Arno Forsius

Timo ja Liisa Ruokolainen — taiteilijapariskunta Hollolasta

Taiteilijapariskunta Timo ja Liisa Ruokolainen on asunut Vesijärven rantamilla Hollolan Hersalassa pian 40 vuoden ajan. Nykyisestä kodista osan muodostaa Timon isovanhempien Kalle ja Henrika Ruokolaisen suutarinmökki, joka oli vanhusten kuoltua Timon kesänvieton tukikohtana 1930-luvun alkuvuosista lähtien. Kesälaitumilla oltiin täällä ensimmäisestä lomapäivästä viimeiseen. Hersalaan liittyi lähtemättömiä muistoja, jotka vaikuttivat myöhemmin ratkaisevasti elämänkulkuun.

Elämänuran ja kotipaikan etsimistä

Viimeisinä kouluvuosinaan kotikaupungissa Tampereella Timo havaitsi omaavansa piirtämisen lahjoja, toimiessaan luokan lehden kuvittajana. Vierailu erään ystävän luokkatoverin kotona, jonka seiniä täyttivät lukuisat maalaukset, jätti piilotajuntaan ihailun taidetta kohtaan. Elämänuraa valitessa olikin eräänä vaihtoehtona Ateneumiin pyrkiminen, mutta se kaatui vanhempien päättäväiseen vastustukseen. Seurauksena oli hakeutuminen Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan syksyllä 1948.

Timo ja hänen Lempäälästä kotoisin oleva puolisonsa Liisa (o.s. Salmus) ovat syntyneet tammikuussa 1930 niin lähekkäin, että he olivat vastasyntyneinä muutaman päivän yhtäaikaisesti Tampereen synnytyslaitoksella. Myöhemmin he olivat luokkatovereita Tampereen Suomalaisessa Yhteiskoulussa koko oppikouluajan. Vakavampi seurustelu alkoi abiturienttikeväänä 1948 ja avioliitto solmittiin vuonna 1949. Perhe kasvoi pian yhdellä tyttärellä ja kahdella pojalla: Leena s. 1949, Tuomas s. 1953 ja Roope s. 1955. Kolmas poika, Kalle s. 1964, syntyi 9 vuoden väliajan jälkeen Hollolassa.

Timo ja Liisa suorittivat opiskelunsa perheen kasvaessa. Timo valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1956 ja tähtäimessä oli kirurgin ura. Liisa valmistui käsityönopettajaksi vuonna 1953 ja sen lisäksi hän oli oppilaana Kreeta Pohjanheimon tekstiilikoulussa vuosina 1959—1961.

Timon kokeilut taiteen piirissä jatkuivat edelleen akvarelleina, puupiirroksina, öljyväritöinä, puuveistoksina ja savitöinä. Perheen harrastuksiin kuului myös säännöllinen käynti taidenäyttelyissä. Jokavuotisena traditiona oli koko perheen voimin toteutettu joululahjapaja, jossa myös lapset saivat harjoittaa ja toteuttaa taiteellisia taipumuksiaan vaikkapa piparkakkujen koristelussa.

Eräällä junamatkalla Timon silmiin osui sanomalehdessä artikkeli, jossa kerrottiin Italiassa pidetystä hammaslääkärien kongressista. Sen yhteydessä oli ollut taidetta harrastavien hammaslääkärien töiden näyttely. Timon mielessä heräsi ajatus opiskella hammaslääkäriksi, jolloin työ antaisi paremmin mahdollisuuksia harrastaa kuvataiteita. Lääkärin työ oli nimittäin osoittautunut aikaa ja ajatuksia sitovaksi. Hammaslääkäriksi ryhtymistä tuki lisäksi haave muuttaa asumaan Hollolaan lapsuuden maisemiin, sillä hammaslääkärin olisi helpompi sijoittua paikkakunnalle kuin lääkärin. Lääkärinä toimiminen Lahdessa olisi todennäköisesti edellyttänyt myös vuosia kestävää erikoistumiskoulutusta. Niinpä Timo aloitti hammaslääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa ja valmistui hammaslääkäriksi vuonna 1960.

Perheen tulevan asuinpaikan vaihtoehtoina olivat Timon kotikaupunki Tampere, Liisan kotipaikka Lempäälän Tervajärvi ja Hollolan Hersala, joista viimeksi mainittu vei voiton. Päätös Hollolaan muuttamisesta tehtiin yhteistuumin, vaikka maaseudulla lapsuutensa viettänyt Liisa katsoikin tarpeelliseksi tuoda esiin niitä vaikeuksia, joita perheen elämään liittyisi alkuvaiheessa pienessä mökissä. Siellä ei ollut sähköä ja kulkutienä oli vain kinttupolku jyrkän mäen yli. Lapset, jotka olivat pienestä pitäen viettäneet kesänsä Hersalassa, olivat innoissaan Hollolaan muutosta.

Päätöksen tekemisen jälkeen pantiin heti vireille saunan ja uuden asuinrakennuksen rakentaminen. Kesän 1961 alussa Hersalaan muutettaessa saunarakennus oli jo valmis. Se oli pystytetty Timon itse edellisenä talvena suunnitteleman perustuksen päälle. Saunan seinätarpeet saatiin Liisan kotitilalta vanhasta riihestä puretuista hirsistä. Uusi asuinrakennus voitiin ottaa käyttöön jouluksi 1961.

Muutto, asunnon rakentaminen ja hammaslääkärin vastaanoton avaaminen Lahdessa vaativat ajan ja energian siinä määrin, että haaveet taiteen tekemisestä saivat jäädä taka-alalle. Liisa oli tyytyväinen siihen, että sai toimia yhdessä kodissa talvet ja kesät. Maaseutuasunto oli ihanteellinen myös perheeseen erottamattomasti kuuluvia koiria ajatellen.

Timon taiteilijan ura

Timon haaveet taiteen tekemisestä saivat uutta puhtia vuonna 1965, jolloin hän näki Suomen Taideakatemian 3-vuotisnäyttelyssä kuvanveistäjä Eino Rautaruohon hitsaamalla raudasta valmistamat veistokset. Ne herättivät uutena aluevaltauksena suurta huomiota ja innostivat myös Timoa kokeiluihin.

Kesällä 1967 Timo lainasi käyttöönsä hitsausvälineet. Ensimmäiset tulen patinoimat raaka-aineet löytyivät sukulaispiiriin kuuluneen Puolakan tilan palaneesta kalustorakennuksesta Hollolan Lopen kylästä. Hitsaamalla syntyneet työt tuottivat tyydytystä ja olivat alkuna nyt jo kolme vuosikymmentä kestäneelle kuvanveistäjän työlle. Ensimmäisen kerran töitä oli julkisesti esillä Mukkulan kesänäyttelyssä vuonna 1968. Ensimmäinen yksityinen näyttely oli Hollolassa vuonna 1969 ja samana vuonna Timo hyväksyttiin Lahden taiteilijaseuran jäseneksi. Suomen kuvanveistäjäliiton jäsen hänestä tuli vuonna 1974.

Jouluna 1969 Timo hankki lahjaksi itselleen omat hitsausvälineet ja niin hänestä kehittyi vähitellen kuvanveistäjä, jonka päätyönä oli kuitenkin edelleen hammaslääkärin ammatti. Romuraudasta hitsaamalla syntyneet veistokset olivat verraten suurikokoisia. Kokonsa ja aihepiirinsä puolesta ne pääsivät parhaiten oikeuksiinsa ulkotiloissa. Sen vuoksi Timoa pyydettiin alkuvaiheessa usein osallistumaan nimenomaan kesänäyttelyihin.

Vähitellen hitsaustekniikka kehittyi ja salli myös pienempien veistosten tekemisen sekä messingin käyttämisen raudan ohella. Raaka-aineena olleen romun koko, muoto ja olemus ovat Timolla olleet aina ratkaisevia aiheen kehittelylle. Toisinaan romu on luonut idean, mutta toisinaan idean toteuttamiseksi on pitänyt etsiä siihen sopivaa romua. Pienoisveistosten tekemiseen on käytetty toisinaan myös uutta metallia, usein patinoituna. Erityisesti pienoisveistoksissa on ollut mahdollista tuoda paremmin esiin liikkeen mielikuva. Monien pienoisveistosten tekemiseen on liittynyt halua tehdä aikuisena kaikkea sitä, mihin ei pikkupoikana pystynyt. Jo kolmekymmentä vuotta kestäneen taiteilijauran aikana syntyneiden veistosten koko, tekotapa, tyyli ja aihepiiri ovat tietenkin vaihdelleet runsaasti. Yhteistä niille on ollut kuitenkin nostalgia ja huumori, jotka tuovat katsojien mieleen hilpeitä muistoja ja ajatuksia.

Timo on tehnyt uransa aikana myös suuren määrän tilaustöitä. Niiden kohdalla tilaaja esittää usein omia toivomuksiaan aiheen, koon ja hinnankin suhteen. Tällaisia töitä hankitaan erityisesti lahjoiksi ja julkisiin tiloihin. Ne tarjoavat taiteilijalle usein mielenkiintoisia ja toisinaan vaikeitakin haasteita.

Timo vähensi hammaslääkärin työtään vuodesta 1980-luvun alkuvuosista lähtien ja luopui siitä kokonaan vuonna 1988 eläkkeelle siirtyessään. Sen jälkeen hän on voinut omistautua vapaasti kuvanveistäjän työlleen.

Timon ensimmäinen museoon päätynyt työ oli nukkuva koira "Torkuttaa niin". Tunnetuin työ on varmaankin Tampereen jäähallissa oleva jääkiekkomaalivahti "Hyvä maalivahti, puoli joukkuetta". Töistä suurin on Aspo Oy:n tiloissa oleva "Pyöröovet metallimiehen taivaaseen", joka on hitsattu metallitehtaan omasta leikkuujätteestä. Viimeisin julkinen veistos on Helsingissä Pääkaupungin turvakodin pihalla oleva "Turre turvakoira" (1997).

Liisan taiteilijan ura

Liisan haaveet tulla tekstiilitaiteilijaksi kypsyivät varsin hitaasti. Siihen on ollut syynä ajan puute, sillä suuren perheen ja kodin hoitaminen vaati kaiken liikenevän ajan. Kun kesällä 1983 suunniteltiin Timon töiden uutta näyttelyä Tampereelle, osoittautui aikataulu liian kiireiseksi kokonaisen näyttelyn valmistamiseksi. Silloin Liisa rohkaisi mielensä ja kysyi, eikö hän voisi osallistua näyttelyyn omilla töillään. Nuorin lapsi Kalle oli päässyt keväällä ylioppilaaksi ja nyt oli oikea hetki etsiä elämälle uutta sisältöä. Ehdotus sai Timon mietteliääksi, mutta asia lyötiin lukkoon. Niin alkoi Liisan tekstiilitaiteilijan ura ja ensimmäiset työt olivat esillä Tampereella yhteisessä näyttelyssä Timon kanssa tammikuussa 1984. Lahden taiteilijaseuran jäseneksi Liisa kutsuttiin vuonna 1989.

Liisa oli harrastanut lapsena piirtämistä ja maalaamista sekä joulu- ja pääsiäiskoristeiden valmistamista, mutta perinteisiä käsitöitä hän ei ollut juurikaan tehnyt joitakin tilkku- ja kudontatöitä lukuun ottamatta. Hänen ammatilliset opintonsa eivät olleet myöskään tähdänneet ensisijaisesti taiteellisiin päämääriin. Siinä mielessä Liisasta tuli suureksi osaksi itseoppinut tekstiilitaiteilija. Epäilemättä Timon taiteilijanura oli tärkeänä virikkeiden antajana alkavassa työssä.

Liisalla ei ollut mitään seurattavia esikuvia. Hänellä oli kuitenkin voimakas tunne siitä, että kangaspuissa kudottu räsymatto sopisi oivallisesti kudontatöiden pohjaksi. Liisan taideteokset ovatkin olleet varsinkin alkuaikoina useimmiten seinävaatteita, joiden raaka-aineena olevat kuteet on leikattu hyvin erilaisista ja monenlaisessa käytössä olleista kankaista.

Joskus pohjaan on kudottu työtä luonnehtiva kuvio, joiden teossa on toisinaan käytetty myös ryijytekniikkaa. Usein taideteoksen viimeistelyyn on käytetty monenlaista kuteen joukkoon sijoitettua materiaalia, kuten vöitä, köysiä, puulistoja ja kasvien varsia. Töille ovat ominaisia pohjaa elävöittävät, sen pintaan ompelemalla kiinnitetyt kangas-, puu- tai metallielementit. Timo on alusta pitäen tehnyt seinävaatteiden ripustamiseen tarvittavat tangot ja hitsannut niihin työn aihepiiriin sopivat koristeelliset päät.

Liisan töitä on hankittu useihin julkisiin tiloihin. Esimerkkejä niistä ovat "Korsetit" Varalan urheiluopistossa, "Jousikonsertto" ja "Auringonkukka" Päijät-Hämeen keskussairaalassa, "Veneköysiä" Hollolan kunnanvirastossa sekä viimeisimpänä "Vesijärven vedenneidot piilosilla" Pyhäniemen koulussa. Liisan osuus on ollut merkittävä myös hänen ja Timon yhteisessä työssä "Oikeudenjumalatar Themis ja hänen ratsunsa juhlahaarniskoissaan", joka on Tampereen oikeustalon aulassa.

Yhteinen ura

Vaikka Timo olikin pitkän aikaa yksinään perheen taiteilija, oli Liisa jo silloin tärkeä taustavaikuttaja ideoiden herättäjänä, arvostelijana ja nimien keksijänä. Molempien töille ovat alusta pitäen olleet ominaisia yksilölliset, teoksen olemusta kuvaavat nimet. Toisinaan ne ovat tunnettujen laulujen tai runojen säkeitä tai niiden muunnelmia. Nimet ovat huumoria ja nostalgiaa lisääviä tai liittävät sitä työhön, ellei se ole muuten selkeästi havaittavissa. Toisinaan syntyy ensin nimi ja sitten työ, toisinaan päinvastoin. Pahimmillaan nimi löytyy vasta pitkän odottelun ja kypsyttelyn jälkeen.

Kuten edellä kerrottiin, yhteistyö taideteosten valmistuksessa alkoi Timon tehdessä Liisan tekstiilitöiden ripustamiseen tarvittavat tangot. Sen lisäksi Timo valmisti Liisan töihin liitettäviä metalliosia, kuten nappeja, solkia ja heloja. Vähitellen Liisa puolestaan alkoi tehdä Timon töihin koristeellisia kangasosia, ensin taustatekstiilejä ritarihaarniskoihin ja loimia turnajaisratsuihin. Tyypillinen yhteinen taideteos on Timon hitsaama eläinhahmo, jonka pinnasta osan peittää Liisan tekemä pehmentävä tekstiili. Liisa on myös värittänyt eräitä Timon pienoisveistoksia, mikä on korostanut niihin liittyvää ideaa vanhoista leikkikaluista muistuttajina.

Eräs Timon ja Liisan olennainen yhteistyön muoto ovat yhteiset "Räsyä ja romua" -näyttelyt, joita on pidetty jo runsaat 20 kertaa. Nimike tuo esiin myös sen, että he osallistuvat taiteensa kautta materiaalien kierrätykseen. Esillä olevat työt edustavat usein sillä hetkellä kiinnostavaa aihepiiriä ja tekotapaa. Näyttelyt ovat olleet sekä Timolle että Liisalle poikkeuksetta mieluisia kokemuksia. Yleisöä niissä on käynyt kiitettävästi. Ruokolaisten taide on saavuttanut hyväksymistä myös maamme rajojen ulkopuolella Euroopassa. Mitään rajoittavaa kulttuurimuuria ei ole ollut havaittavissa. "Räsyä ja romua" -nimi on saanut kelvata ulkomaillakin, tietenkin asianomaiselle kielelle käännettynä.

Näyttelyiden neutraalissa ympäristössä taideteosten luonne ja olemus pääsevät parhaiten esille ja yleisö testaa niiden aiheuttamia vaikutelmia. Avajaisissa kävijät ovat mielellään tulleet keskustelemaan taiteilijoiden kanssa taideteosten synnystä ja niiden herättämistä ajatuksista. Näyttelyissä käyneiden kasvoilta on heijastunut tyytyväisyyttä ja iloa nähdyn ja koetun johdosta. Taiteilijaa ilahduttaa tietenkin myytyä osoittavan merkin ilmaantuminen teoksen viereen gallerian seinälle. Näyttelyistä teoksia on hankittu yksityisille, yhteisöille, kokoelmiin ja lahjoiksi. Vaikka näyttelyt eivät olekaan mitään kultakaivoksia, niin välittömät kulut ovat kuitenkin tulleet korvatuiksi.

Ideoita syntyy koko ajan ja ideat sekä niiden perusteella toteutuneet työt herättävät aina uusia ideoita. Timo ja Liisa antavat ideoillaan ja töillään herätteitä toinen toisilleen sekä yhteisille töille. Näyttelyt ovat virstanpylväitä, jotka jaksottavat työskentelyä, sillä sovitun näyttelyn valmistaminen pakottaa ideoiden toteuttamiseen. Käytännössä työn tahti kiihtyy aina näyttelyä kohden. Liisan työt vaativat valmistuakseen enemmän aikaa.

Taidekokoelmat

Liisa ja Timo ovat seuranneet aina aktiivisesti muiden kuvataiteilijoiden työskentelyä ja käyneet paljon näyttelyissä. Innostus kuvataiteita kohtaan näkyy myös taiteen hankinnassa omaan kotiin. Näyttelyissä Timo ja Liisa tutkivat taideteoksia ja kierroksensa tehtyään keskustelivat suosikkitöistään. Usein kummankin ajatukset ovat osuneet samaan työhön, toisinaan kahteen tai kolmeen yhteisen mielenkiinnon kohteeseen. Mieluisia töitä on hankittu omaksi yhteisellä päätöksellä. Toisella on ollut ehdoton veto-oikeus, jos toisen ehdotus ei ole innostanut. Valinnan perusteena on aina ollut henkilökohtainen mieltymys työhön, ei tekijän kuuluisuus tai teoksen arvo. Minkään teoksen ostaminen ei ole kaduttanut, mutta joskus on kaduttanut, että aikoinaan ei ole tullut hankituksi joitakin töitä, mm. Alpo Jaakolan ja Juhani Linnovaaran varhaistöitä. Kokoelmaan kuuluu sekä maalauksia, grafiikkaa että veistoksia. Osa niistä on saatu vaihtoina muiden taiteilijoiden kanssa.

Kun perheen pojista Roope valmistui hammaslääkäriksi vuonna 1982, hän päätti asettua perheensä kanssa Lahteen. Heille järjestyi alkuvaiheessa asunto Roopen vanhempien talon vanhaan osaan, johon tehtiin uusi keittiö. Vanhan osan vapauttaminen asuinkäyttöön merkitsi kuitenkin sen seiniä täyttäneiden taulujen uudelleen sijoittamista. Niiden vieminen johonkin varastoon ei tuntunut mielekkäältä ratkaisulta. Asiaa pohdittaessa syntyi eräänä yönä ajatus lahjoittaa osa taideteoksista Hollolan kunnalle, jolla ei sellaista vielä ollut. Asian johdosta otettiin yhteys silloiseen kulttuurisihteeriin Marja-Liisa Vilkkoon, joka ryhtyi valmistelemaan asiaa.

Niin syntyi Liisa ja Timo Ruokolaisen taidekokoelma, noin 80 taideteosta, jonka Hollolan kunta otti 1982 vastaan lupautuen huolehtimaan siitä ja vieläpä kartuttamaan sitä. Kartuttamiseen myönnetty määräraha tosin pieneni jatkuvasti ja jäi sittemmin kokonaan pois kunnan talousarviosta. Liisa ja Timo ovat pariin otteeseen, vuosina 1991 ja 1995, lahjoittaneet kokoelmaan lisää teoksia, niin että siihen nykyisellään kuuluu noin 100 taideteosta, jotka on merkitty ja luetteloitu. Painetun luettelon tekeminenkin on ollut vireillä, mutta se on jäänyt toteuttamatta. Teokset ovat pääasiallisesti Lahden Taiteilijaseuraan kuuluvien taiteilijoiden töitä. Ruokolaisten omia taideteoksia Hollolan kunnan kokoelmassa on vain muutama.

Hollolan kunnan taidekokoelma on sijoitettu kunnanvirastoon ja kunnan muihin toimipisteisiin, mm. vanhainkotiin ja kouluihin. Alussa osa kokoelmasta oli esillä kunnanvirastossa kuntalaisten nähtävänä, samoin myöhemmin siihen lisäyksenä lahjoitetut työt. Liisan ja Timon toivomuksena on, että kokoelma saataisiin joskus esitellyksi kuntalaisille kokonaisuudessaan.

Koti

Timo oli itse tehnyt suunnitelmat ja pienoismallin Hersalan suutarinmökin laajentamisesta perheen pysyväksi asuinrakennukseksi pari uutta siipeä lisäämällä. Suunnitelman toteuttajaksi ensimmäisenä pyydetty arkkitehti olisi halunnut hävittää vanhan mökin kokonaan, mikä oli perheen mielestä aivan mahdoton ajatus. Sen jälkeen työn suunnittelijaksi saatiin professori Aarno Ruusuvuori. Timon alkuperäiseen suunnitelmaan tutustuttuaan hän siirsi sen hienotunteisesti sivuun ja laati oman mallinsa, joka tyydytti Ruokolaisen perhettä. Ruusuvuori piirsi myös saunarakennuksen, joka pystytettiin Timon oman suunnitelman mukaan tehdylle perustukselle. Rakennusten toteuttamistapa kuvastaa hyvin Timon ja Liisan ajatuksia luonnon kunnioittamisesta ja säilyttämisestä.

Mäeltä Ruokolaisten kodin luokse laskeuduttaessa näkyy kallionnyppylällä vanha punainen mökki, taustanaan Vesijärven rantapuusto. Mökin koillispäädyn jatkeena on, yhdysosaa lukuunottamatta, rantapenkereeseen matalammalle sijoitettuna osittain kaksikerroksinen asuinrakennus. Se sulautuu varsin huomaamattomana maastoon niin maan kuin järvenkin puolelta katsottuna. Mäen ja asuinrakennuksen välillä on nurmikkoa ja monipuolinen hyötypuutarha. Alueen keskellä on kesäinen oleskelupaikka keinuineen ja ympärillä kukka- ja perennaistutuksia.

Aivan rantaviivassa kiinni oleva saunarakennus sulautuu sekin ympäristöönsä moitteettomasti. Saunan pengerrystä reunustaa kuvanveistäjä Marja-Liisa Mäki-Penttilän puusta suunnittelema ja toteuttama kaiderakennelma. Rinteen päällä on auto- ja kalustosuoja, jonka autotalli sai alkuaikoina toimia työpajana. Vuonna 1979 rantapenkereelle valmistui arkkitehti Jorma Salmenkiven suunnittelema uusi tiilinen paja, jonka perhekunta rakensi täysin omin voimin. Muita rakennuksia tontilla ovat vanha "mummon kanala", jota käytetään varastona ja tarvittaessa vierasmajana, Liisan äitienpäivälahjaksi saama pieni kasvihuone sekä rantaviivassa oleva venevaja.

Lahjoituksista huolimatta Timon ja Liisan oma taidekokoelma täyttää yhä kodin seinät, tasot, sopet ja ikkunalaudat. Talo onkin oikeastaan monipuolinen kuvataiteiden galleria, jossa jokaiselle esineelle on löytynyt sille sopiva paikkansa. Kotikokoelmassakin suurin osa töistä on muiden taiteilijoiden tekemiä. Liisan kangaspuille on löytynyt työtilat kodin seinien sisältä. Vanha osa toimii osittain valmistuneiden töiden odotustilana, osittain Liisan tarvitsemien tarveaineiden varastona. Pihapiirissä osuu silmään useita Timon omia töitä sekä Olavi Lanun ja Väinö Komun veistokset.

Lapset

Timo ja Liisa Ruokolaisen neljästä lapsesta kolme vanhinta, tytär Leena sekä Lahdessa asuvat Tuomas ja Roope, ovat opiskelleet hammaslääkäriksi. Isä ei ole ainakaan tietoisesti painostanut heitä hammaslääkärin uralle, mutta aivan ilmeisesti nämä ovat saaneet myönteisen kuvan isänsä ammatista. Heistä Roope piti ensin hammaslääkäriksi ryhtymistä mielikuvituksen puutteena ja alkoi lukea matematiikkaa, mutta hänkin vaihtoi pian hammaslääketieteeseen. Nuorin pojista, Kalle, on jo pienestä pitäen luontoon suuntautunut tutkijatyyppi ja valitsi biologian elämänurakseen.

Tuomas on näyttelyjä pitänyt taidemaalari, joka on toiminut Lahden taiteilijaseuran puheenjohtajanakin. Kerran Tuomas on ollut mukana myös vanhempiensa näyttelyssä "Räsyä, romua ja roisketta". Leena, Roope ja Kalle ovat harrastaneet taidetta lähinnä kotipiirissä ja kunnostautuneet erityisesti "piparitaiteilijoina". Taiteelliset taipumukset ovat tulleet esiin myös lapsenlapsissa. Unelmana on ollut koko perhekunnan yhteinen näyttely "Räsyä ja romua, paperia, puuta ja piparia".

Mietteitä taiteesta

Timo ja Liisa ovat seuranneet kuvataiteita viiden vuosikymmenen ajan. Timo on toiminut kuvanveistäjänä jo 30 vuotta ja Liisa tekstiilitaiteilijana pian 15 vuoden ajan. Timo on osallistunut myös sisältä päin taiteilijoiden ammatillisiin rientoihin toimimalla Lahden Taiteilijaseuran hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana yhteensä 10 vuoden ajan.

Vuosien varrella Timo ja Liisa ovat pohdiskelleet taiteen olemusta. Keskustelussa Timo toimii mielipiteiden esittäjänä ja Liisa kommentoijana. Heidän perusluonteensa ovat samantyyppiset ja pitkä yhteinen elämäntaival on yhdenmukaistanut heidän näkemyksiään taiteesta. Taiteilijat arvostavat yleensä eniten sitä, mitä itse tekevät. Avarakatseisuus ei ole yleistä. Liisa ja Timo ovat itse kuvataiteiden suhteen kaikkiruokaisia, mikä näkyy hyvin myös heidän omista taidekokoelmistaan. Heillä on ymmärtämystä kaikille suunnille, mutta heitä miellyttävät kuitenkin eniten sellaiset teokset, jotka luovat katsojaansa levollisuutta.

Timo ja Liisa ovat siinä suhteessa konservatiivisia, että he odottavat taiteen tekijöiltä vankkaa ammattitaitoa ja hyvää työn laatua. Heidän mielestään nykyään jotkut taiteilijat joko eivät osaa työntekoa tai pitävät ideaa pääasiana ilman sen osaavaa toteuttamista. Kuvataiteena esitetään paljon sellaista, joka kepeytensä ja pinnallisuutensa vuoksi ei ehkä ansaitsisi taiteen nimeä. Lisäksi tuodaan esiin paljon taidetta, jolla on arvoa vain kertapamauksena. Taiteen ja rihkaman kanssa askartelun välille on vaikea vetää rajaa.

Taiteilijalla on tietenkin oikeus ilmaista sanomansa haluamallaan tavalla. Taideteoksen idean tulisi kuitenkin kirkastua katsojan omassa mielessä ilman, että se vaatii esteetikkojen selittämistä tullakseen ymmärretyksi taiteena. Värillä täytetty kangas seinällä ei ole Timon ja Liisan mielestä taidetta, jos edellytyksenä on hyvin laaja ja sotkuinen selvitys. Kriitikkojen arvostelulla ja esteetikkojen selittelyllä tuntuu nykyään olevan kohtuuton merkitys taiteen arvostamisessa.

Viime vuosina Timo ja Liisa ovat osallistuneet naivistien kanssa yhteisiin näyttelyihin ja toteavat, että heidän omalla taiteellaan, vaikka se ei olekaan puhdasta naivismia, on sen kanssa yhteisiä piirteitä. Heidänkin työnsä ovat jonkin idean kuvitusta ja kertovat katselijalleen jonkin tarinan. Timo ja Liisa ovat kokeneet naivismin hengen positiiviseksi ja itselleen sopivaksi.

Taiteilijan ammatti voi vain harvoilla toteutua taloudellisesti elämän turvaavana. Varsinkin nykyisen lamakauden aikana tarvitaan toimeentulon turvaamiseen omaa tai puolison virkaa, palkkatuloja tai julkisyhteisöjen myöntämiä apurahoja. Timo on ollut siinä suhteessa onnellisessa asemassa, että hän on hammaslääkärinä voinut toimia omana mesenaattinaan.

Lisäys lokakuussa 2011: Timo Ruokolainen kuoli kotonaan Hollolassa 2.9.2011.

Julkaistu aikaisemmin: Hollolan kotiseutukirja XI "Hyvin tiet, nin elestäs löylät": 126—136. Lahti 1997

Lähteitä:

Haastattelut 20.5.1997 ja 13.8.1997

Timo Ruokolaisen veistoksia. Lahden kaupunginmuseon näyttelykirja. Lahden kaupungin painatuskeskus. Lahti 1980.

Rakkaudesta räsyyn ja romuun. For love of rags and scrap metal. Teksti Ina Ruokolainen. Salpausselän kirjapaino 1991.

Kirjoituksia, haastatteluja ja arvosteluja sanoma- ja aikakauslehdissä.

Lisäys kesäkuussa 2005: Irina Krohn kertoo teoksessaan "Muusa kirjahyllyssä" (2004) Timo Ruokolaisesta hammaslääkärinä, jonka potilaana hän oli ilmeisesti vuonna 1960 Helsingissä.

Lisäys kirjallisuuteen lokakuussa 2011:
Yhteen hitsattu liitto. Liisa ja Timo Ruokolaisen elämä ja taide. Toimittanut Ina Ruokolainen. Julkaisija Lahden kaupunginmuseo. Lahti 2010. Teoksen julkaiseminen liittyi Lahden historiallisessa museossa 23.6.–31.8.2010 pidettyyn Liisa ja Timo Ruokolaisen taiteen näyttelyyn.

 

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON