Arno Forsius

Johannes Messeniuksen hautakivi Oulun tuomiokirkossa

 

Olen ryhtynyt selvittelemään joulukuun alussa 2007 Johannes Messeniuksen hautakiven kohtaloa ja käynyt aiheesta sähköpostien vaihtoa Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherranviraston kanssa. Siellä vallitsevan käsityksen mukaan hautakivi ei ole nykyään Oulun tuomiokirkossa eikä sen kohtalosta ole muutenkaan tietoa. Koska asian käsittely Oulun tuomiokirkkoseurakunnassa ei ole edistynyt helmikuun 2008 puolivälin jälkeen, katson perustelluksi tuoda esiin oman mielipiteeni tässä vaiheessa.

 

Johannes Messenius (n. 1579–1636) oli ruotsinmaalainen oppinut, joka oli saanut humanistisen koulutuksen katolisessa Braunsbergin (nyk. Braniewo, Puola) paavillisessa seminaarissa ja oli elämänkatsomukseltaan katolinen jesuiitta. Ruotsiin vuonna 1609 palattuaan Messenius hankkiutui Kaarle IX:n ja hänen seuraajansa Kustaa II Aadolfin suosioon.

 

Messenius piti uskonnollisen näkemyksensä piilossa Ruotsissa, puhdasoppisen luterilaisuuden valtakunnassa. Hän sanoutui irti katolisuudesta julkisesti, mutta jatkoi sen kannattamista salaisesti.  Messenius nimitettiin vuonna 1613 valtakunnan historiankirjoittajaksi, mutta jo vuonna 1616 hänet karkotettiin katolisuudesta syytettynä vangiksi Kajaanin linnaan. Siellä hän jatkoi vaikeissa oloissa Ruotsin historian tutkimista ja kirjoittamista käyttöön saamiensa asiakirjojen avulla. Niiden joukossa oli myös Sigfridus Aronus Forsiuksen kirjoituksia.

 

Messenius pääsi vihdoin vapauteen vuonna 1635, mutta hänelle määrättiin asuinpaikaksi Ruotsissa Piitime tai Suomessa Oulu. Niistä hän valitsi Oulun ja jatkoi siellä tutkimuksiaan. Hänen terveytensä heikkeni kuitenkin seuraavan vuoden loppupuolella ja hän kuoli Oulussa 8.11.1636. Messenius olisi halunnut tulla haudatuksi Vadstenan luostarin kirkkoon Ruotsissa, mutta valtioneuvosto ei suostunut hänen esittämäänsä pyyntöön. Messenius haudattiin vasta 19.2.1637 Oulun silloisen kirkon lattian alle, sakariston seinän viereen. Hänen haudalleen laskettiin marmorinen kivi, johon oli kaiverrettu hänen itsensä laatima teksti ”Här hwijla Doctor Johannes Messenii been, Siälen i Gudz rijke, rychtet kring heela werlden” (Täällä lepäävät Tohtori Johannes Messeniuksen luut, Sielu [on] Jumalan valtakunnassa, maine kaikkialla maailmassa).

 

Paaden etupinnan reunaa kiersivät psalminkirjoittajan sanat (ruotsiksi): ”Heitä tiesi Herran haltuun ja toivo Häneen; kyllä Hän sen tekee ja Hän tuo ilmi sinun vanhurskautesi niin kuin valon ja oikeutesi niin kuin puolipäivän.” Tämä suomenkielinen teksti on Suomen kansan aikakirjojen III osasta (s. 343–344). Alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin sanamuoto ei ole tiedossani.



Sara Wacklinin teoksessa ”Hundrade minnen från Österbotten” (vuoden 1919 painos, sivu 90) oleva kuva Johannes Messeniuksen hautakivestä.

 

Nykyisen tuomiokirkon paikalla olleen puisen kirkon päästyä rappeutumaan alettiin vuonna 1771 rakentaa uutta kivikirkkoa, joka otettiin käyttöön joulupäivänä 1777. Rakennus oli kuitenkin pitkään keskeneräinen ja mm. sen holvaukset tehtiin vasta vuosina 1794–1797. Uutta kirkontornia ei rakennettu lainkaan ja käytössä oli edelleen vanha, vuonna 1728 rakennettu puinen kellotorni. Kirkko sai nimensä kuningas Kustaa III:n puolison Sofia Magdalenan (1746–1813) mukaan. Kertomusten mukaan Messeniuksen hautakiven sijaintipaikkana oli sen jälkeen uuden kirkon lattia.  

 

Uusi harmaakivestä rakennettu tuomiokirkko vaurioitui pahoin kaupungin suuressa tulipalossa 23.5.1822. Kirkon katto paloi, mutta paksut harmaakiviseinät jäivät jokseenkin vahingoittumattomiksi. Sisustus saatiin pelastetuksi, mm. Messeniuksen arvokas muotokuva. Kirkon uudelleen rakentaminen alkoi vuonna 1827 ja työ valmistui vuonna 1832. On todennäköistä, että kirkon lattian alla olleet haudat ovat tässä vaiheessa hävinneet. Messeniuksen hautakivi on kaikesta päätelleen siirretty kirkon ulkopuolelle ja joutunut unohduksiin. Kivinen kellotorni rakennettiin myöhemmin kirkon länsipäätyyn ja se valmistui vuonna 1845.

 

Sara Wacklin kertoo vuosina 1844–1845 valmistuneessa kirjassaan ”Hundrade minnen från Österbotten” Oulun tuomiokirkosta näin: ”Kaupungin isoin ja kaunein rakennus oli uusi, harmaakivestä rakennettu ristikirkko. Se oli saanut nimensä Sofia Magdalena kuningattaren [Kustaa III:n puoliso] mukaan. ---- Kirjaa kädessään pitelevän Messeniuksen muotokuva riippui sakastin oven yläpuolella. ---- Suoraan alttaria vastapäätä, pääoven yläpuolella oli kauniit urut, valkeaksi maalatut kuten kaikki muukin. Saman oven ulkopuolella oli Messeniuksen hautakivi kulkijoiden tallattavana, kunnes erään ajattelevaisen seurakuntalaisen onnistui saada se siirretyksi kirkon sisäpuolelle. Siitä tuli kirkon huomattavin muistomerkki.”

 

Sara Wacklinin kirjan vuonna 1919 painetussa laitoksessa on kuva hautakivestä, jonka sanotaan olleen aikaisemmin Messeniuksen haudalla. Se on toinen niistä kahdesta hautakivestä, jotka ovat aikaisemmin olleet kirkon lattiassa ja jotka on myöhemmin kiinnitetty vuonna 1845 valmistuneessa kellotapuliosassa olevan kirkon eteisen seinään, kirkkosaliin johtavan parioven molemmin puolin.

 

Wacklinin kirjassa kuvattu kivi on kirkkoon mennessä ovien vasemmalla puolella. Hautakivi on kolhiintunut ja kaikki tekstit ovat niin kuluneita, että niiden perusteella kiveä ei voi todistaa Messeniuksen hautakiveksi.

 

Hautakiven kulmissa on pyöreissä kuvioissa evankelistojen nimet ja tunnuskuvat, oikealla ylhäällä S. (Pyhä) Marcus ja siivekäs leijona (vaikka se piirroksessa vaikuttaakin pikemminkin siivekkäältä hevoselta!), vasemmalla alhaalla S. Lucas ja siivekäs härkä sekä oikealla alhaalla S. Johannes ja kotka. Hautakiven vasen yläkulma on murtunut irti ja siinä on varmaankin ollut S. Matteus ja siivekäs ihminen eli enkeli.

 

Evankelistojen tunnuskuvia yhdistävät hautakiven reunojen suuntaiset ja mittaiset, kapean suorakaiteen muotoiset kentät, joissa on eräin paikoin havaittavissa kuluneita, kirjaimiin viittaavia piirtoja. Näissä kentissä on ilmeisesti ollut hakattuna edellä mainittu psalminkirjoittajan teksti.

 

Hautakiven pinta jakautuu poikkisuunnassa kolmeen lähes yhtä suureen kenttään. Ylimmässä ja alimmassa on luultavasti ollut kirjoituksia, joista ei ole jäljellä yhtään tunnistettavaa merkkiä.

 

Keskimmäisessä kentässä on useita kohtalaisesti säilyneitä kuvioita. Keskellä on ympyränmuotoisen kehän sisällä vaakunakuvio. Ympyränmuotoisen kehän muodostaa häntäänsä syövä käärme, ns. ouroboros, joka tunnettiin gnostilaisessa uskonnossa ja alkemiassa vertauskuvana siitä kaiken aineellisen ja henkisen katoamattomuudesta, joka kuitenkin muuttui jatkuvasti hajoamisen ja uudelleensyntymisen ikuisessa kierrossa.

 

Ouroboroksen keskellä oleva vaakuna ei ole missään tapauksessa samankaltainen kuin Messeniuksen maalatussa muotokuvassa oleva vaakuna. Vaakunakuviossa on havaittavissa pystysuoria, vaakasuoria ja niiden kanssa 45 asteen kulmassa olevia viivoja. Ne voisivat kuulua kuvioon, jossa on pienemmässä vaakunakentässä päällekkäin iso I ja iso M, ja siten olla monogrammi Messeniuksen etu- ja sukunimien alkukirjaimista (I Iohannes, M Messenius). Tämä ajatus perustuu vain olettamukseen.

 

Keskikentän yläosassa on molemmissa kulmauksissa enkelinpäät siipineen. Kentän alaosassa on molemmissa kulmauksissa ympyräkuviot. Niistä vasemmalla puolella olevan sisällä on kuvattuna pääkallo ja sen alla ristissä olevat ”sääriluut”. Tämän kuvion kehällä ei voi nykyisellään erottaa varmuudella mitään tekstiä. Oikealla puolella olevan ympyräkuvion kehässä on luettavissa teksti MEMENTO MORI. Tämän kuvion keskellä on tiimalasi, jonka vasemmalla sivulla on lepakon eli ”paholaisen” siipi ja oikealla sivulla linnun eli ”enkelin” siipi. 

 

Kuvailtu hautakivi oli poikkeavan erikoinen tuona aikakautena, varsinkin Suomessa ja Oulussa. Voisi suurella varmuudella väittää, että se on voinut kuulua vain Messeniuksen kaltaisen miehen haudalle. Myös Sara Wacklinin (1790–1846) kuvaukselle Messeniuksen haudasta ja hautakivestä voitaneen antaa todistusarvoa. Hän oli kotoisin Oulusta ja asui siellä vuoteen 1822 sakka, jolloin sattui kaupungin suurpalo. Sen ja eräiden muiden tapahtumien johdosta hän asui Helsingissä vuosina 1822–1823. Sieltä Wacklin siirtyi Turkuun, josta hän muutti kaupungin vuonna 1827 sattuneen suurpalon jälkeen takaisin Helsinkiin. Vuodesta 1830 alkaen hän asui taas Oulussa viitisen vuotta, matkusteli sen jälkeen Keski-Euroopassa ja varsinkin Ruotsissa, jossa hän asui vuodesta 1843 kuolemaansa saakka. 

 

Edellä kertomani perusteella pidän kuvattua hautakiveä Johannes Messeniuksen hautakivenä.

 

Olen kiinnostunut vastaväitteistä ja niiden perusteluista. Sähköpostini osoite on arnoldus@saunalahti.fi .

 

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2008.


Kirjallisuutta ja lähteitä:

 

Hermeetikko Nro 3½, Erikoisnumero, 2007. (Päätoimittaja ja julkaisija Jukka Nieminen.) [Valokuvat 18–20 lehden sivulla 23 ovat edellä olevassa kirjoituksessa käsitellyn hautakiven kuvioista.]

 

Juvelius, E. W.: Suomen kansan aikakirjat. Suomalaisen historiallisen kirjallisuuden ja Carl Grimbergin suurteoksen pohjalla esittänyt Einar W. Juvelius [myöh. Juva]. III osa 1617–1680. Toinen painos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.  Helsinki 1931.

 

Nuorteva, J.: Messenius, Johannes (noin 1579–1636), historiantutkija. Suomen kansallisbiografia 6, Lahtonen – Mörne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hämeenlinna 2005. (S. 673–677.)

 

Paulaharju, S.: Oulun linna. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1968.

 

Wacklin, S.: Hundrade minnen från Österbotten, jämte österbottniska anekdoter, en efterskörd efter Sara Wacklin. Utgivna och försedda med en levnadsteckning av Helena Westermarck. Holger Schildts Förlagsaktiebolag, Helsingfors 1919.

 

Vahtola, J.: Wacklin, Sara (1790–1846), kirjailija, tyttökoulun johtaja. Suomen kansallisbiografia 10, Trana – Österman. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hämeenlinna 2007. 

 

Kirjallisia tietoja: Pikkarainen, Matti, tuomiorovasti, Oulu, helmikuu 2008.


TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON