Arno Forsius

 

Elias Lönnrotin patikkamatka halki Päijät-Hämeen vuonna 1828

 

Tänä vuonna 2008 on kulunut 180 vuotta Elias Lönnrotin ensimmäisestä runonkeruumatkasta, joka suuntautui nykyisen Päijät-Hämeen kautta Savoon ja Karjalaan. Seuraava kuvaus perustuu suureksi osaksi lainauksiin Lönnrotin omasta kertomuksesta.

 

Elias Lönnrotin opinnot lyhyesti

 

Suomen kirjallisuuden ja kansanrunouden suurmies Elias Lönnrot syntyi vuonna 1802 räätälin poikana Sammatissa Paikkarin sotilasvirkatalon maille rakennetussa torpassa. Hän oli keskimmäinen varattoman perheen seitsemästä lapsesta. Hän oppi varhain lukemaan ja viihtyi kirjojen parissa. Elias kävi aluksi Tammisaaren pedagogiota (alkeiskoulua) vuosina 1814–1815 ja sen jälkeen Turun katedraalikoulua vuosina 1816–1818. Hän joutui kuitenkin jättämään koulun kesken varattomuuden vuoksi. Pari vuotta kotona välillä oltuaan Elias Lönnrot meni vuonna 1820 apteekkioppilaaksi Lorenz Johan Bjuggin omistamaan Hämeenlinnan apteekkiin. Siellä hän jatkoi samalla yksityisesti koulunkäyntiä, tavoitteenaan ylioppilastutkinto.

 

Syksyllä 1822 Lönnrot lähti Turkuun, suoritti ylioppilastutkinnon ja kirjoittautui Turun akatemiaan, samaan aikaan kuin J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Lönnrot opiskeli aluksi filosofisessa tiedekunnassa humanistisia aineita ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1827. Hän oli opintojensa aikana kiinnostunut erityisesti Suomen kansanrunoudesta ja laati maisterinväitöskirjana ensimmäisen osan aiheesta "De Väinämöine, priscorum Fennorum numine" (Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Varattomuutensa vuoksi Lönnrot ei voinut heinäkuussa 1827 osallistua melkoisia kustannuksia vaativaan maisterinpromootioon ja niin filosofian maisterin arvo jäi häneltä saamatta. Pari kuukautta myöhemmin, syyskuun alussa 1827, Turun kaupunkia kohtasi suurpalo, jossa suurin osa kaupungin keskustaa paloi tuhkaksi. Samalla tuhoutui myös Lönnrotin kirjapainossa ollut väitöskirjan jatko-osa.

 

Turun kaupungin palo ja akatemian rakennusten tuhoutuminen aiheutti syksyllä 1828 yliopiston siirtämisen Helsinkiin, joka oli nimetty maan uudeksi pääkaupungiksi vuonna 1812. Opintojen keskeydyttyä Lönnrot harrasti kirjallisia töitä, vieraili Laukon kartanossa, jossa hän oli ollut opiskeluaikana kesäisin kotiopettajana, sekä teki keväällä ja kesällä 1828 ensimmäisen laajan runonkeräysmatkansa Savoon ja Karjalaan. Paluunsa jälkeen Lönnrot julkaisi keräämistään runoista neljä "Kantele" -nimistä vihkosta vuosina 1829–1831.

 

Kevätlukukauden 1829 alkaessa Lönnrot kirjoittautui Helsingin Aleksanterin yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että varsin monet hänen kirjallisuutta harrastavista ystävistään olivat lääkäreitä ja että Laukon kartanon omistaja Johan Agapetus Törngren, jonka kanssa hän oli kotiopettajan vuosinaan ystävystynyt, oli myös lääkäri. Ainakin osaksi opiskelun tarkoituksena on saada ammatti, jonka ohessa voisi harjoittaa kansanrunouden tutkimusta. Opiskelun edellytykset olivat Helsingin yliopiston alkuvaiheessa varsin huonot. Lönnrotin aika kului paljolti kirjallisuusharrastuksen parissa ja ylioppilaselämän pyörteissä. Kaikesta huolimatta hän valmistui lääketieteen kandidaatiksi jo joulukuussa 1830.

 

Lönnrot oli keväällä 1831 mukana perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Kesällä 1831 hän teki toisen runonkeräysmatkansa, tarkoituksena käydä Vienan Karjalassa. Matka keskeytyi kuitenkin jo loppukesällä, kun hänet määrättiin Helsinkiin torjumaan kesällä alkanutta koleraepidemiaa, johon liittyvissä tehtävissä kuluikin koko syyslukukausi. Eräällä koleralääkärinä tekemällään tarkastusmatkalla hän merkitsi Sääksmäen Ritvalassa muistiin kuuluisat helkavirret. Lönnrot valmistui lääkäriksi ja väitteli lääketieteen tohtoriksi touko-kesäkuussa 1832.

 

Patikkamatkalla Etelä- ja Kaakkois-Hämeessä vuonna 1828

 

Lönnrotin muistelmat vuoden 1828 runonkeruumatkasta matkasta on laadittu kirjeiden muotoon ja ne on kirjoitettu lähinnä hänen ystäväänsä Carl Niclas Keckmania (1793–1838) ajatellen. Muistelmat oli tarkoitettu julkaistavaksi jo vuonna 1829, mutta hanke toteutui vasta vuonna 1902 Lönnrotin syntymän 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Kertomuksessa eräät päivämääriä tarkoittavat sanonnat ovat hieman epämääräisiä, mutta seuraavassa mainituissa päivämäärissä ei liene ainakaan olennaisia virheitä. 

 

Elias Lönnrot lähti vuoden 1828 runonkeruumatkalle Sammatista 29.4. Hän kulki jalkapatikassa Pusulan ja Lopen kautta Hämeenlinnaan, jonne hän saapui 2.5 vastaisena yönä. Edeltävän yön hän oli joutunut viettämään metsässä kuusenhavuista tekemällään vuoteella. Hämeenlinnassa Lönnrot sai ainakin aluksi yösijan apteekin eli aikaisemman työpaikkansa lääkkeenvalmistajien huoneessa. Aamulla hän havaitsi jalkojensa olevan suurilla rakoilla, minkä vuoksi hän joutui parantelemaan niitä siellä muutaman päivän ajan.

 

Lönnrot jatkoi matkaansa 6.5. ja majoittui seuraavaksi yöksi Hauholla Heinäkankaan kestikievariin. Illalla sinne ilmaantui hänen kymnaasi- ja yliopistotoverinsa, kirkkoherran apulainen Gustaf Adolf Martin (1802–1877), joka oli palaamassa hevoskyydillä Hämeenlinnasta Lammille. Tämä asusti silloin appensa, Lammin kirkkoherran Otto Magnus Appelrothin luona. Seuraavana päivänä 7.5. Lönnrot pääsi Martinin mukana kieseissä Lammille ja vietti siellä toverinsa kanssa pari päivää.

 

Lammilta Lönnrot kulki 9.5. jalkaisin Kosken Hl. (nyk. Hämeenkoski) kautta Hollolan kirkonkylään, jonne hän saapui illalla. Tästä matkan osuudesta Lönnrot kertoi näin: ”Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin Kosken kappeli, on Suomen parhaita pellavaseutuja. Vihreä pellava, jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan mitään merkillistä, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sen kehutaan olevan, jos ei ota lukuun sitä, ettei pellavaa täällä liottamisen jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan se pieniin kimppuihin sidottuna ripustetaan aidanseipäisiin.”

 

Hollolan pappilassa Lönnrot tapasi pitäjänapulaisena olevan Adolf Reinhold Langin (1805–1877), ystävänsä ja opiskelutoverinsa, jonka kanssa hän oli asunut Turussa yhdessä melkein kuuden vuoden ajan. Seuraavana päivänä Lönnrot ja Lang lähtivät Vesijärven yli veneellä Langin vanhempien taloon Kailaan (oik. Kailaniemi), joka oli vajaan peninkulman päässä pappilasta. Kailan talo sijaitsi Asikkalassa Vesijärven läntisellä rannalla, Hollolan ja Asikkalan väliseltä rajalta hieman Vääksyyn päin. Mutta koska jäät olivat vasta äskettäin lähteneet ja niitä ajelehti vielä ympäri Vesijärveä, heillä oli vaikeuksia päästä rantaan. Viimein he tulivat kuitenkin niemelle, jonka ranta oli vapaana jäistä. Sieltä heidän oli vielä kierrettävä jalkaisin eräs lahti, jonka jälkeen he tulivat perille väsyneinä. Adolf Reinhold Langin isä Lars Johan Lang (k. 1836) oli Asikkalan ja Kosken Hl. nimismies, ja hänen puolisonsa oli Hedvig Fredrika Rosenblad.

 

Pari hauskaa päivää Kailassa vietettyään Lönnrot ja Lang lähtivät takaisin pappilaan. Ajojäät vaikeuttivat edelleen veneellä kulkemista, joten heidän oli eräässä kohdassa vedettävä vene kapean kannaksen yli, polvia myöten upottavassa savessa kahlaten. Parinpellon rantaan päästyään heidän oli lopuksi kuljettava pitkin savisia ja mutaisia kujia, ennen kuin he pääsivät pappilaan, kuraisina kuin kaksi muurarinkisälliä.

 

Koska silloin oli sunnuntai [11.5.], täytyi Langin lähteä kirkkoon hoitamaan papin tehtäviä. Lönnrot katsoi paremmaksi jäädä pappilaan, mutta seuraavana päivänä 12.5. hän kävi katsomassa Hollolan kirkkoa sekä ulkoa että sisältä. Se oli viimeinen kivikirkko hänen itään päin suuntautuneella reitillään. 

 

Lönnrot jatkoi matkaansa Hollolasta 13.5. Lang sekä muut hollolalaiset ystävät saattoivat häntä kolmen neljännespeninkulman matkan Hertsanalan (nyk. Hersalan) kylään, jonne he saapuivat klo 1 aikaan iltapäivällä. Siellä nautittiin jäähyväispäivällinen, minkä jälkeen Lönnrot lähti vesitse vajaan peninkulman päässä olevaan Paimelaan soutajapojan veneellä klo 4 aikoihin. Ystävät viipyivät kauan lähellä olevan vuoren laella ja näkivät Lönnrotin hyvästelevän heitä kädellä viittomalla.

 

Puolentoista tunnin soutumatkan jälkeen oltiin Paimelan rannassa. Siellä Lönnrot kysyi soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi: ”antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte”, mutta Lönnrot vaati poikaa määräämän palkkion suuruuden, koska nämä kunnianmukaiset maksut eivät aina olleet parhaita. Silloin poika sanoi olevan tavallista, että järvien yli kuljettaessa maksettiin kaksinkertaiset kyytirahat, ja Lönnrotin oli maksettava hänelle 44 killinkiä. Lönnrot tuumi, että tällaiset vesimatkat tyhjentäisivät pian hänen kukkaronsa, minkä vuoksi hän päätti joko välttää niitä kokonaan tai sopia soutajan kanssa kyytirahasta edeltäkäsin.

 

Rannasta Lönnrot kulki Paimelan kylän kautta Urajärvelle Adolf Reinhold Langin veljen, nimismies Carl Otto Langin luokse, joka asui siellä Koivisto –nimisessä talossa. Tässä yhteydessä Lönnrot kertoi: ”Nimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin, jota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi on suurehkoja järviämme, useammissa paikoin siitä saada tätä oivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa, mistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen veden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset olopaikkansa. Palmelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa juuri ollenkaan tätä kalaa, jotavastoin toiset kylät, joihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäytynyt; nyt pyytävät sitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä kalaa sanotaan kuitenkin vielä ’Paimelan lahnaksi’. Nimismies Langin luona Kailassa sain syödä tätä lahnaa sekä tuoreena että suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa, luulen sananparren ’Paimelan lahnalla, [ja] Kokemäen siialla konsanansa maailmassa ei ole vertaistansa’, todella olevan oikeassa.” [Lönnrotin mainitsema Vesijärven pinnan lasku oli tapahtunut Vääksyn jokea perkaamalla ja syventämällä vuosina 1821–1827 ja sitä jatkettiin vuosina 1829–1831. Vesijärven pinta aleni kummankin vaiheen aikana noin 1,2 m eli yhteensä 2,4 m.]

 

Urajärvellä yövyttyään Lönnrot jatkoi matkaansa 14.5. Heinolaan. Tätä matkaosuutta Lönnrot kuvaili seuraavasti: ”Pitkin koko laajaa hietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi sormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun kanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. [Kyseinen kasvi on sormilehtinen kylmänkukka, nyk. tieteellinen nimi Pulsatilla patens.] Ensimmäinen seikka, johon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio kääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen, molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää Päijänteen Konninveteen ja jota muutamat, tosin vähin perustein, pitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan putouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi osa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40 askelen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun kannatuksella, joista lähtee tukihaaroja kannattamaan keskikohtaa. Sillan suurempi osa, noin 150 askelen pituinen, on neljän hyvin asetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä olevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä niitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu, jossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden päällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden lukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita oli ollut 8000. Kaipasin vain koko yrityksen kustannussummaa, joka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin kerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saaressa kasvaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu puita kaunistamaan saarta tulevaisuudessa.”

 

Heinolan kaupunkia Lönnrot kuvasi seuraavasti: ”Kun on tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan sangen jyrkkä, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin sanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen huipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli kaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee aivan sen juurella.”

 

Lönnrot jatkoi myöhemmin kuvaustaan Heinolasta: ”Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin. Maaherran virkatalo, sairashuone ym. yleiset rakennukset eivät missään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoaakaan kivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatorstaina olin tässä kirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu kiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja pappi nousee saarnatuoliin suoraan sakaristosta tarvitsematta kulkea kirkon kautta. Enpä tiedä, liekö johtunut tavattomuudesta vai mikä lienee tehnyt, että erityisesti pidin tällaisesta saarnatuolin sijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi saarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin yhtä lähellä, kumpaakin puolta ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on muuten kahdeksankulmainen, ja joskin se on pieni, se on sisältä sangen sievä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin, se olisi maalattava.”

 

Hollolan itäinen kolmannes kuului vuoteen 1831 saakka Kyminkartanon lääniin ja siksi Heinolan lääninlasaretti oli Hollolan itäisen osan asukkaiden sairaala Lönnrotin matkan aikaan. Hän jatkoi kuvaustaan kaupungista: ”Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin laidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille sairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin siellä oli 40–50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden lattiat, vuoteet ym. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista hoitoa. Sairaiden ruoka maksoi 28 ½ kopeekkaa pankkiseteleitä vuorokaudessa henkilöä kohti. Kaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin toimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki ja vastapäätä lähellä oleva havumetsä varmaankin tekevät Heinolan miellyttäväksi kesänviettopaikaksi. Mutta kiveämättömät kadut ovat sangen vaivalloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon hiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulella ilmaan lennellen sinne tänne.”

 

Heinolassa Lönnrot tapasi 14.5. vanhan tuttavansa ja yliopistotoverinsa, vakinaisen pedagogin Gustaf Hahlin (1795–1843), ja yöpyi tämän luona. Matkapäivistä päätellen Lönnrot on jatkanut matkaansa vasta 16.5. Paasoon ja edelleen samana päivänä Mäntyharjulle, jossa hän yöpyi Höltän kievarissa. Näin Lönnrot oli saapunut matkallaan jo Savon maakunnan puolelle, vietettyään nykyisen Päijät-Hämeen alueella kahdeksan päivää. 

 

Paasosta Lönnrot kertoi: ”Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä muutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka kiinnitti huomiotani, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan paljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka monta päivätyötä se on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa se sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta aidanteosta. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun Savossa näin useita rahvaan miesten peltoliuskoja kiviaidan ympäröiminä, että täällä on paljon helpompi tehdä kiviaitaa kuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn tähän väitteeseeni.”

 

Lönnrotin havaintoja Hämeestä

 

Lönnrot kertoi havaintojaan Hämeestä laajemmin erillisessä jaksossa, ennen Savon alueelle siirtymistään. Seuraavassa esittelen niitä, edelleen lainauksia Lönnrotin omasta kertomuksesta käyttäen. 

 

Lönnrot toi esiin maanviljelyksessä tapahtuneen muutoksen kaskiviljelystä peltojen ja soiden viljelyyn: ”Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkuutta pääasiallisesti maanviljelyn harjoittamiseen. Kaskenviljelyä tosin ei ole unohdettu, harjoitetaanpa sitä paikoittain melkoisesti, mutta sen sijaan että ennen pääasiallisesti luotettiin kaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelevaan satoon, turvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen. Kaskenviljely on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty ammatti, josta vastenmielisesti tahdotaan kokonaan luopua. Joskus sattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös houkuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osoittaa, että niiden viljely sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin palkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla muualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä on heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin runsas sato, niittymaan lisääntyminen ym., ja rahvaskin on varma siitä, että tästä koituu maalle melkoinen voitto. Kevättouot, jotka halla ennen monissa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta. Tämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myös viime aikoina sattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä.”

 

Lönnrotin mielestä hämäläisten siisteyden ja sivistyksen taso oli jäänyt jälkeen yleisestä kehityksestä, minkä vuoksi hän pohdiskeli sen syitä: ”Siitä syytöksestä, joka liiankin usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät he taloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri saata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa pöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat ym. ovat sangen siistit ja puhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat voidakseen kumota yleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon, ja joskus tapaa kokonaisia kyliä, joissa ei ole kunnon asuntoa. Toisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymistä parempaan rakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen salin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla on lasi-ikkunat asuintuvissaan ym.” Lönnrotin mukaan hämäläisten kansanluonteen piirteillä oli osansa asiassa: ”Hämäläinen talonpoika on yleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla maassa. Ennenkuin sivistys ja siisteys täällä pääsevät vallalle ja ennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen kohdistaa tänne säteensä joka taholta tullaksensa tehoisaksi. On muuten vaikeaa löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä ovat jääneet jälkeen syvemmällä maassa asuvista savolaisista, karjalaisista ja ennen muuta pohjalaisista. Jotakin epäilemättä on vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista syistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen sen esteenä.”

 

Lönnrot kiinnitti huomiota siihen, että hämäläisillä ei ollut kovinkaan suurta innostusta matkustella kotiseutunsa ulkopuolella: ”Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät ole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia asukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet liikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostonsa, sitten he palaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltä perityissä mökeissään. Suuria vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia jokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä ole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi viettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman kirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina.”

 

Lönnrotin mielestä vanha runontekemisen taito ei ollut säilynyt Hämeessä, mutta toisaalta hän kiitteli uusien sävelmien tunteikkuutta: ”Vaikka taikausko ei Hämeessä suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa seuduin, ovat vanhat runot täällä joutuneet melkein kokonaan unohduksiin. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden, sekä uusien runojen tekemisessä että vanhempien muistissa pitämisessä. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita Hämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten nerokkuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin parsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi typistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden ja parempien aatteiden puutteen. Näitä täten sepitettyjä lauluja lauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa esiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta aikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla ei ole typistetyn kielensä tähden, joka saattaa runomitan teennäiseksi, ja haennaisten loppusointujensa vuoksi mitään erityistä arvoa, ne ovat kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä puolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan tuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa ja jotka useimmiten ovat hyvin tunteikkaita ja korvaavat sanojen puutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen, jopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä sanoilla: ’Ei tällä laulull’ ol’ yhtäkään isää, kuin joku taitaa, niin pankoon vaan lisää’. Onpa erityisesti pantu mieleen nämä sanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä, samaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja laulettavan muuten kuin typistyneinä ja turmeltuneina, on vaikeaa antaa niistä näytettä.”

 

Varsin pitkään Lönnrot tarkasteli Hämeessä esiintynyttä herännäisyyttä ja siihen liittyneitä piirteitä: ”Toisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään, tarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin ollut niin kutsuttuja ’heränneitä’ eli ’kääntyneitä’. Eipä saata sanoa näiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla ’lahko’ tarkoittaa tavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta, eivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta jne. He eroavat muusta joukosta siinä, että he joutohetkinään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään rukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. On useita, jotka Raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla lukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja puheenparsirikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa usein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitämään rukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat Raamatun kohtia, joihin he perustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä kirjoja, ja joku on oppinut kirjoitustaidon.”

 

”Jälkimmäistä ei kuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä on kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on oppinut tämän taidon. Muutamat näistä »heränneistä» kulkevat toisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin siinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin siinä, että elättäisivät itseään ilman raskaampaa tointa. He pidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä, leikeistä ym. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä kotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä ja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse jokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla ’hyvää päivää’, he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, ’Jumal' antakoon’, vaan: ’teille myöskin’ tai jotakin sentapaista. Heitä syytetään jonkinmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä ylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen uskonsa vuoksi, omistavat kernaasti itselleen.”

 

”Koska suomalaisella melkein on tarve laulaa ja koska nämä ’heränneet’ eivät kernaasti laula maallisia lauluja, sepitetään siellä täällä heidän keskuudessaan hengellisiä runoja laulettaviksi vaihtelun vuoksi varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein joutuvat jonkinmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy ja heidän luulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on tilaisuus tällöin tarkata heitä, vakuuttavat, etteivät he tässä tilassa ollessaan tiedä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Turhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on viety niin lähelle, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt käydä sietämättömäksi, mutta he eivät ole siitä tietäneet mitään eivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivun merkkiä, Toinnuttuansa tästä tilasta he näyttävät noloilta ja ikäänkuin häpeävät, mikä seikka myös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan.”

 

”Mitä tulee kieleen, jota he silloin puhuvat, siinä kuuluu olevan oikeita kielenäänteitä, mutta se kuuluu olevan läsnäolijoille käsittämätöntä. Ymmärtävätkö he toisiaan useiden langetessa tähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, sitä en tiedä. Muutamat väärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14, ovat varmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin valmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden ohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut osannut lukea jotakin paikkaa ja että hän sentähden oli saanut papilta ’reput’ ynnä varoituksen, että hän vastedes paremmin harrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan kohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt, miten piti menetellä. Mies oli neuvonut häntä menemään yksin metsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin niin menestyksellisesti, että hänestä heti tuli parhaita lukijoita. Eräästä tytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut kirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa pidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on ollut sokea, kuuluu Raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia, jotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut luotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan sormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka uskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää? ” 

 

Lönnrot kertoi vielä joitakin esimerkkejä kansantavoista: ”Paikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla ’puntturitalkoilla’ [puntturi –sanan alkuperää käsitellään kirjoituksen lopussa], jotka tapahtuvat seuraavasti. Kylän ämmät ja tytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai enintään kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen luo, ja niin kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin käytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen, toisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämä talkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, ei ainoastaan kylän, vaan myös koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkasteltaviksi ja pohdittaviksi. Jotkut kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on muuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan monella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan.  Muita töitä, jotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä talvella tapahtuva hirrenveto, Niitä pidetään pieninä juhlina. Parhaat saatavissa olevat ruoat kannetaan esille ja olutta ja viinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka kuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana pidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein kuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret täällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin, missä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan ilmankin puhemiestä. Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon jäljessä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljessä karjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin myös Hämeessä kuuluu olevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loitsujen jäännöksiä. Tuo vanha tapa, että kiristorstaina [kiirastorstaina], helluntai- ja juhannusyönä mennään metsään ja siellä poltetaan loimuavia kokkotulia, on vielä monessa kohdin Hämettä säilynyt.”

 

Lopuksi Lönnrot mainitsi lyhyesti eräitä kieleen ja murteisiin liittyviä piirteitä: ”Voisin vielä jatkaa näitä huomautuksia, sekä muusta että niiden seutujen murteista, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sen jotenkin tarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa kirjoitelmissa ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin erityistä seutua ja ovat siis vailla yleismerkitystä. Pulmakseni esim. kielestä ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun läänissä: tulee, menee kotia jne., eikä kuten Savossa tuloo, mänöö kotiin, vaan: tuliee, meniee kotio. Ei myöskään sanota: vedes, kodas eikä veessä, koossa, vaan: velessä, kolassa.”

 

Selitystä puntturi -sanasta

 

Puntturitalkoot ja puntturi –sanoja ei löydy mistään sanakirjoista, -luetteloista tai muista vastaavista lähteistä. Lönnrotin käyttämä sana puntturitalkoot tarkoittaa taloissa kiertäviä kehruutalkoita. Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen (Petri Lauerman tiedonanto) mukaan puntturi sana juontuisi puntusta eli pöntöstä, jolla tarkoitetaan puusta tehtyä suurta korvatonta astiaa, esim. tynnyriä, tiinua tai nelikkoa. Puntturitalkoot liittyisivät sen mukaan johonkin, jossa valmistettiin tai käytettiin punttuja.

 

Koska Lönnrotin mukaan kyseessä olivat kehruutalkoot, voitaisiin tämän kirjoituksen kirjoittajan mielestä myös ajatella puntturitalkoot –sanan liittyvän punttiin, jolla tarkoitettiin mm. 10 vyyhtiä pellavalankaa. Toisin sanoen näissä talkoissa olisi tehty puntteja, jotka saatiin sitomalla aina yhteen 10 vyyhtiä kehrättyä (pellava)lankaa. Osaisiko joku hämäläisiä murteita tunteva henkilö ratkaista asian?

 

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2008. Julkaistu: Hollolan kotiseutukirja XXII, "Jokahiin on oman onnens seppä". Hollolan kotiseutuyhdistys r.y.  Lahti 2008.

 

Kirjallisuutta ja lähteitä:

 

Anttila, A.: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 417. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Toinen painos. Länsi-Savon Kirjapaino Oy 1985.

 

Kuusi, S.: Hollolan pitäjän historia muinaisuuden hämärästä kunnallisen elämän alkuun 1860-luvulle. I–II. II yhdistetty ja korjattu painos. Kukkila (Hollola) 1980.

 

Laaksonen, P.: Elias Lönnrot ja Hollolan oppineet. ”Juttua tulie ku turki hijast”. Hollolan kotiseutukirja IV: 5–10. Hollolan kotiseutuyhdistys r.y. Lahti 1990.

 

Lönnrot, E.: Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1952. Helsinki 1952.

 

Kirjallinen tiedonanto 25.9.2008: Kotimaisten kielten tutkimuslaitos, Petri Lauerma.


TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON