Arno Forsius

Pyykinpesua Lahdessa ja Kuopiossa

Osa 1. Launeen huuhtomatupa ja pesulaitos, Osa 2. Pyykinpesua Kuopiossa 1920–1930-luvuilla

Osa 1. Launeen huuhtomatupa ja pesulaitos

Talousvedestä puutetta Lahdessa

Talousveden saanti tuotti Lahdessa suuria vaikeuksia jo kauppalan kaudella. Lahden kaupungin alkuaikoina kaupunkilaiset olivat pelkästään kaivojen varassa. Kaupungilla oli yksi ainoa yleinen kaivo Yhteiskoulun tontilla, Kirkkokatu 2. Varsin käytettyjä olivat myös Aholan talon (Rautatienkatu 12), apteekin (Aleksanterinkatu 17) ja Majanderin talon (Aleksanterinkatu 4) yksityiset kaivot, mutta vesi oli kaikissa näissä melkoisen likaantunutta. Niukka veden saanti haittasi myöskin pyykinpesua, varsinkin talvikauden aikana. Kesällä oli sentään mahdollisuus hankkiutua Vesijärven, Mytäjäisten lammen tai Möysänjärven (Joutjärven) rannoille pyykkiä pesemään.

Pian Lahden kaupungin perustamisen jälkeen tehtiin valtuustolle joitakin esityksiä vesi- ja likajohtojen rakentamiseksi. Ne olivat kuitenkin tarkoitetut yksinomaan anojien omien tarpeiden tyydyttämistä varten. Mitään yleistä suunnitelmaa ei saatu heti aikaan. Toukokuussa 1908 kaupunginvaltuuston jäsenet insinööri J. Th. Lindroos ja insinööri Ivar Meurman sekä kaupungin pormestari O. Lyytikäinen jättivät valtuustolle kirjelmän, jossa he ehdottivat vesijohtolaitoksen perustamista kaupunkiin.

Vesijohtolaitos perustetaan

Ehdotuksen laatijat esittivät vedenottopaikaksi kaupungin omistukseen pakkolunastuksella vuonna 1900 hankittua Launeen lähdettä, jonka vesi oli hyvänlaatuista ja riittäisi tutkimusten mukaan kaupungin tarpeisiin useamman vuosikymmenen ajaksi silloisella kasvuvauhdilla. Alustavien tietojen mukaan oli mahdollisuus saada hankkeen toteuttamista varten valtion varaama määräraha sekä edullinen kuoletuslaina vesijohtotöitä varten, jos kaupunki toimittaisi Valtionrautateille sen tarvitseman vesimäärän. Valtuusto hyväksyi ehdotuksen ja valitsi komitean vesijohtokysymyksen selvittämiseksi. Komitea pyysi asiantuntijakseen Helsingin kaupungin vesijohtolaitoksen johtajan, insinööri Albin Skogin. Hän suorittikin jo toukokuun lopulla 1908 mittauksia ja tutkimuksia Vesijärven, Launeen lähteen ja eräiden kaivojen vesistä.

Lausunnossaan insinööri Skog asetti Launeen lähteestä saatavan pohjaveden etusijalle vedenhankinnassa. Sen kovuusaste oli alhainen ja se soveltui höyrypannuvedeksikin melkein yhtä hyvin kuin järvivesi. Vesijärven vesi osoittautui likaantuneeksi, joskin aivan vähäisessä määrässä. Tosin Launeen lähteen vedessäkin voitiin osoittaa hieman typpihapokkeen ja typpihapon jälkiä merkkinä eloperäisten ainesten pääsystä pohjaveteen. Kaupungin eniten käytettyjen kaivojen vesi oli melkoisesti likaantunutta. Sen vuoksi oli toivottavaa, että vesijohto tulisi hetimiten rakennettavaksi.

Komitea antoi lausuntonsa valtuustolle heinäkuussa 1908. Siinä perusteltiin monin tavoin vesijohtolaitoksen tarpeellisuutta. Komitea piti likaviemärin rakentamista samanaikaisesti vesijohdon kanssa välttämättömänä ja edullisena. Se kannatti pohjaveden käyttöä sekä ehdotti kaivon ja pumppulaitoksen rakentamista Launeen lähteelle. Sieltä vesi johdettaisiin peltojen poikki Vuorikadun kansakoulun kohdalla olevalle harjulle, jonne rakennettaisiin riittävän suuri vesisäiliö. Täältä vesijohdot vedettäisiin kaupungin itäistä ja läntistä sivua pitkin niin, että ne yhtyisivät kaupungin pohjoisosassa. Pääjohdoista johdettaisiin yleisiä sivujohtoja keskikaupungille ja myös kaupungin laitaosiin, kuten Mattilan- ja Kivistönmäelle. Likaviemäri laskettaisiin pääasiassa samoihin paikkoihin ja johdettaisiin Pikku Vesijärven pohjoisrantaan n.s. aalopin (laskuaukon) kohdalla Vesijärveen.

Kaupunginvaltuusto päätti samantien yksimielisesti rakentaa kaupunkiin vesi- ja likajohdot esitetyllä tavalla. Rakennustyöt aloitettiin Launeen pumppuasemalla kesäkuun alkupuolella 1909 ja ne saatiin päätökseen vuoden 1910 aikana. Rakennuskustannusten kohoamisen takia oli toistaiseksi luovuttava vesijohdon vetämisestä Kivistönmäelle. Paloposteja kaupunkiin asennettiin yhteensä 63 ja n.s. vapaakaivoja rakennettiin neljä, yksi Mytäjäisiin, kaksi Mattilanmäelle ja yksi Humpulanvillaan. Valtionrautateille vesijohtovettä alettiin pumpata Launeelta tammikuun alussa 1910 ja varsinainen vedenjakelu alkoi helmikuun puolivälissä 1910 pumppukoneiston lopullisesti valmistuttua.

Launeen huuhtomatupa ja pesulaitos rakennetaan

Launeen pumppuasemaa vastapäätä, Orimattilaan johtavan maantien itäpuolella, oli yksityinen pesulaitos, jonka omisti konduktööri Tyyni Vuonio. Kiinteistön ulkorakennuksessa oli maantien puoleisessa päädyssä noin 5 x 5 metrin suuruinen pesutupa. Vesi saatiin putkikaivosta, josta se kohosi arteesisen paineen avulla ilman pumppulaitteita pesutupaan. Tätä pesulaitosta vuokrattiin maksusta halukkaiden käyttöön.

Yksityiseltä taholta jätettiin alkuvuodesta 1909 rahatoimikamarille kirjelmä, jossa pyydettiin avustusta pesulaitoksen rakentamista varten kaupunkiin. Koska pyykin huuhtomatuvan tarve oli huomattava, antoi rahatoimikamari kaupungininsinöörin tehtäväksi laatia huuhtomatupaa varten piirustukset ja kustannusarvion. Heinäkuussa 1909 kaupungininsinööri Tavast lähettikin kaupunginvaltuustolle kirjelmän, jossa hän esitti tarpeelliseksi osoittautuneen huuhtomahuoneen rakentamista Orimattilaan johtavan maantien varteen vastapäätä Launeen lähdettä.

Valtuusto päätti hyväksyä kaupungininsinöörin ehdotuksen ja määrätä, että tupa on mitä pikimmin rakennettava. Samalla valtuusto päätti oikeuttaa rahatoimikamaria lainamaan tarkoitusta varten tarvittavan rahamäärän likaviemärin rakentamiseen varatuista rahoista ja esittämään sitten vastaavan määrärahan ottamista seuraavan vuoden talousarvioon. Samassa kokouksessa oli esillä muurari A. Tasangon aikaisemmin valtuustolle jättämä ja jo ennemmin esillä ollut pyyntö saada rakentaa pyykinvirutuslaitos Vesijärven rantaan. Äänestyksen jälkeen valtuusto päätti äänin 8 – 5 hylätä Tasangon anomuksen.

Huuhtomatuvan alkuperäistä ehdotusta muutettiin siten, että laitosta voitaisiin käyttää myös pyykinpesuun. Sinne päätettiin muurata kaksi pataa, joista toista voitaisiin käyttää pyykin keittämiseen ja toista pesuveden lämmittämiseen. Huuhtomatupaa ryhdyttiin rakentamaan jo heinäkuun lopulla 1909 samanaikaisesti Launeen pumppuaseman kanssa ja vuoden vaihteeseen mennessä se oli osapuilleen valmis. Eräitä täydennystöitä suoritettiin vielä vuoden 1910 puolella.

Launeen pesulaitos

Launeen pesulaitos sijaitsi kaupungin omistamalla maalla Launeen pumppulaitoksen kohdalla, Orimattilaan johtavan maantien vastakkaisella laidalla, yksityisen pesulaitoksen eteläpuolella (nyk. katuosoite Launeenkatu 70). Kaupungin pesulaitos oli rakennettu tiilistä. Siinä oli huuhtomahuone altaineen ja muuripatoineen veden lämmittämistä ja pyykin keittämistä varten, mankelihuone ja toisessa kerroksessa yksi asuinhuone. Pihapiirissä oli lisäksi halkovaja. Vesi pesulaitokseen saatiin putkikaivosta, jonka veden virtaama oli 100 litraa minuutissa. Kaivon arteesisen paineen avulla vesi nousi muuripatoihin ja huuhtelualtaisiin ilman pumppulaitteita. Näin veden käyttämisestä ei aiheutunut kaupungille lainkaan kustannuksia.

Aluksi ei ollut minkäänlaista tietoa siitä, kuinka suuriksi tulot kaupungin vastarakennetusta pesulaitoksesta voisivat nousta ja tulisiko siitä ylipäätään kannattava laitos. Sen vuoksi rahatoimikamari ehdotti huhtikuussa 1910 kaupunginvaltuustolle, että laitos annettaisiin paikalla pidettävällä huutokaupalla vuokralle yksityiselle henkilölle yhden vuoden ajaksi 1.5.1910 alkaen sellaisessa kunnossa kuin se huutokauppatilaisuudessa on. Valtuusto päätti jättää rahatoimikamarin tehtäväksi nyt ja vastaisuudessa menetellä pesulaitoksen kanssa niinkuin se parhaaksi näkee.

Pesulaitos vuokrattiinkin huutokaupalla halukkaiden hoidettavaksi, yleensä vuodeksi kerrallaan. Pesulan vuokraaja ei suinkaan ollut itse pyykinpesijänä, sillä hän huolehti ainoastaan laitoksen hoidosta, luovutti sen edelleen halukkaiden käyttöön maksua vastaan ja piti kirjaa vuoron varanneista. Pitkäaikaisin vuokraaja oli 1920-luvun aikana muistitiedon mukaan leskirouva Gustafsson. Toisinaan pesulanpitäjä vaihtui usein, jopa vuosittain. Muita vuokraajia olivat muurari A. Forsman ja työmies O. Forsman.

Kaupunki toimitti pesulaitokselle tarvittavat puut. Muistitiedon mukaan pesulaitokselle vedettiin myöhemmässä vaiheessa vesijohto Launeen pumppulaitoksesta. Kaupungin velvollisuutena oli huolehtia myös pesulaitoksen kunnostamisesta tarpeen vaatiessa. Vuonna 1915 pesutuvan uunien tiilit olivat palaneet aivan pilalle, jolloin uunit ja niiden peltivuoraus korjattiin. Seuraavana vuonna pesulaitoksen hoitaja oli valittanut asuntonsa kylmyyttä. Välikaton täyte todettiin niukaksi ja sitä lisättiin. Myöhemmin uusittiin pesukaukalot, paperoitiin hoitajan asunnon seinät, uusittiin sähköjohdot ja korjattiin puuvajan katto.

Pesulaitos oli toukokuun alusta 1918 ryöstötavaratoimiston eli ulosottotoimiston käytössä varastona. Muuten Launeen pesulaitos oli lähes keskeytyksettä pyykinpesijöiden käytettävissä vuoden 1932 päättymiseen saakka. Koska vesijohtolaitoksen kehitys oli varojen puutteessa aiottua hitaampaa, tuotti pyykinpesu suuressa osassa kaupunkia melkoisia vaikeuksia vielä pitkän aikaa. Vesijohtoverkoston kehittyessä pesulaitoksen tarpeellisuus alkoi kuitenkin hiljalleen vähentyä 1920-luvun loppupuolella. Maksuja välttääkseen monet kävivät huuhtomassa kotona pestyn pyykkinsä siinä noin 5 m x 20 m laajuisessa vesialtaassa, joka patoutui Launeen lähteen ylijuoksuvedestä maantien varteen pumppulaitoksen puolelle.

Pesulaitosrakennuksen myöhemmät vaiheet

Pesulaitoksessa ei tehty enää 1930-luvun alussa mitään korjauksia, sillä se aiottiin muuttaa vuoden 1933 alussa tapahtuvan alueliitoksen johdosta poliisivartiokonttoriksi. Vuoden 1932 aikana vartiokonttoria suunniteltiin kuitenkin lähellä olevaan entiseen kunnalliskotirakennukseen, joka oli vapautunut vuoden 1931 alussa kunnalliskodin muutettua Launeelta Tapanilaan. Poliisivartiokonttori järjestettiin lopulta vuonna 1933 Launeen pesulaitoksen tiloihin. Muutostöiden tuloksena rakennukseen tuli kansliahuone, miehistöhuone, pidätettyjen osasto ja ylikonstaapelin asunto. Sitäpaitsi rakennettiin pihamaalle talli poliisin hevosia varten. Entisen pesulaitoksen rakennukset toimivat poliisivartiokonttorina vuodesta 1933 alkaen aina vuoteen 1963 saakka.

Rakennuksessa asui vuosina 1963–1976 ylikonstaapeli Rauni Vinnari, joka samalla huolehti kiinni otetuista ja poliisin huostaan luovutetuista koirista kiinteistön alueella. Sen jälkeen rakennus luovutettiin nuorisolautakunnan hallintaan raittiuslautakunnan erityisnuorisotyön toiminnassa käytettäväksi. Tätä tarkoitusta varten kiinteistössä suoritettiin korjauksia vuonna 1978. Rakennukset lopulta purettiin uusien tonttijärjestelyjen johdosta vuonna 1984.

Osa 1 on julkaistu aikaisemmin: Hollolan Lahti 1988: 2: 10–12. Tarkistettu toukokuussa 2003.

Lähteitä:

Kertomukset Lahden kaupungin kunnallishallinnosta 1906–1982. Lahti 1911–1983.

Rakennusmestari Sulo Turennon haastattelu kesäkuussa 1988

 

2. Pyykinpesua Kuopiossa 1920–1930-luvuilla

Kuopiossa toimivat pyykkäreinä yleensä perheelliset naiset, jotka hankkivat sen avulla lisätuloa perheelle. Useimmat heistä olivat tehtaan työläisten vaimoja. Monet heistä pesivät pyykkiä päätoimisesti, kuutena päivänä viikossa, ja joutuivat siten tekemään kotityöt iltaisin ja viikonloppuisin. Pyykkärit olivat tavallisesti arvostettuja ja arvonsa tuntevia ammattilaisia

Kuopiossa oli omakotitaloissakin hyvin vähän erillisiä saunoja pyykinpesumahdollisuuksineen. Myöskään kaupunkitaloissa ei ollut pesutupia. Kaupunki oli rakentanut Kallaveden rannalle pyykkituvan, jossa oli kaksi suurta pesutupaa. Kummassakin pyykkituvassa oli käyttäjiä varten kymmenkunta kolmijalkaista pyykinpesupaljua, nelijalkaisia pukkeja pyykin valuttamista varten, iso rautapata pyykkiveden lämmittämistä varten ja viisi vähän pienempää pataa pyykin keittämistä varten. Rakennuksen kummassakin päässä oli kyökit, keittiöhuoneet, joissa pyykkärit voivat keittää kahvia ja valmistaa ruokaakin. Kaupungin miehet huolehtivat lämmitykseen tarvittavien halkojen tuonnista tupiin, mutta pyykkärit huolehtivat itse vesien lämmittämisestä ja pyykin keittämisestä.

Rannalta johti laituri vedenpinnan yläpuolelle rakennettuun suureen huuhtomatupaan, jonka lattian jokaisessa kulmassa oli reunuksilla varustettu nelikulmainen aukko pyykin huuhtomista varten. Huuhtomatupa pysyi yleensä talvellakin niin lämpimänä, että vesi ei jäätynyt huuhtoma-aukoissa edes pakkasilla. Huuhtomatuvan varustuksena oli vain katkaistuista puutynnyreistä tehtyjä huuhtomispaljuja.

Pyykituvan valvojana oli kaupungin palkkaama vahtimestari, joka piti kirjaa varatuista pyykkivuoroista, valvoi vuorojen noudattamista ja peri määrätyt tuntimaksut. Pyykin pesettäjät maksoivat tuntimaksut. Pyykinpesupaikka ja tunnit varattiin edellisenä päivänä. Usein samassa pyykkituvassa oli yhtäaikaisesti 7 tai jopa 10 pyykkäriä.

Useissa talouksissa pyykki pesetettiin joka viikko, sillä vaatevarastot olivat tavallisesti niukat. Pyykkäri haki pyykin talosta aamulla, kesällä kaksipyöräisillä kärryillä, talvella "kaksitolppaisella" vesikelkalla. Joistakin taloista pyykki tuotiin aamulla pyykkituvalle ja haettiin pois illalla. Pyykki oli laitettu päreistä tehtyihin pyykkikoreihin. Pyykkinä olivat lakanat, tyynyliinat, pyyheliinat, pellavaiset ja pumpuliset pitovaatteet, niin valkoiset kuin kirjavatkin.

Pyykit pestiin tietyssä järjestyksessä, ensin vuodevaatteet ja sen jälkeen pitovaatteet, kirjavat viimeksi. Pyykkiä ei liotettu etukäteen. Se pantiin pyykkipaljussa haaleaan veteen ja hierottiin käsillä saippuan kanssa. Valumisen jälkeen se pestiin samalla tavalla toiseen kertaan ja kierrettiin taas valumaan tangolle. Sen jälkeen pyykki käsiteltiin vielä paljussa kuumassa vedessä kertaalleen, iskettelemällä saippuan kanssa pyykkipaljun pohjaa vasten. Saippua oli keltaista pyykkisaippuaa tai kotona eläinten rasvasta keitettyä saippuaa. Veden ja saippuan säästämiseksi iskettelyvaiheen vesi käytettiin seuraavan pyykkierän toiseen pesukertaan paljussa ja toisen pesukerran vesi taas seuraavan pyykkierän ensimmäiseen pesukertaan.

Pyykin hieromista helpottavat peltiset pyykkilaudat tulivat käyttöön 1920-luvun lopulla ja pian sen jälkeen pyykkiä säästävämmät lasiset pyykkilaudat. 1930-luvun alettiin pyykkiä liottaa ennen pesua, kun kauppoihin tuli sitä varten Puritas -merkkistä pulveria.

Käsin pesun jälkeen pyykki keitettiin lipeävedessä, joka valmistettiin liuottamalla lipeäkiveä padalliseen kuumaa vettä. Lipeän riittävyys tarkastettiin maistamalla lipeävedessä kostutettua sormenpäätä, jolloin veden piti tuntua pistävältä. Valumassa ollut pyykki siirrettiin kiehuvaan pataan, jossa sen annettiin kiehua jonkin aikaa, aina välillä puukartulla hämmentäen. Pyykkiä keitettiin tunnin verran, niin että lipeävesi oli muuttunut hieman ruskehtavaksi. Sen jälkeen pyykki nostettiin padan reunalle asetettuun pyykkikoriin, niin että lipeävesi valui takaisin pataan.

Lipeäkiveä eli natriumhydroksidia saatiin aikaisemmin rautakaupoista peltipurkeissa. Lipeäkiven liuottaminen etukäteen ja liuoksen säilyttäminen juomapulloissa aiheutti varsinkin lapsille vahingossa juotuna vaikeita vammoja nieluun, ruokatorveen ja mahalaukkuun. Pahimmassa tapauksessa uhri kuoli ruokatorven tai mahalaukun puhkeamiseen. Useimmiten lipeävamma aiheutti vaikeita ruokatorven arpeutumisia ja kuroutumia, joiden hoitona oli toistuva ja jopa vuosia kestänyt ahtaumien laajentaminen sondeeraamalla. Lipeäkiven myynnin rajoittamista koskeva asetus annettiin pitkällisen valmistelun jälkeen 16.1.1931. Sen jälkeen lipeäkiveä saatiin myydä vain rohdoskaupoista ja apteekeista myrkyn tunnuksella varustetuissa pakkauksissa.

Lipeävedessä keittämisen jälkeen pyykki vietiin korilla huuhteluhuoneeseen. Siellä se huuhdottiin kahdessa paljussa perättäin, kummassakin kartulla välillä survoen. Lopuksi pyykki huuhdottiin huolellisesti huuhteluhuoneen lattiassa olevassa huuhteluaukossa, kierrettiin ensin käsin ja viimeksi vääntöpuristimella mahdollisimman kuivaksi. Vääntöä varten pyykki oli laskostettava tasaisesti ja katsottava, että napit eivät joutuneet telojen väliin poikittain. Sen jälkeen pyykki oli valmista ladottavaksi pyykkikoreihin ja kuljetettavaksi takaisin taloihin. Talvella pyykin huuhtelu kylmässä vedessä saattoi kohmettaa kädet melkein jäätyneiksi.

Pyykin kuivumaan ripustaminen oli pyykin pesettäjän tehtävä. Kesällä pyykki kuivattiin pihalla, sateella ja talvella talon avovintillä. Liinavaatteet mankeloitiin laatikkomankelilla, tyynyliinat ja pitovaatteet silitettiin. Tyynyliinan nauhat "kruusattiin" lopuksi veitsen avulla taitellen. Miesten paidat vietiin tavallisesti silittämöön.

Osa 2 on valmistunut toukokuussa 2003.

Lähteet:

Perustuu pääasiallisesti parturi-kampaajamestari Elina Malminheimon (s. 1917) haastatteluun Lahdessa 17.2.2003.

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON