Arno Forsius

 

Vanhan Egyptin muumioista ja muumiopulverista

 

Muumiolla tarkoitetaan kuivettunutta, maatumattomana säilynyttä ruumista. Muinaisessa Egyptissä kuolleiden ruumiita käsiteltiin ja säilytettiin tarkoituksella niin, että mätäneminen ja tuhoeläimet eivät päässeet hävittämään niitä. Tavoitteena oli pitää ruumis uskonnollisista syistä mahdollisimman täydellisenä kuoleman jälkeistä elämää varten.

 

Ruumiiden käsittelyä sanottiin palsamoimiseksi (tai balsamoimiseksi), koska siinä käytettiin apuna pehmeitä tai juoksevia, kasveista saatavia hyvänhajuisia hartseja, palsameita (balsameita, latin. balsamum, pihka). Muumion käärinliinojen kostuttamiseen ja kiinnittämiseen käytettiin ns. maavahaa eli maapihkaa (bitumia), jota syntyy luonnonasfaltista eli maapiestä. Maavahan eli maapihkan persiankielinen nimi oli mumaia tai momaya, ja muumio on saanut nimensä sen mukaan.

 

Muumioita on muodostunut myös muissa kulttuureissa joko tarkoituksella tai sattumalta kuivumisen seurauksena. Suomessa on löydetty useita muumioituneita ruumiita kirkkojen lattioiden alle haudatuista arkuista. Tanskassa on löydetty myös hyvin säilyneitä vanhoja ruumiita soista, joiden hapan vesi on estänyt niiden hajoamisen.

 

Tässä kirjoituksessa käsitellään vain vanhojen egyptiläisten muumioiden valmistusvaiheita ja lisäksi muumioista otettujen aineiden käyttöä lääkkeenä sairauksien hoidossa keskiajalla ja uuden ajan alussa.

 

Vainajien palsamointi Egyptissä

 

Vanhassa Egyptissä on palsamoitu vainajia jo n. vuodesta 3600 eKr. alkaen, aina kristinuskon tuloon saakka 1. ja 2. vuosisadalla jKr. Yleisintä palsamointi oli n. 1500–1000 eKr. Palsamointi oli kallista, niin että siihen oli tavallisesti mahdollisuuksia vain hallitsijoiden, hoviväen ja varakkaiden sukujen perhekunnilla. Palsamoidut vainajat sijoitettiin usein suuriin hautakammioihin, joissa he odottivat pääsyä matkalle tuonpuoleiseen elämään.

 

Kreikkalainen historioitsija Herodotos (n. 484–n. 425 eKr.) on kirjoittanut mm. Egyptin historian, jossa hän kertoi myös maassa käytetyistä palsamointitavoista. Seuraava kuvaus, jota on täydennetty muista lähteistä, kertoo kalleimman luokan palsamoinnista.

 

Vasemmalla egyptiläisen muumion pää. Vainajan sukupuoli ei ole tiedossa. Hänen arvioidaan olleen kuollessaan 30–50 vuoden ikäinen. Valok. apteekkineuvos Marcus Ollin arkisto.

 


Vainajan aivot poistettiin metallikoukulla, joka vietiin sieraimen kautta pääkopan sisälle kallon pohjaan tehdystä reiästä. Jäljelle jäänyt aivokudos poistettiin erilaisilla kemikalioilla liuottamalla. Vainajan vatsan alaosaan tehtiin vasemmalle sivulle veitsellä aukko, jonka kautta vainajalta poistettiin suolisto ja muut vatsaontelon elimet sekä sydän ja keuhkot. Vatsaontelon takaseinämään kiinnittyneet munuaiset jätettiin paikoilleen. Tyhjennetty ruumiinontelo huuhdeltiin palmuviinillä ja erilaisilla hyväntuoksuisilla aineilla, ja sen jälkeen se täytettiin jauhetulla mirhalla, Cassia –heimoon kuuluvilla kasveilla ja aromaattisilla aineilla. Lopuksi vatsaontelon seinään tehty aukko suljettiin ompelemalla.

 

Tämän jälkeen vainaja pidettiin 70 päivää ”natronsuolalla” (natriumkarbonaatilla) peitettynä. Sinä aikana suola imi kosteuden ruumiista lähes kokonaan, mikä esti kudosten mätänemisen. Seuraavaksi ruumis pestiin ja käärittiin liinasiteisiin. Siteet kostutettiin maavahalla, jonka nimestä muumiot olivat saaneet nimensä, ja hartsiaineilla, joiden liimaominaisuuksien avulla siteet kiinnittyivät tiiviisti muumion ympärille. Liinakankainen suojus esti nimenomaan tuhohyönteisiä pääsemästä vainajan kimppuun.

 

Vainajalta poistetut sisäelimet puhdistettiin ja käsiteltiin säilymistä edistävillä aineilla. Sen jälkeen ne sijoitettiin neljään suippoon alabasterista valmistettuun maljaan, jotka suljettiin haukan, sakaalin, paviaanin ja ihmisen pään muotoisilla kansilla. Nämä maljat eli kanoopit esittivät vertauskuvallisesti terveyden suojelijan, haukanpäisen Horus –jumalan neljää lasta, jotka olivat haukanpäinen Kebehsenuef, sakaalinpäinen Duamutef, paviaaninpäinen Hapi ja ihmisenpäinen Imsety. Yhteen ruukkuun pantiin vainajan mahalaukku ja paksusuoli, toiseen ohutsuoli, kolmanteen keuhkot ja sydän sekä neljänteen sappirakko ja maksa. Kanooppeihin saatettiin laittaa sisäelinten mukaan Horus –jumalan lapsia esittäviä vahakuvia.

 

Palsamoinnin kaikkien vaiheiden jälkeen vainaja asetettiin ruumiin muotoa mukailevaan kiviseen muumioarkkuun eli sarkofagiin, joka oli tavallisesti kalliisti koristeltu. Tämä arkku puolestaan sijoitettiin hautakammiossa jalustalla olevaan suorakulmaiseen laatikkoon, joka oli vainajan asunnon vertauskuva. Edellä mainitut kanoopit asetettiin hautakammiossa vainajan arkun läheisyyteen. Hautausmenojen jälkeen hautakammion oviaukko muurattiin umpeen ja sen eteen asetettiin vielä suuri kivipaasi.

 

Muumion ainekset lääkkeinä

 

Egyptiläisten lääketieteellisissä papyruskääröissä n. vuodelta 1500 eKr. tunnettiin suuri määrä erilaisia lääkkeitä, joiden joukossa mainittiin myös maaperästä, eläimistä ja ihmisestä saatuja aineksia. Roomalainen Plinius luetteli niitä runsaasti latinankielisessä tietoteoksessaan 1. vuosisadalla jKr. 

Maavahan käyttö lääkkeenä yleistyi arabialaisen lääketieteen kukoistuskautena vuoden 1000 jKr. aikoihin. Siihen vaikutti arabialaisten lääkärien kiinnostus alkemiaan, jossa pohdittiin kemiallisten aineiden ja mineraalien vaikutuksia toisiin aineisiin, ja aineiden muuttamista niistä kalleimmaksi eli kullaksi.

 

Perimätiedon mukaan maavahaa eli bitumia otettiin talteen aikaisemmin järvien vesistä Mesopotamiassa ja muualla Persian alueella sekä Kuolleen meren seuduilla. Maavahaa pidettiin myös arvokkaana lääkkeenä, Mumia Persica, jonka arveltiin parantavan tauteja, vammoja ja varsinkin luunmurtumia. 

Kysynnän lisääntyessä maavahan saanti vaikeutui ja sen hinta kohosi. Sen seurauksena markkinoille alkoi tulla lääkkeen valmistamista varten yhä enemmän maavahaa, jota oli saatu ryöstetyissä haudoissa olleiden muumioiden liinapeitteistä.

 

 


Vasemmalla muumiopulveria sisältävä apteekkipurkki. Tarkemmat tiedot siitä puuttuvat. Valok. apteekkineuvos Marcus Ollin arkisto.

 


Mystiikka ja magia olivat keskiajalla suuressa suosiossa, ja silloin käytettiin myös useita varsin erikoislaatuisia hoitoja ja lääkeaineita. Jo 1100-luvulta alkaen länsimaissakin lääkärit suosittelivat muumiopulverin käyttöä mitä erilaisimpien tautien ja vaivojen hoitoon. Muumiopulverilla tarkoitettiin alun perin muumioiden käärinliinoista saatua bitumia eli maavahaa. Myöhemmin  syntyi käsitys, että parantava vaikutus liittyi nimenomaan muumioihin, ja ainakin keskiajalta lähtien sekä aasialaiset että eurooppalaiset lääkärit ovat käyttäneet lääkkeiden valmistamiseen pulveria, joka oli saatu muumiota jauhamalla. Silloin lääkkeen valmistukseen käytetyn rohdoksen nimenä oli ”Mumia vera” (aito muumiopulveri) tai ”Mumia aegyptica vera” (aito egyptiläinen muumiopulveri). Nimien tarkoituksena oli vakuuttaa säilytysastiassa olevan aineen oikeasta alkuperästä.

 

Kuuluisa englantilainen lääkäri Thomas Browne (1605–1682) kirjoitti vuonna 1658 painetussa kirjassaan ”Hydriotaphia or Urn-burial” (Ruukku- tai uurnahautaus): ”Muumioista on tullut kauppatavaraa. Mizreim (hepr. Egypti) parantaa haavoja, ja faaraot myydään palsamien vuoksi.” Muumiopulverin suuri suosio lisäsi Egyptissä muumioiden ryöstämistä haudoista ja johti niiden salakauppaan useissa Euroopan maissa. Sitä paitsi muumiopulverin menekki johti myös ”väärennettyjen” muumioiden ja muumiopulvereiden valmistamiseen ja kauppaamiseen.

 

Muumiopulverin kultakausia olivat erityisesti 1500- ja 1600-luvut. Se oli mainittuina aikoina mukana myös apteekkien lääkeluetteloissa eli farmakopeoissa, ja useimmat tuon aikakauden lääkärit suosittelivat sitä mitä erilaisimpien tautien ja vaivojen hoidoksi. Kalliin hinnan vuoksi muumiopulveria lisättiin vain pieniä määriä muiden rohdosten joukkoon, kun valmistettiin sisäisesti tai ulkoisesti käytettäviä jauheita, nesteitä, keitteitä ja laastareita. Ja vaikka muumiopulveri poistettiin farmakopeoista 1700-luvulla, pitivät monet apteekit sitä yhä rohdosvalikoimassaan.

 

Ruotsalainen lääkäri Benedictus Olai julkaisi vuonna 1578 ensimmäisen ruotsinkielisen lääkärikirjan ”Een Nyttigh Läkere Book” (Hyödyllinen lääkärikirja). Hän mainitsi siinä muumiopulverin lääkkeenvalmistuksen aineosana neljässä eri kohdassa. Nämä liittyivät lähinnä nenäverenvuodon ja tapaturmaisten vammojen hoitoon. Kaikissa selostetuissa lääkkeissä oli muumiopulverin lisäksi suuri määrä muita, tuolloin yleisesti käytettyjä rohdoksia. Nykyajan lääketieteen kannalta arvioituna muumiopulverista ei ole ollut mitään todellista hyötyä sairauksien hoidossa.

 

Vaivoja ja tauteja, joiden hoitoon muumiopulveria sisältäviä lääkkeitä on aikoinaan suositeltu, olivat mm.:

 

vilustuminen, kurkkukipu, päänsärky,

murtumat, nyrjähdykset, ruhjeet,

tajuttomuus, pyörtyminen, kaatumatauti, tukehtuminen, hengenahdistus, astma,

myrkytys, skorpioninpisto

kuukautishäiriöt, synnytyskivut

verenvuodot yleensä ja niiden tyrehdyttäminen, nenäverenvuoto, veriyskä, maksoittunut veri, verenheikkous

 

Seuraavat muumiopulveria sisältäneet laastarit ja voiteet ovat olleet aikoinaan yleisesti käytettyjä:

 

Emplastrum Catagmaticum f. ad Fracturas Ossium, mm. muumiopulveria ja lyijymonoksidia sisältävä, sitova ja kuivaava laastari, jota käytettiin paikallisesti luunmurtumiin.  

 

Emplastrum Sticticum, mm. muumiopulveria, lyijymonoksidia ja lukuisia muita aineita sisältävä sitova laastari, jota käytettiin haavalaastarina.

 

Ceratum de Betonica, mm. muumiopulveria ja Betonicaa eli rohtopähkämöä sisältävä vahavoide, jota käytettiin paikallisesti ruhjeisiin, sekä kovaan päänsärkyyn ohimoille ja päälaelle siveltynä.

 

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2010. Julkaistu hieman lyhennettynä: Tiimalasi, Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry., 2/2010, s. 18–19.

 

Lähdekirjallisuutta:

 

Benedictus Olai, Een Nyttigh Läkere Book ther vthinnen man finner rådh / hielp och Läkedom til allehanda menniskiornes siwkdomar bådhe inwertes och vthwertes. [---]. Stockholm 1578. Facsimile 1938, 1957. Facsimilen esipuheen kirjoittanut O. T. Hult. Suomenkielinen laitos 2008: Een Nyttigh Läkere Book. Benedictus Olain lääkärikirja vuodelta 1578. Ruotsista suomentanut Sakari Härö. Julkaisija Suomen Lääkäriliitto. Keuruu 2008.

 

(The) Encyclopaedia Britannica 1910, Volume 9, EDW to EVA, Hakusana embalming.

 

Salonen, A, ja Holthoer, R.: Egypti ja sen kulttuuri. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Keuruu 1963.

 

Strandberg, H.: Mumia vera – muinainen lääkeaine. Teoksessa: Magiasta lääketieteeseen. Tiede ja usko 1500–1700 –luvun taiteessa. – From Magic to Medicine. Science and Belief in 16th to 18th Century Art.  Näyttelykirja: Sinebrychoffin taidemuseo. [2004.] (Näyttely Sinebrychoffin taidemuseossa 11.3.–30.5.2004.)


Kuvat on luovuttanut käyttöön apteekkineuvos Marcus Olli, Alajärvi.


TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON