Arno Forsius

Artturi Hiidenheimon muistoja Pietilän kansakoulusta 1880-luvun lopulta

Pietilän kylässä Nummelan ja Ojakkalan välillä vuonna 1871 avattu poikien kansakoulu oli Vihdin kunnan ensimmäinen kansakoulu. Tyttöjä varten perustettiin samoihin aikoihin kirkonkylässä oleva Niuhalan koulu. Vuodesta 1877 alkaen koulut muuttuivat sekakouluiksi. Pietilän koulun oloja yli 100 vuotta sitten koskevat kuvaukset tarjoavat kiinnostavan vertailukohdan nykyajan koulunkäynnille.

Artturi Hiidenheimon (1877—1956, Törnström vuoteen 1906) elämäkertaa valmistellessani tuli esiin kaksi juhlapuhetta ja yksi joulukertomus, joissa hän muistelee Pietilän kansakoulun tapahtumia 1880-luvun lopulla. Toisen puheen Artturi Hiidenheimo on pitänyt vuonna 1921 koulun 50-vuotisjuhlassa ja toisen vuonna 1946 koulun 75-vuotisjuhlassa. Joulukertomus on julkaistu joululehdessä ”Kulkuset 1916”.

Artturi Hiidenheimon isä Sven Israel Törnström oli Oravalan Niemelän isäntä. Talosta oli matkaa Pietilään kymmenkunta kilometriä. Lasten koulunkäyntiä Pietilän koulussa helpotti ratkaisevasti mahdollisuus asua lukukausien aikana lähellä olevassa ”mummulassa”, Yli-Lankilan talossa. Sen omisti nimittäin Axel Gabriel Tolpo, joka oli Sven Israel Törnströmin puolison Karolina Kristinan (o.s. Tolpo) isä.

Artturi oli hyvä oppilas, kuten hänen 8.6.1889 saamansa ”Tutkinto-Todistus, jonka on saanut Wihdin pitäjän ylhäisemmän kansakoulun 2:en luokan oppilas Arthur Fredrik Törnström” osoittaa. Käytös, ahkeruus, tarkkuus ja edistys olivat hyvät. Eri oppiaineissa todistukseen oli merkitty seuraavat arvosanat: Uskonnossa, Suomenkielessä, Maatieteessä, Historiassa ja Luonnontieteessä hyvät 10, Laskennossa ja Muoto-opissa tyydyttävät 8, Kaunokirjoituksessa tyydyttävät 8, Ainekirjoituksessa ja Piirustuksessa tyydyttävät 7, Laulannossa hyvät 10, Voimistelussa hyvät 9, Käsitöissä tyydyttävät 7.

Seuraava kooste on yhdistetty edellä mainituista Pietilän kansakoulua koskevista juhlapuheista ja joulukertomuksesta. Jaksojen alussa on mainittu, mistä lähteestä lainaukset ovat peräisin.

Kouluympäristön maisemat

[2] ”Tuolla koulun tien risteyksessä, tuolla alhaalla mäen rinteessä ja tuolla kauempana kylässä seisoivat silloin harmaat asumukset, joidenka asukkaat antoivat ensimmäisen suojan pitäjän toisilta ääriltä kouluun pyrkiville lapsille. Useammat näistä rakennuksista seisovat vieläkin uskollisina kertomassa siitä ajankaudesta, jolloinka tämä paikkakunta vielä uinaili ilman sitä valistuslaitosta, josta valonsäteet ovat 50 vuotta nuorisoa tiedon tielle kutsuneet. [---]

Ne laajat ja viljavat pellot, jotka nyt aukenevat ympärillämme ja kantavat täyteläistä satoa viljelijäinsä aittoihin, uinuivat vielä silloin suurelta osalta tuolla laaksossa lehtevien leppien peittämänä. Enäjärven laineet liukuivat silloin rauhalliseen ruohoisen rantaan, jossa kalojen leikkiä ja sorsien soutoa ei häirinnyt sen rantoja nyt kiitävän rautaisen orhin [höyryveturin] ratsutorven toitotukset.”

Maantietoa, kotimaan historiaa ja uskontoa

[3] ”Vielä 60 vuotta sitten [vuonna 1886], jolloin minä tämän koulun oppilaaksi kirjoittauduin, oli se [opetus] nykyisestä suuresti poikkeavaa. Koulukirjat ja opetusvälineet olivat varsin puutteelliset ja opittavaan kuului sellaistakin, jota en ainakaan minä ole voinut hyväkseni käyttää, vaikka tänä päivänä muistan tarkkaan jokaisen Himalaja vuorten korkeimman vuorenhuipun nimen, samoinkun senkin minkä nimisinä ja mihin lahteen Aasian joet laskevat. Mutta toiselta puolelta muistan myöskin, mitenkä Topeliuksen Maamme kirjan kertomusten lukeminen ja opettajan niiden lukujen johdosta esittämät, lasten mieliin painuvat selostukset jäivät muistojen kätköihin, joissa monet niistä ovat rikassisältöisinä säilyneet läpi elämän.

Erityisesti muistan lauvantaipäivien viimeiset uskontotunnit, jotka muodostuivat lasten hartaushetkiksi. Sillä tunnilla ei mitään läksyjä ollut eikä entisiäkään kuulusteltu. Sen sijaan opettaja opetti meille, silloin juuri ilmestyneestä virsikirjasta laulamaan virsiä. Muistan mitenkä me siitä ensimmäisenä opettelimme uudessa muodossaan runoilija Runeberg´in kirjoittaman ihanan lasten virren: ‘Mä silmän luon ylös taivaaseen ja kädet yhtehen liitän’, virren, jonka sadat tuhannet Suomen lapset ovat jo äidin polvella oppineet ja koulusaleissa kirkkain äänin ja hartain mielin ylös korkeuksiin kohottaneet.

Virsien harjoittelun jälkeen selosti opettaja soveltuvilta kohdilta seuraavan päivän saarnatekstiä tai puhui meille neuvon ja kehoituksen sanoja siitä, kuinka tärkeätä on jo nuoresta pitäen koettaa tulla hyväksi ihmiseksi. Erityisesti hän monesti puhui siitä, kuinka neljännen käskyn noudattaminen, isän ja äidin kunnioitus, seuraavat siunauksena ja elämän rikkautena ihmistä läpi elämän.”

Joulujuhla

[1] ”Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Syyslukukausi oli loppunut ja koulun oppilaat vanhempineen olivat kutsutut jouluaaton aattona koululle kuusijuhlaa viettämään. Suuren, kattoon asti ulottuvan joulukuusen kynttilät olivat sytytetyt ja punakylkiset omenat, makeiset ja koristeet loistivat vastaani, kun äitini ja veljeni kanssa astuin koulusaliin, jossa jo ennestään oli runsaasti lapsia ja muuta yleisöä.

En ollut milloinkaan ennen nähnyt niin kaunista ja suurta joulukuusta, siksi teki ensinäkemäni minuun syvän vaikutuksen. Astuin vähän lähemmäksi äitiäni ja vasta vähitellen tunsin olevani oppilastoverien seurassa. Juhla alettiin laulamalla virrestä: ‘Enkeli taivaan lausui näin’, jonka jälkeen opettaja tapansa mukaan piti lapsille kauniin puheen joulun merkityksestä ja mitenkä tänäkin jouluna tulisi jokaisen tehdä päätös pyrkiä hyväksi ihmiseksi. Mielenkiinnolla seurasin puhetta, vaikka muistan ajatusteni puheen aikana käyneen kotonakin ja liikkuneen kerran noissa punakylkisissä omenissa ja uusissa saappaissani.

Kun olimme kuusen ympärillä leikkineet ja saaneet sen makeita maistaa, ehdotti opettaja, että me yhteisesti laulaisimme virrestä: ‘Oi Kuningasten kuningas’. Erinomaisen vaikuttavana kaikui tämän virren sävel korvissani, ja kun me olimme ehtineet värsyyn: ‘Oi Herra kuule meitä myös, tee meissäkin sun armotyös’ j.n.e., vierähti kyynel poskelleni ja nöyrtyneenä ajattelin opettajan puhetta ja päätöstä pyrkiä hyväksi ihmiseksi.”

Elämänopetuksia

[3] ”Siitä kuinka suuri vaikutus opettajalla kasvattajana on oppilaiden elämän suunnistamiseen jo nuoruusvuosinaan, kerron seuraavassa erään esimerkin. Koulun ensimmäiset oppilaat Johan Hildén ja Johan [eli Janne] Törnström [Artturin veli] tekivät koulusta erotessaan päätöksen opettajansa innoittamana lukea kaikki suomenkielellä ilmestyneet historialliset ja kaunokirjalliset teokset. Tällä päätöksellään, jonka he kertoivat voineensa toteuttaa vain puolen vuosikymmenen ajan, he varmaankin valmensivat itsensä niihin yhteiskunnallisiin tehtäviin ja valistusrientojen johtoon, jossa he kumpikin tekivät niin ansiokkaan päivätyön kotiseutunsa hyväksi.

Toinen pieni tapahtuma on minun kouluajaltani. Koulunkäyntini ensimmäisillä viikoilla jouduin koulutiellä vanhempien oppilaiden mukana polttamaan tupakka savuketta. Tämän tultua opettajan tietoon määräsi hän ankarana meidät 2 tunnin jälki-istuntoon. Hän ei kuitenkaan unohtanut meitä rankaistustamme kärsiessämme, vaan tuli luoksemme ystävällisenä ja rohkaisevana, puhuen vakuuttavasti siitä, kuinka huono ja hylättävä tapa tupakan poltto on.

Hän mainitsi itse ja monen muun katuneen sitä, että on tullut vähitellen sen tavan orjaksi josta ei ole helppo vapautua ja että niin mekin tulemme huomaamaan jos ymmärtämättömyydessä siihen lankeamme. Minuun teki opettajan vakuuttava neuvo, varsinkin kun hän päästi meidät vapaiksi jo puoliajan jälkeen, niin syvällisen vaikutuksen, etten kertaakaan sen jälkeen ole edes sytyttämätöntäkään savuketta suuhuni pannut."

Järjestystä ja siisteyttä

[3] "Kuvaukseni kouluajoilta jäisi kuitenkin puutteelliseksi jos en kertoisi piirteitä koulussa vallinneesta järjestyksestä, koulun siivouksesta, välituntien vietosta ja lukuvuoden päättäjäisvalmisteluista. Koululla oli yhteinen eteinen opettajan huoneiden kanssa ja siitä aiheutui, että opettajan Anna rouva opetti meidät muutaman kerran niin perusteellisesti puhdistamaan kenkämme jokaiselta välitunnilta tullessamme, että siinä suhteessa ei usein uudistuvia muistutuksia tarvittu.

Koulun lämmitys, lakaiseminen ja tomun pyyhkiminen oli vuoroviikoin oppilaiden tehtävänä. Kun koulun porrasedushavut oli kahdesti viikossa uudistettava, oli aamuisin hyvin tavallinen näky koulutiellä, kun järjestäjä oppilaat kulkivat eväskontti ja koulukirjat kainalossa ja havukimppu hartioilla. Koulun välitunnit venyivät syksyisin joskus tavallista pitemmiksi, kun me suurella riemulla kannoimme kiviä pois koulun perunamaasta tai ladoimme koulun halkoja ylös korkealle puusuojan vesikattoon asti. Aivan ylitsevuotavainen oli oppilaiden työn ilo kun me saimme poimia opettajan ja kahden koulun lähellä asuvan vanhuksen perunat talviseen talteen.

Kaikkein mieluisimmat olivat kuitenkin kevätlukukauden päättäjäisten kaksi edellistä iltapäivää. Silloin me haravoimme koulun ympärysmetsän, keräsimme metsästä vuotisen tarpeen käpyjä polttoaineeksi Anna rouvan stryykmasiinaan [silitysrautaan], lakasimme koulupihan ja tien aina maantielle asti. Makealta maistuivat sen jälkeen Anna rouvan vehnäpullat.

Kun koulusali oli lehdillä ja kukilla koristettu ja koulun päättäjäiskilpailut filpun [pilpun] heitossa suoritettu, opettajan pitämän kirjanpidon johdolla, ja kauppiaan lähettämät makeiset jaettu palkintoina, olimme valmiit ottamaan vastaan seuraavana päivänä pidettävän koulun päättäjäisjuhlan. Se oli aina arvokas juhlahetki, jolloin koulun suojat täyttyivät ääriään myöten paikkakunnan väestä ja jossa opettajan päättäjäispuhe ja suvivirren sanat ja sävelet jättivät mieliinpainuvan muiston.”

Koulun päättäjäiset

[2] ”Olin 13ta vuoden vanha [vuonna 1890] kun pääsin ulos kansakoulusta. Koulun päättäjäiset olivat eräänä kesäkuun alkupäivänä. Koivut olivat silloin täydessä lehdessään. Tuomet kukkivat tienvierissä ja Enäjärven pinta seisoi peilikirkkaana, kun äitini kanssa tulimme Lankilasta kouluun. Koulun olimme koristaneet parhaamme mukaan koivun ja pihlajan oksilla. Ylläni olivat äitini kutomat puoli[ksi]villaiset vaaleat vaatteet. Koulusali tuntui niin kovin juhlalliselta minusta.

Lasten vanhemmat ja melkeen kaikki paikkakunnan vanhempi väki oli kerääntynyt koululle, niin että koulusali ja eteinen oli ahdingoon asti täynnä hartaus kasvoilla olevaa väkeä. Alotimme juhlan seisomaan nousten ja veisaamalla virren: ‘Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen’. Wirsi semmosenaan teki minuun valtavan syvällisen vaikutuksen ja muistan kyynelten vierineen poskilleni kun veisasimme kohdasta: ‘Sä kaunis kukoistava Saaronin kukkanen, Sieluni armaast avaa, Sun armos avuillen’.

Kun sitten päättäjäisjuhlan muu osa oli suoritettu piti opettaja Polviander meille koulusta pääseville oppilaille puheen, jossa hän unohtumattoman vakuuttavalla tavalla kehotti meitä kaiken elämämme silmämääränä pitämään pyrkiä tulemaan hyviksi ja kunnollisiksi ihmisiksi. Juhlamme päätettiin laulamalla virrestä: ‘Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo ja armos runsaat lahjat suo’. Kokonaisuudessaan teki päättäjäisjuhla minuun syvällisen ja uhohtumattoman vaikutuksen.”

Kirjoitus on julkaistu sanomalehdessä Luoteis-Uusimaa Nro 50/1999, 1.5.1999

Lähteet:

[1] Hiidenheimo, A.: Eräs joulujuhla-muisto 30 vuotta sitte. Kulkuset 1916

[2] Hiidenheimo, A.: Juhlapuhe Pietilän kansakoulun 50-vuotisjuhlassa 1921

[3] Hiidenheimo, A.: Juhlapuhe Pietilän kansakoulun 75-vuotisjuhlassa 1946

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON