Arno Forsius

Francesco Petrarca (1304–1374) – humanisti lääketieteen ja lääkärien arvostelijana

Lääkärin toiminnan eettisiä periaatteita koskevan keskustelun kehityksessä on aiheellista mainita italialaisen Francesco Petrarcan (1304–1374) 1300-luvun puolivälissä esittämät mielipiteet. Hänen arvostelevia käsityksiään on pidetty suorastaan silloista lääkärikuntaa ja lääketiedettä häpäisevinä. Todellisuudessa kyseessä ovat lähinnä erääseen tiettyyn lääkäriin kohdistetut moitteet ja niihin liittyvät yleiset näkemykset.

Petrarca oli italialainen oppinut, kirkonmies ja kirjailija, aikansa huomattavin humanisti, joka tunnetaan parhaiten rakastetulleen Lauralle kirjoittamistaan soneteista. Seuraavassa kirjoituksessa tarkastellaan pääasiallisesti Petrarcan lääketieteeseen ja lääkäreihin kohdistamaa pohdiskelua. Taustatekijöistä on mainittava vuosina 1347–1353 Euroopassa raivonnut paiseruttoepidemia, ”musta surma”, johon kuoli noin neljännes maanosan asukkaista, arviolta 25 milj. ihmistä.

Francesco Petrarcan isä oli firenzeläinen lakimies Ser Petracco, joka oli muuttanut maanpaossa Ranskan Avignonissa eläneen paavin hovipiirin palvelukseen. Poika Francesco, joka oli syntynyt Toscanan Arezzossa vuonna 1304, opiskeli lakitiedettä ensin Montpellier’ssä ja sen jälkeen Italian Bolognassa. Isänsä kuoltua vuonna 1326 Francesco jätti lainopin opiskelun, sillä hänen mielenkiintonsa oli jo alun pitäen kohdistunut ensisijaisesti kirjallisuuteen. Silloin Fransesco muutti myös sukunimensä paremmin sointuvaan Petrarca -muotoon.

Petrarca muutti Italiasta jälleen Avignoniin, jossa hän otti vastaan kirkollisen viran toimeentulonsa turvaamiseksi. Sen ohella hän jatkoi humanististen tieteiden opiskelua, tutki vanhoja käsikirjoituksia ja toimi vaikutusvaltaisen kardinaali Giovanni Colonnan palveluksessa. Petrarca tuli pian tunnetuksi runoilijana ja kirjailijana, ja häntä pidettiin aikansa suurimpana oppineena. Hän matkusteli paljon Euroopassa sekä tutkimusten että hänelle annettujen diplomaattisten tehtävien vuoksi. Petrarca oleskeli vuodesta 1353 alkaen taas Italiassa Viscontien ylimyssuvun hovissa. Vuodesta 1362 hän asui Padovassa ja muutaman viimeisen elinvuotensa ajan sen lähellä syrjäisessä Arquan kylässä, jossa hän kuoli vuonna 1374.

Käsitys Petrarcan tarkoituksesta häpäistä lääkäreitä ja lääketiedettä perustuu ensisijaisesti hänen latinankieliseen kirjoitukseensa ”Invective contra medicum quendam” (Moitekirjoitus erästä lääkäriä kohtaan) vuodelta 1352. Sana invektiivi voi tarkoittaa häväistyskirjoitusta, mutta se tarkoittaa myös arvostelevaa tai moittivaa kirjoitusta. Kirjoituksen otsikko osoittaa lisäksi, että moitteiden kohteena on alun perin tietty lääkäri, joskin arvostelussa saavat osansa myös sen ajan lääkärikunta ja lääketiede. Petrarcan värikäs kieli on osaltaan syynä siihen, että hänen sanomansa on tulkittu lääketiedettä ja lääkäreitä häpäiseväksi, vaikka hän monin paikoin osoittaa pitävänsä niitä suuressa arvossa. Eräänä syynä väärinkäsitykseen on se, että Petrarcan ajan lääketiedettä ei ole osattu tulkita kyseisen aikakauden ominaispiirteiden edellyttämällä tavalla.

Petrarcan omista sairauksista tiedetään kovin vähän. Hän oli pari vuotta ennen invektiivinsä kirjoittamista saanut hevosenpotkusta haavan, joka oli alkanut märkiä. Myöhemmin hän kärsi pitkään syyhyn kaltaisesta ihotaudista. Hänen kerrotaan olleen sairaalloinen 1370-luvun alusta aina kuolemaansa saakka. Petrarcan tuttavapiiriin on kuulunut aikakauden huomattavia lääkäreitä, mm. ranskalainen Guy de Chauliac (1298–1368) ja italialainen Giovanni Dondi. Petrarcan kannanottoihin on mahdollisesti vaikuttanut viitisen vuotta ennen invektiivin julkaisemista Italiassa raivonnut paiseruttoepidemia, ”musta surma”, jota vastaan lääketiede ja lääkärit olivat täysin voimattomia. Petrarcan poika kuoli epidemian aikana paiseruttoon Milanossa 25 vuoden ikäisenä. Lisäksi tautiin kuolivat silloin Petrarcan veli sekä Petrarcan rakkausrunojen kohde Laura.

Keskiajan Euroopassa vallitsi yhä Kreikan antiikin aikana muotoutunut lääketiede, joka perustui humoraalioppiin. Rooman valtakunnassa oli aluksi vieroksuttu kreikkalaisperäistä lääketiedettä, mutta Rooman kaupungissa toiminut Galenos oli kuitenkin vakiinnuttanut sen aseman. Kristinuskon vaikutuksesta syntyi ns. skolastiikka, joka yhdisti kirkon kannalta hyväksyttävällä tavalla ”pakanallisen” antiikin ja kristinuskon näkemykset erityisesti tieteen ja filosofian kysymyksissä. Oman osansa keskusteluun toi akateemisen lääketieteen syntyminen 1200-luvulta alkaen, yliopistoihin perustettujen lääketieteellisten tiedekuntien seurauksena.

Petrarcan varauksellinen suhtautuminen lääkäreihin tuli esiin jo eräissä hänen kirjeissään. Hän kirjoitti vuoden 1351 lopulla ystävälleen paavi Klemens VI:lle: ”Tiedän, että sairasvuoteesi on lääkärien piirittämä; tämä on minulle suuren pelon aihe!” Arvostelevien huomautusten jälkeen Petrarca neuvoi ystäväänsä valitsemaan heistä vain yhden, ”mutta ei kaunopuheisuuden vaan käytännön tiedon ja luotettavuuden perusteella.” Petrarca arveli useimmilla lääkäreillä olevan vääränlaista kunnianhimoa pyrkiä ”runoilijoiden vainioille tai kaunopuhujien kentille” väittelemään suurella äänellä. Tällaiset lääkärit vain hämmensivät hippokraattisia menettelytapoja ciceromaisilla korulauseilla.

Edellä mainitun hevosenpotkun jälkeen Petrarca oli joutunut Roomassa kutsumaan lääkäreitä luokseen, sillä hoitamaton haava oli märkää valuva ja pahalta haiseva. Siinä yhteydessä hän totesi: ”Mikä säälittävä ja rujo olento ihminen onkaan.” Petrarca oli kuitenkin tyytyväinen hoitoonsa ja tilanteessa näkyi sentään valoa: ”Lääkärin käsissä makaan pelon ja toipumisen toivon välillä jo 14:ttä päivää.” Tämä on tulkittu kiitokseksi hoitavalle lääkärille ja uskoksi parantumisen puolesta. Petrarca totesi myös, että ruumiin epäjalouden voisi voittaa vain hengen jalous. Sitä paitsi sielun terveyden katsottiin suojaavan ruumiin terveyttä, jäsenten voimia ja koko olemusta. Kristillis-platoninen määritelmä jalosta sielusta, joka ohjasi alhaista ruumista, olikin renessanssin aikana skolastiikan johtavia aatteita.

Edellä mainitussa kirjoituksessaan ”Invective contra medicum quendam” Petrarca toi esiin asioita, joita on pidetty kaikkien lääkärien kannalta pilkkaavina ja hävettävinä. Hän mainitsi toistuvasti, miten lääkärit saivat kalpean värinsä ja löyhkänsä ulostuksista, ja miten he joutuivat tarkastamaan potilaan virtsaa ja tekemään muita likaisia ja halpa-arvoisia tehtäviä. Tämä johtui kuitenkin siitä, että ulostus- ja oksetushoidot olivat silloin tärkeitä hoitoja ja virtsantähystys eli uroskopia oli arvossa pidetty tutkimusmenetelmä. Siitä syystä Petrarcan huomautuksia on tulkittu myöhemmin virheellisesti. Hänen moitteensa kohdistuivat lääkärien olemukseen eivätkä olleet suinkaan heidän ammattitaitoaan loukkaavia.

Humoraalipatologiaan perustunut antiikin lääketiede oli täysin teoreettinen, ja varsinkin akateeminen lääkärikunta oli yhä sen pauloissa. Aivan varmasti Petrarca ja monet maallikot olivat voineet havaita siihen aikaan harjoitetun lääketieteen virheellisyyden ja kaavamaisuuden. Verenpoistohoidot ja ns. puhdistushoidot oksennus- ja ulostuslääkkeillä olivat usein suorastaan haitallisia, sillä ne saattoivat heikentää potilasta, viivyttää paranemista ja toisinaan jopa nopeuttaa menehtymistä tautiin.

Kaikesta huolimatta Petrarca tunsi luottamusta lääketiedettä kohtaan. Hän kirjoitti invektiivinsä kohteelle: ”Sinä ylistät lääketiedettä, jota minä en moiti. Kuka tahtoisi sitä terveellä järjellä tehdä. Minä tiedän, että se on hyödyllinen tiede, meidän aikalaistemme tunnustama, viime kädessä myös kunnioittama; minä tiedän, että se on Jumalien keksintö ja niin korkea asia, että sitä ei pidetä maallisena. Minä uskon, että Hippokrates oli korkeasti oppinut mies, ja että Galenos on hänen henkisessä ohjauksessaan vielä lisännyt paljon näihin ensimmäisiin keksintöihin.”

Petrarca oli harmistunut ennen kaikkea siitä, että akateemiset lääkärit tahtoivat ryhtyä filosofeiksi ja pohdiskelijoiksi, sen sijaan että he huolehtisivat käytännössä tarvittavasta sairaanhoidosta. Hänen mielestään ”vapaita taiteita” ja ”mekaanisia taitoja” ei voinut eikä niitä saanut sekoittaa. Lääkärin "mekaanisella" taidolla ei voinut ammattityönä olla Petrarcan mielestä myöskään mitään tekemistä etiikan kanssa, joka kuului vapaisiin taiteisiin ja filosofeille. Eräässä kohdassa hän todistaa sitä seuraavasti: "Hän [lääkäri] tarkastelee virtsaa ja ajattelee rahaa."

Lääkärit saivat Petrarcalta moitteita myös huonosta käyttäytymisestä, sillä eräässä kohdassa hän jatkoi: ”Älköön tämä olko sanottu lääketiedettä vastaan, kuten usein olen painottanut, eikä myöskään niitä eteviä lääkäreitä vastaan, joilla ei ole tapana kiukutella. Heitä on kyllä vähän ja meidän aikanamme jopa sangen vähän. Tämä onkin sanottu juuri sinua ja niitä vastaan, jotka käyttäytyvät samalla tavalla sopimattomasti kuin sinä."

Petrarca esitti yhteenvetona kiistanalaisista kysymyksistä seuraavat perustelut:

”(1) Lääketieteestä vallitsee mielipide-eroja. Minä sanon, että se ei kelpaa mihinkään muuhun kuin kaikki muut ruumista palvelevat taidot. Toisin sanoen lääketieteestä ei ole filosofian perustaksi.

(2) Tullakseni sinua vastaan: Lääketiede on jalo taito ja sinä olet huomattava lääkäri. Te kuitenkin tavoittelette retoriikkaa, jota ette voi koskaan saavuttaa, ja jos te sen saavutatte, ei siitä ole teille apua. Jos haluatte olla reetoreita (kaunopuhujia), Cicero nauraa sille, Demosthenes on vihainen, Hippokrates itkee ja kansa kuolee sen tähden. – Miten monta kertaa olen sanonut: Lääkärit, hoitakaa! Retoriikka on vihollisenne! Jos tahdotte olla runoilijoita ja kaunopuhujia, niin lakatkaa olemasta lääkäreitä.”

Edellä kerrotun perusteella muodostuu selvästi kuva, että värikästä kieltä käyttävä Francesco Petrarca ei suinkaan tuominnut yleisesti lääketiedettä ja lääkäreitä, mutta piti selvästi sopimattomana sitä, että lääkärit pyrkivät akateemisuudessaan filosofien tasolle ja että useat lääkärit käyttäytyivät kiukuttelevasti potilaita hoitaessaan.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2007.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Joutsivuo, T.: Invectiva contra medicos – Petrarca ja skolastinen lääketiede. Nuori Lääkäri 1993: 8: 44–47.

Joutsivuo, T-P.: Muuttuva ja pysyvä länsimaisessa lääketieteen etiikassa Hippokrateesta Percivaliin. Nuori Lääkäri 1995 syksy. 44–55.

Joutsivuo, T. ja Mikkeli, H. (toim.): Renessanssin tiede. Tietolipas 167, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vammala 2000. (Luku VI: [ Joutsivuo, T.:] Lääketieteellisen humanismin Januksen kasvot.)

Leibbrand, W.: Heilkunde, Eine Problemgeschichte der Medizin, Verlag Karl Alber, Freiburg-München, Freiburg im Breisgau 1954.

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde, Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau. Freiburg im Breisgau 1962.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON