Arno Forsius

Pyhimykset parantajina

Pyhimysten merkitys

Evankeliumien mukaan Jeesus suoritti elinaikanaan useita ihmeparannuksia ja hänen ristinkuolemansa jälkeenkin niitä tapahtui hänen nimessään. Jeesus oli myös kehottanut opetuslapsiaan: "Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia."

Kirkkoisä (Quintus Septimius Florens) Tertullianus (k. n. 225 jKr.) korosti tautien parantamista Jeesuksen nimessä. Hän jopa kielsi kristityiltä lääkkeiden käytön ja katsoi, että ne olivat vain pakanoita varten. Jo 300-luvulta alkaen kirkkoisät alkoivat yleisesti korostaa Jeesuksen Kristuksen merkitystä kaiken parantajana, ensimmäisenä lääkärinä.

Alkukristillisen kirkon ajoista lähtien Kristuksen ja opetuslasten ohella kohosi kunnioituksen ja rukouksen kohteiksi suuri joukko pyhinä pidettyjä henkilöitä. Suurimman arvon sai Jumalanäiti Neitsyt Maria. Pyhimyksiksi kohotettiin kuolemansa jälkeen aluksi vain marttyyreja ja erityisen hurskaiksi tunnettuja henkilöitä. Kirkon maallistuessa julistettiin pyhimyksiksi myös kuuluisia askeetteja, eteviä piispoja sekä kirkon opettajia. Huomattava osa varhaisista pyhimyksistä oli marttyyrina kuolleita lääkärinammatin harjoittajia.

Pyhimysten kunnioitus alkoi 300-luvulla heidän haudoillaan. Se muotoutui aluksi epävirallisena seurakuntien piirissä, levisi perimätietona seudulta toiselle ja vakiintui jo 400-luvun alussa pyhimysten palvonnaksi.

Uusplatonilaisuuden perustaja Plotinos (205–270) oli kehittänyt emanaatio-opin, jonka mukaan jumaluuden olemusta eli voimaa virtasi jumalaa esittävän kuvan välityksellä. Sen seurauksena kymmeneen käskyyn sisältyvä jumalankuvan kielto syrjäytyi. Näin pyhiä kuvia voitiin käyttää henkilökohtaisesti myös parantamiseen. Kuvainpalvonta alkoi jo Konstantinus Suuren (noin 274–337) aikana 300-luvun alussa ja tuli yleiseksi tavaksi 500-luvulla.

Kirkkoisä Augustinuksen (354–430) käsitykset muokkasivat keskiajalla voimakkaasti kristillistä sairauskäsitystä. Sen keskeisiä piirteitä olivat elämän käsittäminen pyhäksi, ihmisen käsittäminen luonnostaan pahaksi ja syntiseksi, ruumiiltaan ja sielultaan sairaaksi, sekä parantamisen rajoittaminen Jumalan armotyöksi.

Käsitys Kristuksen parantavasta voimasta vahvistui skolastiikan kautena edelleen. Niinpä Kristuksen avun pyytäminen tuli tärkeäksi hoidoksi kaikkien sairauksien parantamisessa. Kristuksen parantavan voiman uskottiin vaikuttavan myöskin apostolien ja muiden pyhien henkilöiden kautta. Sen lisäksi uskottiin, että pyhimykset saivat taivaassa oleskella lähinnä Jumalaa ja Kristusta, ja voivat parhaiten rukoilla Jumalaa niiden puolesta, jotka heihin turvautuivat.

Keisari Leo III Isaurilainen (noin 675–741) kielsi kuvainpalvonnan idän kristillisissä kirkoissa vuosina 726 ja 730 ja aiheutti näin pitkällisen kuvariidan. Nikaian kirkolliskokous päätti vuonna 787, että kuvia sai kunnioittaa, mutta että palvonnan tuli kohdistua itse jumaluuden luontoon. Päätös vahvistettiin Konstantinopolin synodissa vuonna 843. Kirkkotaide sidottiin sääntöihin eikä kuvapatsaita sallittu. Läntisen Rooman valtakunnan katolisessa kirkossa suhtautuminen kuviin oli kuitenkin vapaampaa. Siellä kuvien tehtäväksi katsottiin kirkkojen kaunistaminen, kansan opettaminen ja pyhien muiston vaaliminen.

Kirkkokuntien pyhimykset

Ortodoksisen kirkon oppi ja perinteet olivat vakiintuneet vähitellen vuosina 325–787 pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Itäisen ortodoksisen ja läntisen katolisen kirkon lopullinen hallinnollis-oikeudellinen ja liturgis-dogmaattinen ero tapahtui vuonna 1054 Konstantinopolin patriarkan Mikael Kerullarioksen ja paavi Leo IX:n aikana.

Useimmat kristillisen kirkon alkuajoilta peräisin olevat pyhimykset ovat säilyttäneet kirkon jakautumisen jälkeen asemansa sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa. Heistä suuri osa on kärsinyt marttyyrikuoleman kristittyjen vainoissa 100–300 -luvuilla. Sen lisäksi myöhempinä vuosisatoina kummallekin kirkkokunnalle on tullut myös paljon omia pyhimyksiä.

Katolisessa kirkossa pyhimysten nimittämisoikeus pidätettiin paaville vuonna 1170. Autuaaksi julistaminen, beatificatio, tarkoitti sitä, että asianomainen pyhä henkilö korotettiin määräpaikkakunnilla kunnioituksen kohteeksi. Pyhimykseksi julistaminen, canonisatio, tarkoitti taas sitä, että asianomaisesta tuli pyhimys, jolla oli yleiskirkollinen arvo.

Ortodoksisessa kirkossa kirkkokunnan kirkolliskokous julistaa pyhinä pidettävät henkilöt. Ortodoksisessa kirkossa pyhiä on useamman asteisia: apostoli, apostolinvertainen, suurmarttyyri, marttyyri, pyhittäjä, pyhä esipaimen, parantaja, pyhä, presbyteeri, ihmeidentekijä, tunnustaja, Kristuksen takia houkka jne. Pyhittäjä on aina munkki tai nunna. Kreikan, Venäjän, Amerikan ja muiden alueiden ortodoksisilla kirkoilla pyhien luettelot eli diptyykit ovat jonkin verran toisistaan poikkeavia.

Katolisen kirkon eukaristian (ehtoollisen) yhteydessä luetussa rukouksessa mainitaan vielä nykyäänkin eräitä pyhimyksiä nimeltä, mm. Kosmas ja Damianos, mutta ilman mitään viittausta parantajana toimimiseen. Pyhimyskalenterin mukaisina muistopäivinä parannustyöstä saatetaan kertoa pyhimysten elämänvaiheiden yhteydessä.

Ortodoksisessa kirkossa pyhien henkilöiden käyttäminen avun saamiseksi tietyissä sairauksissa ei tule esiin niin korostetusti kuin katolisessa kirkossa. Ortodoksisen kirkon piirissä pyhien "valinta" onkin tapahtunut muilla perusteilla, esimerkiksi sen vuoksi, että joku pyhä on erityisen läheinen nimen perusteella tai perheen, suvun ja seurakunnan keskuudessa.

Ortodoksinen kirkko pitää luetteloa niistä "todistettavista" ihmeteoista, joita ikonit ovat saaneet aikaan. Näiden ihmeitätekevien ikonien lisäksi katsotaan erityistä parannusvoimaa olevan varsinkin Kosmaksen ja Damianoksen sekä Panteleimonin ikoneilla. Yksityisillä ihmisillä on yleisimmin ollut hallussaan sen pyhimyksen ikoni, jonka mukaan hän on saanut nimensä, tai Kristuksen tai Jumalanäidin ikoni.

Pyhimysten palvonta

Katolisessa kirkossa pyhimysten palvonta sai uutta virikettä ristiretkien aikana ja keskiajan loppu oli sen kukoistuskautta. Seurakunnasta ja maasta toiseen vuosisatojen kuluessa kulkeutuessaan kertomukset pyhimysten ihmeitä tekevistä kyvyistä ovat muuntuneet eri seuduilla toisistaan poikkeaviksi. Niihin oli myös liittynyt kuvauksia tapahtumista, joilla ei ollut todellisuuspohjaa. Monen pyhimyksen historialliset taustatiedot ovat olleet puutteellisia ja usein vasta jälkeenpäin perinteen mukaan kokoon pantuja.

Pyhimysten palvontaan kuuluivat heihin kohdistetut rukoukset, juhlamenot heidän haudoillaan ja muilla muistopaikoillaan sekä heidän muistopäiviensä vietto. Tähän viettoon sisältyi mm. kirkonmenoja, joissa luettiin kappaleita pyhimysten elämää ja ihmetöitä kuvailevista legendoista ja laulettiin hymnejä heidän kunniakseen. Pyhimysten muistopäivät ovat sijoittuneet vuoden eri päiville erityisesti heidän kuolinpäiviensä mukaan tai muiden heidän elämäänsä, hautaamiseensa tai pyhäinjäännöksien siirtämiseen liittyvien tapahtumien mukaan.

Pyhimysten muistopäivien muodostama runko on yhä edelleen kalentereissa nimipäiväluettelojen perustana. Pian monet esikristilliseltä ajalta periytyneet juhlat ja maalliset tapahtumat, kuten markkinat ja kansanhuvit sijoittuivat pyhimysten muistopäivien aikoihin. Lapsille alettiin antaa pyhimysten nimiä ja pyhimyksistä tuli heidän suojeluspyhimyksiään. Pyhimysten vaikutusalat alkoivat eriytyä ihmisryhmittäin, paikkakunnittain ja elämänaloittain. Vähitellen suojeluspyhimyksiä oli joka tarpeeseen.

Pyhimysten ohella uskottiin myös pyhäinjäännösten parantavaan voimaan näkemisen, rukoilemisen ja kosketuksen seurauksena. Pyhäinjäännöksillä tarkoitetaan Kristuksen, marttyyrien ja muiden pyhimysten ruumiita tai niiden osia, vaatteita, kidutusvälineitä sekä muita pyhimyksen elämään liittyneitä esineitä. Joko aitoja tai sellaisina pidettyjä pyhäinjäännöksiä säilytettiin taidokkaissa lippaissa tai ristin muotoisissa rasioissa. Katolisessa kirkossa niitä on näytetty ja annettu kansan suudeltaviksi erityisinä aikoina. Sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa tulee alttariin edelleenkin liittyä pyhäinjäännöksiä, joiden yläpuolella ehtoollisaineet vihitään.

Parannusvälineinä käytettiin myös Kristuksesta ja pyhimyksistä valmistettuja kuvia. Ortodoksisessa kirkossa tunnetaan monia ihmeitätekeviä ikoneja. Useimmat niistä ovat Pyhän Jumalanäidin ikoneja, mutta myös muiden pyhien kuvilla kerrotaan olleen ihmeitätekeviä ominaisuuksia.

Parantajat ja hädässä auttajat

Katolisessa kirkossa oli lukematon määrä parantajapyhimyksiä, joista voidaan mainitaan eräinä esimerkkeinä Luukas, Antonius, Apollonia, Hubertus, Lucia, Martinus, Quirinus, Rochus, Sebastian, Stephanus, Laurentius, Kosmas ja Damianos, Isidor, Pantaleon, Samson, Thaleleus sekä Basilius Suuri.

Keski-Euroopan katolisessa kirkossa tunnetaan muiden parantajapyhimysten rinnalla erityinen pyhimysten ryhmä, "14 hädässä auttajaa", joiden nimet vaihtelevat hieman eri kulttuureissa. Saksassa nämä pyhimykset olivat Achatius, Barbara, Blasius, Christophorus, Cyriakus, Dionysios, Egidius (ransk. Gilles), Erasmus, Eustachius, Georgius (Yrjänä), Katharina, Margareta, Pantaleon (ortodoks. Panteleimon) ja Veit (lat. Vitus, ransk. Guy). Näihin luetaan toisinaan myös Pyhä Dorothea, jakamattoman kirkon neljäs pääneitsyt Barbaran, Katharinan ja Margaretan ohella.

Eräät "hädässä auttajista" olivat yleisiä auttajia esim. pahan äkkikuoleman uhatessa. Lääketieteeseen liittyvää merkitystä oli mm. Christophoruksella tarttuvilta taudeilta suojelijana, Cyriakuksella mielisairaudelta suojelijana, Erasmuksella vatsatautien suojelijana, Georgiuksella lepratautisten suojelijana, Margaretalla synnyttäjien suojelijana, Pantaleonilla lääkärien suojelijana ja Veit'illä chorealta eli tanssitaudilta suojelijana. Suuri osa "hädässä auttajista" tunnettiin myös Suomessa. Meillä Margaretasta tuli kuitenkin tunnuskuvina olleiden lohikäärmeen ja ristipäisen sauvan vuoksi susien patronus ja karjan suojelija petoeläimiä vastaan.

Ortodoksisessa kirkossa tunnetaan 12 "palkatta parantajaa", jotka yhä edelleen mainitaan mm. sairaan voitelun sakramentissa. Nämä pyhät ovat Kosmas ja Damianos, Kyros ja Johannes, Panteleimon ja Hermolaos, Sampson ja Diomedes, Mookios ja Aniketos, Thallelaios ja Tryfon.

Venäjän ortodoksisen kirkon piiristä voidaan mainita esimerkkeinä eräitä niistä pyhistä esirukoilijoista, joiden puoleen kansa huolineen kääntyi. Näitä olivat mm. pyhä Simon pikkulasten terveyden suojelijana, pyhittäjä Mooses himokkaista haluista päästäjänä, pyhittäjä Myron kuume- ja horkkataudista parantajana, marttyyri Longinos silmätaudista parantajana sekä marttyyri Bonifatios juopottelusta vapauttajana.

Pyhimysten parantavista voimista

Hyvin suurella osalla pyhistä esiintyy mainintoja, että heidän avullaan tahi heidän hautansa tai maallisten jäännöstensä ääressä on tapahtunut "paljon ihmeitä". Osalla heistä mainitaan erityisesti, että ihmeet ovat olleet "parantumisia erilaisista taudeista". Luultavasti osa ihmeistä tarkoitti myös onnen ja menestyksen saavuttamista eri asioissa. Pyhimysten merkitys ei rajoittunut kuitenkaan vain ihmisiin, sillä myös eri eläinlajeilla oli omat suojelijansa ja eläintaudeilla omat parantajansa. Olennaista pyhissä paikoissa käynneille oli rukous ja usko, joiden kautta pyydettiin ja toivottiin Jumalalta apua vaikeuksissa.

Yleisesti puhuttiin pyhimysten patronaatista, suojelutehtävästä, joka kohdistui toisaalta sairauksiin ja toisaalta ihmisryhmiin. Pyhimysperinteen siirtyessä kulttuurista ja vuosisadasta toiseen on sen sisällössä usein tapahtunut huomattavia muutoksia. Pyhimyksen suojeluksen kohde on saattanut siirtyä sairaudesta toiseen ja ihmisistä eläimiin, kulloinkin tärkeimmiksi koettujen ilmiöiden myötä. Se, miten jostakin pyhimyksestä muodostui tiettyä tautia sairastaville tai tiettyä ammattikuntaa edustaville erityinen esirukousten välittäjä, johtui tavallisesti pyhimyksen elämäntarinaan liittyvistä tapahtumista tai hänen kirkollisista tunnuskuvistaan.

Tässä suhteessa valikoituminen oli usein samanlaista kuin kansanperinteen maagisissa parannuskeinoissa. Hyvin yleinen peruste oli samankaltaisuuden merkitys: similia similibus curantur eli samankaltainen paranee samankaltaisella. Edellä on jo tullut useiden pyhien kohdalla ilmi heidän patronaattinsa. Seuraavassa kerrotaan muutamia esimerkkejä niistä seikoista, jotka ovat vaikuttaneet asiaan.

Pyhä Erasmus oli alunperin merimiesten suojeluspyhimys, joka esitettiin kuvissa ankkuriköysi ja köysikela vierellään. Sisämaan asukkaat uskoivat, että kuvissa marttyyrikuoleman kärsineen Erasmuksen suolia kelattiin vyyhdelle. Sen johdosta Erasmuksesta tuli myös suolikouristusten ja vatsavaivojen parantaja.

Pyhä Vitus kuvattiin yleensä kannattamassa käsivarrellaan pataa, jossa hänen kerrottiin kärsineen marttyyrikuoleman vihamiestensä korventamana. Katsojien mielessä pienennettyä esitetty pata muistutti yöastiaa ja sen seurauksena Vituksesta tuli mm. vuoteenkastelijoiden ja ripulitautisten parantaja.

Pyhästä Quirinuksesta tuli karjan suojeluspyhimys seuraavasta syystä. Hänen muistopäiväänsä vietettiin hänen pyhäinjäännöstensä siirtopäivänä 30.3. Se oli päivä, jolloin Keski-Euroopassa oli tapana päästää karja laitumelle. Koska silloin siunattiin se vesi, jota käytettiin laitumella sairastuneiden eläinten hoitoon, tuli Quirinuksesta muiden asioiden ohella karjan suojelija.

Pyhä Cornelius tunnetaan myös karjan ja erityisesti sarvikarjan suojelijana. Siihen on syynä se, että nimi Cornelius johtuu sanasta cornu, sarvi.

Pyhä Sebastian oli marttyyri, joka surmattiin 200-luvun lopulla ampumalla häneen nuolia jousella. Koska yleisen käsityksen mukaan ruttotaudit, tuolloin kaikki äkilliset ja vakavat kulkutaudit, saivat alkunsa paholaisen ampumista ruttonuolista, tuli Sebastianista ruttoon sairastuneiden suojelija. Toisaalta hänestä tuli myös jousimiesten suojelija.

On aivan ymmärrettävää, että marttyyrina kuolleista lääkäreistä, kuten Kosmaksesta ja Damianoksesta tulee lääkärien ja apteekkarien suojeluspyhimyksiä tai sairaanhoidollisen veljeskunnan perustajasta Pyhästä Jean de Dieustä sairaaloiden ja sairaanhoitajien suojelija. Pyhästä Jodocuksesta eli Jobstista tuli eräs maja- ja vaivaistalojen suojelija sen vuoksi, että Santiago de Compostelaan matkaavat pyhiinvaeltajat valitsivat hänet omaksi suojelijakseen.

Pyhien palvonnan arvostelua

Monien maallisten, kaupallisten ja epäkirkollisten piirteiden vuoksi pyhimysten palvonta alkoi aiheuttaa myös vastustusta. Erasmus Rotterdamilainen otti vuonna 1509 kantaa pyhimysten palvontaan kirjassaan "Tyhmyyden ylistys" seuraavaan tapaan:

"Ja vielä, osoittaako paljonkaan suurempaa viisautta se, että jokaisella seudulla on oma erityis- ja suojeluspyhimyksensä; tätä taivaallista huoltajaa rukoillaan alati kaikin mahdollisin tavoin ja yhdeltä odotetaan yhden-, toiselta toisenlaista ihmettä; tämä parantaa hammastaudin, tuo hoivaa lapsensynnyttäjää, yksi palauttaa varastetun tavaran, toinen varjelee haaksirikkoista, kun taas kolmas turvaa karjalaumoja, ja niin edelleen. Koko luettelon esittäminen kestäisi aivan liian kauan; saati kun eräiden pyhimysten ihmeitätekevä vaikutus ulottuu laidasta toiseen, kuten Pyhän Jumalan Äidin, jonka suosio kansan keskuudessa on suurempi kuin Pojan. - Totta puhuen, saako yksikään näistä kansan palvomista pyhimyksistä voimaansa muusta kuin Tyhmyydestä. Sanokaapa, onko lukemattomille temppeleille lahjoitettujen, seiniä ja holveja vieri vieressä koristavien votiivilahjojen joukossa ainoatakaan, joka kertoisi Tyhmyydestä paranemisen tai edes hiuskarvan vertaisen viisastumisen ihmeestä?"

Keski-Euroopassa alkanut uskonpuhdistus kielsi pyhimysten palvonnan ja hylkäsi pyhäinjäännösten merkityksen. Uskonpuhdistajat myönsivät kyllä pyhimyksille arvon kristillisen elämän esikuvina, mutta eivät sallineet heitä rukoiltavan. Uskonpuhdistuksesta huolimatta pyhimysten palvontaa esiintyi pitkään reformoidunkin uskonnon piirissä.

Katolinen kirkko kielsi pyhimysten palvonnan Trenton kirkolliskokouksessa vuosina 1545—1563, mutta hyväksyi heidän kunnioittamisensa ja avuksihuutamisensa esirukoilijoina. Siitä huolimatta pyhimysten palvonta on monissa katolisissa maissa jatkunut edelleen keskiaikaisissa muodoissa. Katolinen kirkko on pyrkinyt nykyään määrätietoisesti välttämään pyhimysten erityispiirteiden korostamista.

Myöskään ortodoksisessa kirkossa ei nykyään korosteta tiettyjen pyhien henkilöiden käyttämistä avun saamiseksi erityisissä sairauksissa. Heidän parantajakykynsä saattavat kyllä tulla esiin juhlapäivinä pyhien ihmisten elämänkuvausten yhteydessä.

Voivatko pyhimykset parantaa?

Ihmeparannukset, uskotaanpa niiden tapahtuneen Jumalan, pyhimysten tai magian ansiosta, ovat aina olleet kiisteltyjä asioita. Uskovaiset haluavat selittää ne Jumalan teoiksi, epäilijät taas sanovat niiden olevan sattuman tai väärinymmärryksen seurausta. Tapahtumien selittäminen aukottomalla tavalla on yleensä ollut vaikeaa tai mahdotonta. Keskusteluissa ennakkoasenteet eivät ole helposti horjutettavissa.

Vaikka kirkot ovatkin suhtautuneet uudella ajalla varovaisesti pyhimysten parantaviin kykyihin, elää usko niihin edelleen vahvana perinteenä monen kansan keskuudessa niin katolisilla kuin ortodokseillakin. Pyhimysten ja pyhien palvontaa esiintyy Keski-, Etelä- ja Itä-Euroopassa yhä kaikesta kehityksestä ja tiedon lisääntymisestä huolimatta. Se näkyy edelleen mm. votiivitaulujen lahjoittamisena tietyille pyhimyksille kirkkoihin ja ikonien viereen. Eräs esimerkki heistä on Pyhä Parashkeva, jota on laajalti pidetty silmätautien parantajana.

Ruotsalainen lääkäri C. J. Hartman kirjoittaa kotilääkärikirjassaan vuonna 1835: "Siunaukset ja sympatia-hoidot, jäännöksenä menneisyydestä, erityisesti katolisesta, merkitsevät vähän, jos niitä tarkastellaan vain fyysisestä näkökulmasta, ja voidaan ne, kun niitä ei ole yhdistetty vaikuttavampiin sisäisiin keinoihin, mielellään hyväksyä, koska on olemassa sairauksia, jotka mielikuvista johtuvina on parannettava mielikuvien avulla."

Kirjoitus perustuu Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikokouksessa 7.2.1990 pidettyyn esitelmään ja seuran vuosikirjassa Hippokrates 1990 julkaistuun kirjoitukseen. Tarkistettu 25.3.1999.

Katso myös näillä kotisivuilla olevaa kirjoitusta Pyhimykset suomalaisessa kansanparannuksessa.

Kirjallisuutta:

Athanasios Suuri: Antonios Suuren elämä, Valamon Ystävät ry, Suom. Helena Lampi, esipuhe päivätty 1974.

Catherine of Genoa, Purgation and Purgatory, The Spiritual Dialogue, The Classics of Western Spirituality, London, Great Britain 1979.

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta).

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys, Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1974 (alkuperäinen teos Moriae Encomium, Laus Stultitiae, 1509).

Forsius, A.: Parantajapyhimykset. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja Hippokrates 1990: 33–53. Vammala 1990.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I–II, Albert Bonniers Förlag, Stockholm, I 1944, II 1946.

Golder, F. A.: Pyhittäjäisä Herman Alaskalainen, Ortodoksinen Lähetys ry, Helsinki 1989.

Haavio, M.: Suomalainen mytologia, WS Oy, Helsinki-Porvoo, Porvoo 1967.

Hallam, E. (päätoim.): Pyhiä miehiä ja naisia. Keitä he ovat ja miten he auttavat. Yli 150 taivaallista pyhää Agneksesta Zitaan. Karisto Oy, Hämeenlinna. Hong Kong 1996.

Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetsläran, samt Sjukdomslära, eller kort Anwisning att känna och rigtigt behandla de flesta i Swerige förekommande inre och yttre Sjukdomar; till bruk för Husfäder, Pharmaceutici och alla, som oexaminerade sysselsätta sig med Medicinens utöfning. Tredie förbättrade Upplagan. Stockholm 1835.

Jaakkola, K.: Euchologium sinaiticumin lääkinnällisestä osasta, Ortodoksia 22: 58–71, 1973, julk. Ortodoksisten pappien liitto ja Helsingin yliopiston ortodoksian tutkimuksen laitos.

Kirkkovuoden pyhät I–II, Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, I toinen painos Joensuu 1979, II toinen painos Joensuu 1980.

Kristoduli (sisar): Pyhän Paraskevan kyläkirkko. Aamun koitto, Suomen ortodoksisen kirkkokunnan äänenkannattaja ja ortodoksisten kotien hengellinen lehti, (Joensuu) 1988: 13, 260–261.

Müller, R.: Hygiene. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

Nordman, C. A.: Pyhimykset taiteessamme ennen vuotta 1400. Novella plantatio, Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran juhlakirja Suomen kirkon juhlavuotena 1955, Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia – Finska Kyrkohistoriska Samfundets handlingar 56, 126–144, Helsinki 1955.

Nygren, O. A.: Helgonen i Finlands medeltidskonst, En ikonografisk studie. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja - Finska Fornminnesföreningens Tidskrift XLVI:1, Helsingfors 1945.

Pierrard, P.: Dictionnaire des prénoms et des saints, Larousse, Nancy (Paris) 1987 [Pyhien isien opetuksia sairaudesta. Suom. Petri Piiroinen. Ortokirja ry, Joensuu 1982].

Pyhimysten tie, Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät. Toim. Evi Koski. Katolinen tiedotuskeskus, Helsinki 1978.

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen, Valamon luostari, Pieksämäki 1978.

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde, Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau 1962.

Vonhoff, H.: Laupiaat sydämet, Armeliaisuuden maailmanhistoria. Werner Söderström Oy, Porvoo 1962 (alkuperäinen teos Herzen gegen die Not, J. G. Oncken Verlag, Kassel, 1960).

Haastattelu: Olavi Merras, kirkkoherra, Lahden ortodoksinen seurakunta, 7.8.1989.

TAKAISIN KULTTUURIA TAI LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON