäjumalat Sigfridus Aronus runomitassa kuvasi", kuten hän tässä yhteydessä mainitsee. Wexionius lisää, että Turun hovioikeuden presidentillä Jöns Kurjella oli ollut hallussaan latinankielinen runo suomalaisten muinaisista epäjumalista ja että hänellä oli itselläänkin ollut siitä kopio, vaikka se tilanpuutteen takia jäikin teokseen painamatta. Aivan ilmeisesti sanomalehdessä Tidningar utgifne af et Sällskap i Åbo oli yllättäen tullut päivänvaloon juuri tuo Forsiuksen kirjoittama runo. (B 76, C 224, C 244)

Agricola oli kirjoittanut runonsa knittelisäkein, kun taas Forsius oli käyttänyt latinankieleen sopivaa distikonmittaa. Agricola esitti ensin hämäläisten ja sitten karjalaisten jumalat. Forsiuksella järjestys on päinvastainen ja lisäksi hän on asettanut Ukon ja tämän puolison Raunin ensimmäisiksi. Hän ei ole myöskään maininnut lainkaan Veden emää. Forsiuksen runossa on lisäksi eräitä itsenäisiä tietoja. Hän kertoo Pellonpekon olevan kansalle olutta tuottava jumala, siis eräänlainen suomalaisten Bacchus, minkä on myöhemmin todettu muidenkin lähteiden perusteella pitävän paikkansa. Hän kuvaa Kratin yksisilmäiseksi ja suojateilleen rikkautta antavaksi haltiaksi. Kalevaa hän pitää muiden tiedoista poiketen heinän kasvun edistäjänä. Väinämöisen kohdalla Forsius mainitsee lauluja harrastetun etenkin matkoilla oltaessa. Muussa suhteessa Forsiuksen ja Agricolan runot vastaavat sisältönsä puolesta melko hyvin toisiaan. (C 88, C 90, C 91, C 101, C 103, C 268)

Tämä kirjoitus perustuu teoksessa Tietämisen riemu ja tuska. Sigfridus Aronus Forsiuksen elämä n. 1560—1624 (Hämeenlinna 1996) olevaan samannimiseen jaksoon. Lähdeviitteet ovat löydettävissä em. teoksesta.

Julkaistu aikaisemmin: Bibliophilos 1: 33–36, 1985. Kirjoitus on julkaistu kotisivuilla heinäkuussa 2006. Siihen on tehty vähäisiä tarkistuksia.

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON