Arno Forsius

Bernard de Mandeville (1670—1733) — lääkäri ja yhteiskuntafilosofi

Bernard de Mandeville syntyi vuonna 1670 Alankomaiden Dordrechtissa, jossa hänen ranskalaisesta hugenottiperheestä polveutunut isänsä oli lääkärinä. Mandeville opiskeli ensin Rotterdamin Erasmus-koulussa filosofiaa. Siellä hänen filosofisena opinnäytetyönään oli "Oratio scholastica de medicina" (Skolastinen puhe lääketieteestä).

Mandeville kiinnostuikin lääketieteestä, opiskeli sitä Leidenin yliopistossa ja ja väitteli vuonna 1689 aiheesta "De brutorum operationibus" (Villieläinten toiminnoista). Siinä hän puolusti Descartesin (1596—1650) automatismia eläinten toimintojen aiheuttajana. Mandeville suoritti vuonna 1691 lääketieteen tohtorin tutkinnon puolustamalla väitöskirjaansa "De chylosi vitiata".

Mandeville aloitti lääkärinpraktiikan Alankomaissa, mutta siirtyi pian Englantiin kielitaitoaan laajentaakseen. Hän oppikin englannin kielen niin hyvin, että kukaan ei pitänyt häntä ulkomaalaisena. Mandeville mieltyi englantilaiseen yhteiskuntamuotoon ja asettui pysyvästi Lontooseen. Hän avioitui vuonna 1699 englantilaisen naisen kanssa ja perheeseen syntyi kaksi lasta. Mandeville kuoli Lontoossa vuonna 1733.

Mandeville ei näytä toimineen paljonkaan lääkärinä. Toimeentulonsa parantamiseksi hän ryhtyikin kirjailijaksi. Hänen ensimmäiset teoksensa olivat satiireja ranskalaisten kirjailijoiden Jean de la Fontainen ja Paul Scarronin teoksista. Lisäksi Mandeville sai avustuksia eräiltä alankomaiden kauppiailta sekä eräiltä viinantislaajilta, koska kertoi näiden tuotteiden olevan edullisia riisitaudin ehkäisemiseksi.

Hyvänä keskustelijana ja miellyttävänä seuranpitäjänä Mandeville sai pian ystävikseen ja suojelijoikseen merkittäviä henkilöitä. Tärkein näistä oli Macclesfieldin lordi Thomas Parker (n. 1666—1732), joka oli kuningattaren tuomioistuimen ylituomarina vuosina 1710—1718. Tämä puolestaan esitteli Mandevillen kirjailija Joseph Addisonille (1672—1719). Myös tunnettu hovilääkäri ja luonnontieteilijä Hans Sloane (1660—1753) kuului Mandevillen ystäväpiiriin, samoin Englannissa oleskellut Benjamin Franklin.

Hauskana seuramiehenä pidetty Mandeville saattoi arvostella silloisia oloja ja tehdä myös ehdotuksia uudistusten aikaan saamiseksi. Hän pyrki eri tavoin parantamaan yliopistollista lääketieteen opetusta. Hän vaati mm. professorien määrän kaksinkertaistamista ja luentopalkkioiden korottamista. Luentoja, jotka olivat usein vain professorien turhanpäiväisiä näytöksiä, oli vähennettävä seminaarien hyväksi. Myös farmasia ja farmakologia oli otettava yliopistojen opetusohjelmaan. Uskonnolliset, kansalliset tai poliittiset näkökannat eivät saaneet vaikuttaa lainkaan yliopiston virkoihin kutsumiseen tai nimittämiseen.

Mandeville julkaisi vuonna 1711 teoksen "Treatise of the Hypochondriack and Hysterick Passions" (Tutkielma hypokondrisista ja hysteerisistä mielenliikutuksista, painokset myös 1715, 1730). Hän kääntyi kirjassaan matemaattis-mekaanisia lääkekäsityksiä vastaan ja protestoi pelkästään spekulatiivisia hoitoja vastaan. Samalla Mandeville esitti omia mielikuvituksellisia teorioitaan animaalisista hengistä ja niiden yhteydestä "vatsan keittämiskyvyn" kanssa. Hän osoitti tuntevansa John Locken periaatteet ja ihaili Thomas Sydenhamia. Tässäkin teoksessa tuli esiin Mandevillen sosiaalinen näkemys, joka johti hänet toistuvasti pois varsinaisesta aiheesta ja sai hänet esittämään ivallisia huomautuksia yhteiskunnasta.

Mandeville arvosteli kitkerästi kuilua silloisen lääketieteen ja jokapäiväisen lääkärintyön välillä. Sen, joka aikoi lisätä oppineisuuden mainetta, ei suinkaan pitänyt kirjoittaa runoja, vaan naida itsensä oikeaan perheeseen, olla hyvissä väleissä apteekkarien kanssa ja mahdollisesti vielä liittyä oikeaan puolueeseen, koska ei tarvinnut olla huolissaan praktiikan kannattavuudesta. Sellaiset veijarit eivät eksyneet koskaan köyhälistökortteleihin ja tunkkaiset sairashuoneet säästyivät heidän käynneiltään. Apteekkareista hän totesi, että vaikka heidän latinantaitonsa ei ollutkaan hyvä, niin kauppamiehinä he olivat sitäkin parempia. Mandeville kysyy myöskin, miksi eivät lääkärit voineet olla hyödyksi sairaille suhtautumalla oikein apteekkareihin, kätilöihin ja pappeihin, sanalla sanoen kaikkiin niihin, jotka saivat elantonsa syntymästä ja kuolemasta.

Yhteiskunnallisesti Mandevillen tärkein teos oli vuonna 1705 ilmestynyt "The Grumbling Hive, or Knaves Turn'd Honest (two hundred doggerel couples)" (Suriseva mehiläispesä, eli heittiön nurinkurinen kunniallisuus, kaksi sataa kalikkasäeparia). Se tunnetaan yleensä vuonna 1714 ilman tekijännimeä ilmestyneenä uutena painoksena, jonka otsikkona oli "The Fable of the Bees: or Private Vices, Publick Benefits" (Tarina mehiläisistä: eli yksityiset paheet, yhteiset edut). Nyt siinä oli lisäksi mukana kirjoitukset "Enquiry into the Origin of Moral Virtue" ja "Remarks". Vuoden 1723 painoksessa oli uusina lisäyksinä "An Essay on Charity and Charity Schools" sekä "A Search into the Nature of Society" (Tutkimus yhteiskunnan luonteesta). Niistä varsinkin viime mainittu sai aikaan pitkäaikaisen kynäsodan. Kirjasta ilmestyi vielä useita uusia painoksia.

Englannissa oli 1700-luvun alussa vallalla Thomas Hobbesin (1588—1679) teoksen "Leviathan" (1651) edustama moraalifilosofia, erityisesti Anthony Ashley Cooper Shaftesburyn (1671—1713) esittämässä muodossa. Siinä oikea moraali haluttiin ymmärtää omaan ja toisten hyvään kohdistuvien taipumusten välisenä harmoniana.

Mandevillen "Mehiläisten tarina" ei ollut kuitenkaan pelkästään reaktio sitä vastaan. Hänen pääasiallinen väitteensä olikin, että ihmisen toimia ei voida jakaa alempiin ja ylempiin. Niin sanotut korkeammat hyveet olivat pelkästään tekopyhyyttä ja ne nousivat itsekkäästä halusta olla parempia kuin alemmat ihmiset. Mandevillen mielestä moraaliset hyveet olivat politiikan jälkeläisiä, jotka imartelu oli synnyttänyt ylpeydestä.

Mandevillen mukaan ylevä toiminta oli pelkästään filosofien ja hallitsijoiden keksintöä, jonka nämä olivat luoneet pitämään yllä hallintoa ja yhteiskunnallisia suhteita. Teoksessaan "Mehiläisten tarina" Mandeville osoitti, miten yhteiskunta, jossa vallitsivat kaikki hyveet, vajosi saamattomuuteen ja täydelliseen halvaantumiseen. Itserakkauden puuttuminen oli kehityksen kuolema. Todellisuudessa hyveet olivat pelkästään haitaksi valtion kaupalliselle ja henkiselle kehitykselle.

Samasta syystä Mandeville johtui suureen paradoksiin, että yksilön paheet olivat yhteiskunnan etuja. Vain paheet liittyneinä kekseliäisyyteen ja pääoman kiertoon kiihottivat yhdessä ylellisen elämäntavan kanssa yhteiskuntaa toimintaan ja kehitykseen. Mandevillen mielestä elinkeinoelämän edistäminen ja ohjailu oli poliitikkojen tehtävä, sillä yksityiset paheet eivät muuttuneet itsestään julkisiksi eduiksi.

Lähimmäksi moderneja käsityksiä Mandeville tuli selityksessään yhteiskunnan alkuperästä. Hän pyrki osoittamaan, että kaikki sosiaaliset lait olivat kristalloituneita tuloksia itsekkäästä korostamisesta ja suojelevista liitoista heikkojen keskuudessa. Moraalisen tunnon ja omantunnon kaikki muodot kieltäen Mandeville katsoi sosiaalisten hyveiden syntyneen itsesäilytysvaistosta, antaa ja ottaa -järjestelystä osapuolten välisessä puolustavassa ja hyökkäävässä liitossa sekä ylpeyden ja turhuuden tunteesta, jota poliitikot ylläpitivät keinotekoisesti, vastakeinona erimielisyydelle ja kaaokselle.

Mandeville oli enimmäkseen negatiivinen ja kriittinen eikä hänen ajattelussaan ei ollut juurikaan valoisia tulevaisuudennäkymiä. Mandevillen filosofia herätti aikanaan suurta paheksumista ja hänet on aina leimattu vilpilliseksi, kyyniseksi ja halventavaksi. Häntä pidettiin aikanaan hillitsemättömän kulutusteorian puoltajana ja hänen voidaan sanoa luoneen perustan tulevalle hyötymoraalille, utilitarismille. Mandeville oli kuitenkin pohjimmaltaan moralisti ja puritaani, joka pyrki lääkärinä tutkimaan ihmisluontoa ja sen ilmiöitä. Hänen kirjoituksissaan on kieltämättä merkittäviä filosofisia oivalluksia. Itse hän sanoi kirjoittaneensa erityisesti "tiedemiesten ja oppineiden huviksi".

Mandevillen muita töitä olivat: "Typhon: a Burlesque Poem" (1704), "Aesop Dress'd, or a Collection of Fables written in Familiar Verse" (1704), "The Planter's Charity" (1704), "The Virgin Unmasked" (1709, 1724, 1731, 1742), "Free Thoughts on Religion, the Church and Natural Happiness" (1720), "A Conference about Whoring" (1725), "An Enquiry into the Causes of the Frequent Executions at Tyburn" (1725), "The Origin of Honour and the Usefulness of Christianity at War" (1732).

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 30: 3244. Tarkistettu ja lisätty syyskuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Encyclopaedia Britannica 1910—1911, 17: 559—560

Encyclopaedia Britannica 1990, 7: 766

Martin, G.: Geburtshelfer der ersten sozialen Revolution. Ärzte als Politologen in England und Frankreich. Medizinischer Monatspiegel, Eine Zeitschrift für den Arzt 1969, 4: 84—90

TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA TAI IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON