Arno Forsius

 

Johtavan lääkärin runomuotoinen puhe
eläkkeelle siirtyville työtovereille

Lahden kaupunginsairaalan kirurgian osaston
pikkujoulujuhlassa 4.12.1975 Lahden Seurahuoneella
kirurgian osaston ylilääkärin Sakari Vainion,
anestesiaosaston ylilääkärin Jorma T. Airaksisen ja
kirurgian osaston osastonlääkärin Veijo Taivaisen
ollessa siirtymässä eläkkeelle.

Vaikka oisi sairashuone
kuinka kookas ja komea,
sata syltä seinät pitkät,
katto kovin korkealla,
sekä laajat leikkuutuvat,
salit suuret ja avarat,
ei se vielä mihin riitä
ellei niissä joukko joudu,
ahertele askareissa,
siskot sirkut ja soreat,
tytöt toimessa tomerat,
sekä veljet verrattomat,
uroot sitä uutterammat.

Nuo on uutterat urohot,
miehet muita mittavammat,
lääkärimme läänin kuulut,
tohtorit tosi taitavat,
Lahdessa yhtehen yhtyi,
toveriksi toisillensa,
ylimmiksi ystäviksi
sairaalassa kaupunkimme,
leikkuusalin liepehillä.

On Sakari Simonpoika,
Vainion sukua suurta,
kankahilta Karjalamme,
Käkisalmen kaupungista,
Laatokan laulumailta.
Vaikka on toisinaan totinen,
kasvoilla kaukainen katse,
niin hymy herkästi herää
ja ilmoille nousee nauru.
Tuo Sakari Simonpoika,
laadukkaasti lauseet laatii,
pitää puheet punnitusti,
eikä ruppee riitelemmää.

On Sakari Simonpoika
veitsiniekka verrattomin,
hän se leikkas jotta joutui,
veitsi viilsi, kalvot katkes,
kasvaimet esille kaivoi,
selkäluut lujaksi laittoi,
noitui norjaksi nivelet.
Sitten taas siteli suonet,
lihat liitteli lihoihin,
yhteen harsi haavan reunat,
ihmisen ehjäksi ehätti,
terveeksi tautisen taikoi.

Tuopa Jorma Airaksinen,
Tapioinen Savon mailta,
Nilsiän niemien nenistä,
tavaton on tarmonpesä,
voittamaton voimiltansa.
Sillä aatteet alkuun ajoi,
päätöksensä päähän saatti.
Kun hän puhkeaa puhumaan
eli luoksen lausumahan,
sanat suussansa sulavat,
kieli kääntyy kaunihisti.
Joskus sanat tulta tuiski,
kipeniä kielen kannat.

Itse Jorma Airaksinen,
nukutuksen uraa uursi,
kun hän suoneen piikin pisti,
kopan kuonolle kohotti,
puutui paikat, turtui tunto,
potilas unehen uupui.
Jos oli veret vuotaneet,
siihen veriä valutti,
jos oli nesteet huvenneet,
siihen nestettä norutti,
jos oli suolat seonneet,
siihen suoloja sujutti.
Kun oli puukkonen purrut,
veitsi tehnyt tehtävänsä,
tajun saatti takaisin,
hereille hengen loihti.

Veijo Ilmari Taivainen,
poika potra lahtelainen,
hämäläinen hätää vailla,
varreltansa hongan hoikka,
vaikka varsin vaitelias,
niin hän tanssii taitavasti
pyörähdellen permannolla,
siinä tangot taivuttelee,
sambat sätkii säärinensä,
polkat potkii polvinensa,
valssit vinhaksi virittää
iloksi impien illan.

Sepä on Veijo Taivainen,
leikkaaja kovin kokenut,
keuhkot perin paranteli,
kaulalta kuvut kuori,
sapet siisti, kohjut korjas,
perästä pukamat poisti,
kivut tiehen kirvotteli,
vaivaisen vaivasta päästi.

Nää on uutterat urohot,
on Sakari Simonpoika
kankahilta Karjalamme,
sekä Jorma Airaksinen,
Tapioinen Savon mailta,
ja vielä Veijo Taivainen,
hämäläinen hätää vailla,
lääkärimme läänin kuulut,
niin on tauit taitanehet,
vaivat varsin voittanehet,
sairaat terveeksi tehneet,
tautiset takaisin tuoneet
ovilta tuonelan tupien.

Aika ei jäljittä juokse,
ei vieri viatta vuodet,
ilman kivun karttumatta
tahi vaivan varttumatta,
väsymättä voimienki,
uutteranki uupumatta.

Päättyy arkinen aherrus,
ehtivät eläkepäivät,
alkavat askaret toiset.
Kun nyt työnsä tehtyänsä
lähtevät sairaalan sijoilta,
taidot toisille tulevat,
opit oivat seuraajille,
nuorisolle nousevalle,
ohessa omatki lapset.

Niinpä me jälelle jäävät
kaunihisti kiittelemme
ystävyydestä hyvästä,
toveruudesta todesta,
terveyttä toivotamme,
olemista onnellista,
vierellä viehkeän vaimon,
seurassa puolison soman.

 

TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON