Arno Forsius

 

Matkani Ruotsiin kesällä 1948

 

Olin tutustunut Anitaan keväällä 1947. Koulunsa päätettyään hän hakeutui työhön Korpivaara Osakeyhtiön konttoriin. Toukokuun puolivälissä 1948 Anita päätti lähteä Ruotsiin saadakseen etäisyyttä minuun ja selvittääkseen tunteitaan. Hänen lähtönsä tapahtui s/s Per Brahella 15.5.1948. Ruotsissa Anita oli aluksi pari viikkoa ystävättärensä kanssa Vånga –nimisessä talossa lähellä Strängnäsiä. Heinäkuun alussa 1948 Anita sai työpaikan harjoittelijana Löt Sanatoriumissa, keuhkotautiparantolassa, joka oli myös lähellä Strängnäsiä.

 

Ikävöin kovasti rakastettuani ja toivoin pääseväni edes tapaamaan häntä. Vanhempieni avustuksella sain kesäkuussa 1948 järjestetyksi itselleni kutsun maatalousharjoittelijaksi Ruotsiin, Västmanlandin läänissä Skinskattebergissa olevalle Vettergården -nimiselle uudistilalle, jonka omistivat Gunnar ja Aina Råberg.

 

Matkavalmisteluihin kuului juoksemista eri virastoissa passin ja viisumin saamiseksi sekä käyntejä matkatoimistossa ja Ruotsin lähetystössä. Lähdin matkaan Helsingistä lauantaina 3.7.1948 aamulla s/s Per Brahella ja saavuin Tukholmaan sunnuntaina 4.7.1948 aamupäivällä. Laivalla tapasin pikkuserkkuni Matti Anderzénin, jonka seurassa matka sujui mukavasti. Olimme kansimatkustajia ja sen vuoksi yö oli kylmä ja levoton.

 

Tukholman satamassa tapasin entisen luokkatoverini, teekkari Paavo Nupposen, joka opasti minut illansuussa junaan. Skinskatteberg sijaitsi noin150 km Tukholmasta länsiluoteeseen ja junamatka sinne Enköpingin ja Fagerstan kautta kesti noin neljä tuntia. Saavuin perille myöhään illalla Skinskattebergiin ja Vettergårdenin isäntä vei minut asemalta kotiin traktorillaan. Råbergien tila oli parin kilometrin päässä Skinskattebergin asemalta.

 

Vastaanotto oli tavattoman ystävällinen ja minut istutettiin heti kahvipöytään. Sitä koristivat suuri kakku, jonka päällä luki "Välkommen till Sverige", sekä kukkamaljakko, jossa oli sinisiä ja valkoisia kukkia. Talon isäntä oli innokas Suomen ystävä ja vielä innokkaampi "Idän" vihollinen. Hän oli ollut kaksi kertaa Suomessa vapaaehtoisena, talvisodassa ja jatkosodassa, puolustamassa meidän isänmaatamme.

 

Isäntäväkeen kuuluivat isäntä ja emäntä sekä kolme lasta. Isäntä Gunnar oli pitkä, laiha ja tummahko, kulmikas ja hieman kumarainen mies, jolla oli hirnuva nauru ja silmäkulmassa aina kujeileva veitikka. Emäntä Aina oli lyhyehkö, rehevän pyöreä, vaaleahko ja hiljainen nainen. Hän oli kotoisin jostakin Etelä-Ruotsista ja puhui nopeasti ja minun mielestäni epäselvästi, minkä vuoksi keskustelu hänen kanssaan tuotti eniten vaikeuksia. Isäntä oli noin 40 vuoden ikäinen ja emäntä oli häntä kymmenkunta vuotta nuorempi.

 

Lapsista vanhin oli neljän vuoden ikäinen poika, Karl-Johan. Seuraavana oli kolmen vuoden ikäinen tyttö, Anita, ja nuorin lapsista oli vasta seitsemän viikon ikäinen tyttö, Stina. Vanhemmat lapset kiistelivät yleensä keskenään pienimmästäkin syystä, niin ettei talossa ollut montakaan hiljaista hetkeä. Sitä paitsi nuorin, Stina, melkeinpä voitti äänellään isommat lapset. Talossa oli myös musta koira, Ulla.

 

Maatilalla harjoitettiin sekä maanviljelyä että karjanhoitoa. Lehmät lypsettiin koneella. Hevonenkin talossa oli, tamma, jolla oli kolmen kuukauden ikäinen varsa "Millan". Kuljetuksiin ja maanviljelystöihin käytettiin kuitenkin yleensä traktoria, pikku Fergusonia. Tilalla oli kiireisimpänä aikana apuna emännän nuorempi veli. Ruotsalaisen maatalouden ihmettelyn aiheisiin kuului lähistöllä ollut suursikala, jossa siat eivät työvoiman ja kustannusten säästämiseksi saaneet lainkaan ruokaa sunnuntaisin.

 

Vettergårdenin asuinrakennus oli Suomessakin tavallista tyyppiä, korkealle kivijalalle rakennettu kaksikerroksinen, harjakattoinen omakotitalo. Se oli varustettu keskuslämmityksellä sekä vesi- ja viemärijohdoilla. Kuitenkin kaipasin suomalaista saunaa, kun olin heilunut heinäpellolla hikisenä ja pölyisenä koko päivän. Minun valtakuntanani oli alakerran nurkkahuone, jonka toinen ikkuna oli etelään ja toinen länteen. Seiniä koristivat kukka-amppelit, täytetty kanahaukka ja pari suorastaan kamalaa taulua. Käytettävissäni oli radio, joten voin kuunnella toisinaan uutisia kotimaastani.

 

Tilan rakennukset sijaitsivat lähipeltoineen vilkkaassa maanteiden risteyksessä ja autoilevat turistit pyrkivät pitämään tien vieressä olevaa heinäpeltoa levähdyspaikkanaan. Matkailijat heittelivät surutta pellolle kaikki roskat, paperit ja peltipurkit. Talon isäntä yritti saada pelotetuksi turistit pois taluttamalla välillä pellolle talon nuoren sonnin. Maantien läheisyydestä oli sekin haitta, että talossa kävi yhtä mittaa kierteleviä edustajia, etenkin pölynimurin kauppiaita.

 

Maataloustöihin jo kotona tottuneena osallistuin kaikkiin töihin. Minua hämmästytti se, että traktorilla ajettiin pellolta mitättömän pieniä heinäkuormia kerrallaan. Niinpä näytin kerran heille, miten kunnon heinäkuorma rakennetaan. Koska olin myös näppärä käsistäni, niin hoitelin talossa kaikenlaisia askareita ja mm. avasin tukkoon menneet viemärilukot.

 

Kesä oli kaunis ja lämmin, minkä vuoksi ruokailu tapahtui usein ulkorappujen suurehkolla kuistilla. Ampiaisia oli paljon ja ne olivat kiinnostuneet hillon lisäksi erityisesti paistetusta pekonista, josta ne kävivät leuoillaan leikkaamassa melkoisia paloja. Ampiainen pisti myös oikeaan käteeni, joka oli sen takia jonkin aikaa turvoksissa ja aristava. Talossa oloni aikana sattui eräs ankarimmista ukonilmoista mitä muistan. Monta kertaa oli niin ankara helle, että teimme työtä yöllä ja nukuimme päivällä. Kuumuudessa nukkumisesta ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Vietin suuren osan vapaa-ajastani vedessä, sillä kävin paljon uimassa noin kilometrin päässä olevassa kirkasvetisessä lammessa.

 

Kirjoittelin ahkerasti kirjeitä Anitalle ja muutaman kerran onnistuin myös puhumaan hänen kanssaan puhelimessa. Pian Skinskattebergiin saavuttuani aloin suunnitella Anitan tapaamista, sillä sehän oli koko matkani todellinen päämäärä. Matkustaminen oli kallista ja seitsemän tunnin junamatka Strängnäsiin tuntui sen vuoksi mahdottomalta. Niinpä laadin meitä kumpaakin varten junamatkojen aikataulut siten, että voisimme tavata jo heinäkuun puolivälissä sunnuntaipäivänä Tukholmassa. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut.

 

Päivät kuluivat maataloustöissä aamusta iltaan. Muutaman kerran kävin illalla ja sunnuntai-päivänä tutustumassa Skinskattebergin keskustaan. Heinäkuun lopulla tapasin eräänä päivänä (27.7.1948) suomenkielisen, Ruotsin Tornionjokilaaksosta kotoisin olleen pojan, jonka kanssa sain keskustella pitkästä aikaa suomeksi puoli päivää. Elokuun puolivälissä (12.8.1948) pääsin käymään pikaisesti Västeråsissa isäntäväen kanssa emännän veljen autolla. Osan vapaa-ajastani käytin samoilemiseen seudun jylhissä, koskemattoman tuntuisissa metsissä, joissa näin kerran hirvipariskunnankin juomassa erään lammen rannalla.

 

Talon isäntä oli Suomessa vapaaehtoisena sodassa ollessaan ihastunut happamaan ruisleipään. Hän muisteli sitä usein kaipauksella ja toivoi, että saisi vielä kerran syödä kunnon hapanta leipää. Niinpä lopulta lupasin hänelle leipoa sitä. Olinhan onneksi kotini keittiössä vuosien varrella saanut seurata happaman leivän valmistusta alusta lähtien. Ongelmana oli kuitenkin taikinan juuren valmistaminen. Panin lämpimään paikkaan maitoa happanemaan juomalasissa ja onneksi siitä tulikin kunnon piimää. Ruisjauhoihin sotkettuna siitä kehittyi oikein hyvää taikinan juurta. Leipominen onnistui talon emännän avustuksella ja leivästä tuli suorastaan maukasta.

 

Vihdoin puolitoista kuukautta Vettergårdenissä työssä oltuani pääsin tapaamaan rakastettuani. Lauantaina 21.8.1948 matkustin junalla Skinskattebergista Köpingin ja Eskilstunan kautta Malmbyn asemalle, joka oli noin seitsemän kilometrin päässä Strängnäsistä. Olin perillä iltapäivällä klo 17.28 Malmbyn asemalla, jonne Anita oli tullut polkupyörällä minua vastaan. Kävelimme asemalta kahden kilometrin matkan Löt Sanatoriumiin.

 

Eräs Anitan norjalainen työtoveri oli lähtenyt lomalle ja niin Anita oli saanut järjestetyksi minulle majoituksen parantolan asuntolassa, jossa hänkin asui. Anita oli saanut minullekin luvan käydä ruokailemassa henkilökunnan ruokalassa. Viivyin Anitan luona sunnuntain yli. Sää oli lämmin ja aurinkoinen, kävelimme lähiympäristössä ja rannoilla sekä otimme aurinkoa asuntolan parvekkeella. Parantolan lähellä oli rappeutunut ja asumaton huvila Gorsingeholm, jonka hedelmäpuutarhassa vietimme useita tunteja.

 

Lähdin takaisin Skinskattebergiin junalla maanantaina 23.8.1948. Anitan oli mentävä aamulla työhön. Matkustin Eskilstunan kautta ja lähetin sieltä postikortin Anitalle. Köpingistä ei ollutkaan nyt suoraa junayhteyttä Skinskattebergiin, joten jouduin tekemään melkoisen mutkan Frövin kautta. Olin sen vuoksi perillä Skinskattebergissä vasta illalla klo 21, väsyneenä mutta onnellisena.

 

Elokuun lopulla viljankorjuu elopellolla ei enää tuntunut kovinkaan innostavalta. Odottelin jo malttamattomasti opiskelun alkamista syksyllä ja Anitan tuloa Suomeen seuraavana keväänä. Elokuun päättyessä oli edessä ero Vettergårdenin isäntäväestä, johon olin ehtinyt kovin ystävystyä. Kotimatka alkoi junalla Skinskattebergistä tiistaina 31.8.1948 aikaisin aamulla Tukholmaan.

 

Junassa tapasin Karoliinisen instituutin vuosikirjaa lukevan punatukkaisen miehen, joka oli lääketieteen opiskelija Curt Dohlwitz. Hän piti seuraa minulle Tukholmassa koko päivän ja avusti minua yöpymispaikan etsimisessä. Rahapalkkaa olin ansainnut kesätyöstäni juuri sen verran, että pystyin ostamaan itselleni ruskeat, solkiremmillä varustetut kengät, joissa oli raakakumipohjat (”läskipohjat”). Ne olivat silloin monen pojan täyttymättömänä haaveena. Huoneen löytäminen ei loppujen lopuksi onnistunut ja kymmenen tunnin turhan etsimisen jälkeen Curt Dohlwitz jakoi huoneensa kanssani.

 

Laiva Helsinkiin lähti Tukholmasta keskiviikkona 1.9.1948 aamulla. Matkustajia tuntui olevan tavattoman runsaasti. Laivalla tapasin erään teekkarin ja hänen morsiamensa, joiden seurassa matka kului mainiosti. Vietimme yömme telttatuoleissa verantakahvilan nurkkauksessa. Aivan lähellämme yöpyi eräs äiti neljän lapsensa kanssa. Lasten äänekkyyden ja alituisen liikehtimisen vuoksi nukkuminen jäi kovin vähäiseksi. Laiva oli perillä Helsingissä torstaina 2.9.1948 klo 11. Matkustin saman tien Vihtiin ja kävin menomatkalla Nummelassa kertomassa Anitan terveiset hänen tädeilleen.

 

Anita palasi Ruotsista Helsinkiin laivalla 4.2.1949, jolloin olin satamassa häntä vastassa. Menimme salakihloihin jo 9.2.1949.

 

Arno Forsius (Kirjoitettu 1990)