Arno Forsius

Lemmensairaus – onko se sairaus vai sydänsuru?

Tämän kirjoituksen aiheena on erään tutkijan lähettämä viesti, jossa kysyttiin tietoja lemmensairaudesta sekä vanhan ajan käsityksiä sen laadusta ja hoitomenetelmistä. Olen aikaisemmin kohdannut aihepiiriin liittyviä mainintoja satunnaisesti sekä lääketieteen historiassa että kaunokirjallisuudessa.

Lemmensairaus liittyy rakastumiseen ja sen aiheuttamaan onnentunteeseen, ja toisaalta niihin pettymyksen tunteisiin, joita rakkauden haaveiden toteutumatta jääminen tai niiden päättyminen aiheuttavat. Lemmensairaus on kuvausten mukaan sielullista riemua tai tuskaa, joka vaikuttaa eri tavoin ja joskus vakavasti ihmisen mielentilaa häiriten, ja saattaa sitä kautta aiheuttaa jopa ruumiillisia oireita. Aikaisemmin sielun uskottiin asustavan ihmisen sydämessä ja sen vuoksi lemmensairauden oireita onkin usein sanottu sydänsuruiksi.

Lemmensairaus ja sen hoito

Kirjallisuuden mukaan lemmensairauden vakavimmat oireet ovat kuoliaaksi riutuminen ja itsemurha. Tästä taudista puhutaan enemmän kirjallisuudessa, runoudessa ja arkielämän tapahtumissa kuin lääketieteessä. Kirjalliset lähteet kertovat kuitenkin, että varsinkin keskiajalla lemmensairautta on pidetty oikeana sairautena, johon on etsitty apua lääkäreiltä ja heidän määräämistään hoidoista sekä toisaalta myös magian keinoista.

Varhaisin lääketieteellinen kuvaus lemmentaudista on kuuluisan roomalaisen lääkärin Claudios Galenoksen (129–n. 200 jKr.) kirjoituksissa. Hänellä oli kerran potilaana nainen, Justuksen puoliso, joka kärsi salaperäisestä, unettomuutta aiheuttavasta sairaudesta. Hän kieltäytyi vastaamasta Galenokselle taudin vaiheita koskeviin kysymyksiin. Silloin Galenos arveli, että naisella oli salainen suru tai että hän oli masentunut. Potilaan valtimonsykettä tutkiessaan Galenos mainitsi nimen Pylades, joka oli eräs ihailtu miestanssija. Silloin potilaan valtimonsyke kiihtyi ja salaisuus paljastui. Näin Galenos saattoi päätellä, että potilaan oireet johtuivat lemmentaudista.

Galenoksen kertoma tapaus oli sikäli harvinainen, että aina 1500-luvulle saakka lemmensairautta katsottiin esiintyvän yleensä vain miehillä. Keskiajalla lemmentauti saattoi olla munkkiluostareissa suorastaan levottomuutta herättävä asia. Hovien rakkaustarinoissa puolestaan ylistettiin miehen ihanteelliseen naiseen kohdistuvaa rakkautta. Lemmensairautta pidettiin niin olennaisesti seurusteluun kuuluvana ilmiönä, että eräässä hovitapojen käsikirjassa neuvottiin, miten aatelismies saattoi teeskennellä lemmensairauden oireita, korostaakseen tunteitaan rakkautensa kohteelle. Lemmensairauden oireiksi tulkittiin mm. syvälle painuneet silmät, kellertävä ihonväri, unettomuus, ruokahaluttomuus sekä masennus, joka saattoi pahentua synkkämielisyydeksi.

Renessanssin seurauksena keskiajan lopulla tapahtui suuria muutoksia vallitsevassa kulttuurissa. Hovirakkauden ihanteet haalistuivat ja kirjailijoiden mukaan sekä miehet että naiset olivat yhtäläisesti alttiina rakastumisen vaaroille. Lisäksi lääketieteen edustajat alkoivat pitää lemmensairautta enemmän seksuaalisena kuin sielullisena tautina. Koska naisia oli vanhastaan pidetty rakkaudessaan kiihkeämpinä kuin miehiä, tuli lemmensairaudesta uuden ajan alkaessa naisille ominainen tauti. Ranskalainen Jacques Ferrand, joka laati renessanssin ajan johtavan teoksen lemmensairaudesta, perusteli naisten alttiutta taudin esiintymiselle kohdun lämpenemisellä ja häpykielen (clitoris) paisumisella.

Pitkälle uudelle ajalle saakka lääketiede perustui uskomuksiin ja pohdiskeluihin nojaaviin teorioihin, minkä lisäksi astrologialle annettiin suuri paino tautien synnyssä, oireissa ja hoidon valinnassa. Psyykkisiä oireita pidettiin seurauksina ruumiillisista eli somaattisista tapahtumista. Siten myös lemmensairauden taustalta etsittiin somaattiseen elimistöön vaikuttavia syitä ja hoitomenetelmät valittiin samalla perusteella kuin muissakin taudeissa. Yleisesti selitettiin, että lemmensairaus johtui rakastetun viehkeydestä, mutta lisäksi taudin arveltiin voivan puhjeta lemmenjuoman tai muiden taikakeinojen seurauksena. Keskiajalla uskottiin myös, että paholainen eli riivaaja saattoi sairastuttaa rakastuneen ihmisen.

Lääketieteessä lemmensairautta pidettiin siis muiden sairauksien tavoin ensisijaisesti elimistön ruumiillisen häiriön ilmauksena. Hoitojen tarkoituksena oli saattaa elimistön nesteiden ja niiden perusominaisuuksien välinen epätasapaino jälleen oikeaksi. Siihen päästiin vaikuttamalla veren, sapen, mustan sapen ja liman määriin sekä elimistön kylmyyteen, kuumuuteen, kosteuteen ja kuivuuteen. Elimistön kuivuuden vähentämisellä parannettiin erityisesti mustan sapen liiallista vaikutusta ja siitä johtuvaa raskasmielisyyttä. Siksi lääkkeet, ruokajärjestys, kylvyt, kuppaus, suonenisku ja muut hoidot valittiin tätä ajatellen. Renessanssin aikana miehille ehdotettiin hoidoksi myös viiniä, lauluja ja seksuaalista kanssakäymistä prostituoitujen kanssa. Eräät asiantuntijat suosittelivat ilmaston vaihdosta, mutta toisten mielestä siitä ei olisi hyötyä, ellei asianomainen itse hylkäisi häntä vaivaavaa pakkomiellettä.

Lemmensairauteen käytetyistä lääkkeistäkin on olemassa tietoja. Niitä annettiin tarvittaessa sekä miehille että naisille. Eräs lääke oli sekoitettu venuksenhiussaniaisesta (Adiantum capillus Veneris), ruusuvedestä, sokerista ja kamferikasvista (Cinnamomum camphora). Hildegard Bingeniläisen (1098–1179) kuvaamassa rohtopähkämön (Betonica officinalis) käyttötavassa voidaan havaita hienoista huumoria, joka saattoi myös olla avuksi tauteja hoidettaessa: ”Betonika on lämmin. Sillä on enemmän yhteyksiä inhimilliseen tietoon kuin muilla yrteillä, aivan samoin kuin rauhalliset kotieläimet paremmin sopeutuvat ihmisiin kuin villit eläimet. Myös sitä [betonikaa] varjostaa toisinaan paholaisen petollisuus kuten muitakin kasveja. [Paholainen saattoi tulla ihmiseen lääkkeen mukana.] Se on voimakas lemmenkiihkon heikentäjä. Jos mies tai nainen, minkä tahansa salaisen keinon, maagisten harhaluulojen tai paholaisen vaikutusten seurauksena, on rakkaudessaan mielettömyyteen asti sokaistunut, hän etsiköön betonikan, jota ei ole aikaisemmin käytetty parannuskeinona vastaaviin tarkoituksiin, koska silloin sen voimat eivät ole kadonneet. Hän ottakoon kasvin lehtiä, pankoon yhden kumpaankin sieraimeen, yhden kielen alle, yhden kumpaankin käteen, yhden kummankin jalkansa alle ja katsokoon kasvia herkeämättä.”

Suonenisku oli aina 1800-luvulle saakka verraton hoitokeino lähes kaikissa sairauksissa. Sitä ei käytetty pelkästään selvien ruumiillisten tautien hoitoon, sillä sen aiheena saattoivat olla kivut ja lemmenkiihkokin. Miehillä "lihanhimoa" hoidettiin iskemällä suonta reisien sisäsivujen yläosassa, elleivät viilentävät hoidot kuten kylmät kylvyt ja viilentävät lääkeaineet olleet auttaneet.

Lemmensairauden aiheuttamiin vaikeuksiin on pyydetty apua myös rukoilemalla. Kristillisen kirkon piirissä rukoiltiin Jumalaa, Jeesusta ja Neitsyt Mariaa. Parannusta pyydettiin lisäksi katolisessa kirkossa pyhimyksiltä ja ortodoksisessa kirkossa pyhiksi julistetuilta henkilöiltä. Katolisessa kirkossa on keskiajalta lähtien pyydetty esirukouksia rakkauden ongelmissa erityisesti Valentinukselta, joka ei kuitenkaan ole kuulunut katolisen kirkon yleiseen pyhimyskalenteriin.

Lääketieteen kehittyessä rakastumisessa tai lemmensairaudessa ei pystytty osoittamaan mitään havaittavia tai mitattavia elimellisiä muutoksia. Niin lemmensairaus putosi lääketieteen ulkopuolelle. Toisaalta sitä ei haluttu myöskään hyväksyä psyykkiseksi sairaudeksi. Lemmensairaus ei ollut enää tauti vaan harmiton ”sydänsuru”.

Aivan viime aikoina, 2000-luvun alkutaiteessa, keskustelu lemmensairaudesta on pulpahtanut jälleen esiin. Keskustelun käynnistäjiä näyttävät olleen ainakin yhdysvaltalainen filosofian tohtori Mary E. Fissell ja brittiläinen kliininen psykologi Frank Tallis. Rakastumisen aiheuttamia somaattisia toimintoja on pyritty selvittämään nykyaikaisilla aivofysiologian menetelmillä. Vallitsevan käsityksen mukaan rakastumisen ja lemmensairauden taustalla vaikuttavat tapahtumat ovat sekä somaattisia, psyykkisiä että sosiaalisia. Lemmensairauden psyykkisiä oireita on pyritty selittämään psykiatrian vallitsevien teorioiden mukaisesti.

Rakastumisen ongelmia

Yritän tuoda lopuksi esiin joitakin lemmensairauteen liittyviä ajatuksia, jotka perustuvat ensisijaisesti omiin käsityksiini ja kokemuksiini lääkärinä. Tätä kirjoitusta varten en ole tutkinut nykyään suosittuja rakkautta ja onnellisuutta käsitteleviä teoksia ja kirjoituksia.

Vanha saksalainen sananparsi sanoi: ”Rakastumiselta ja isorokolta ei säästy kukaan.” Yleensä rakastuminen on kuin kevätmyrsky, joka vie vastustamattomasti mennessään. Rakastumisen aika on autuasta, ja kohtuudessa pysyessään rakkaus on elämän suloinen mauste. Yleisesti esitetyn väiteen mukaan rakastuminen on mielenhäiriöön verrattava tila, joka tavallisesti menee ohi viimeistään parissa vuodessa. Jos odotukset ovat olleet taivaita hipovia, voi arkiseen todellisuuteen palaaminen tuntua jopa karvaalta pettymykseltä. Usein rakastumiseen liittyy erilaisia ongelmia, jotka voivat olla syynä sairauteen verrattaviin oireisiin.

Yleensä rakastuneita on pidetty hiljaisina haaveilijoina, nenästä vedettävinä houkkina tai rakastettunsa luo keinoista välittämättä pyrkivinä sankareina. Rakastumiseen liittyy tavallisesti onnellisuuden tunne ja kohonnut mieliala sekä eräänlainen pakkoneuroottinen ajattelu, jossa suhde rakastettuun on melkein joka tilanteessa etusijalla. Tässä sieluntilassa kaikki on ”ihanaa”, hymy ja nauru herkässä, luonto kaunista ja olosuhteet myönteiset. Haittoja ja epäkohtia ei havaita todellisina, näköpiirissä olevia vaikeuksia vähätellään ja virheet selitetään parhain päin. Tämä koskee niin rakastettua, omaa itseä kuin yhteisiä asioita.

Häiriintyneeseen mielentilaan erityisesti viittaavia oireita ovat voimakas ja pitkäaikainen surumielisyys tai masennus, tai kiihtymystilaan saakka kohonnut mieliala ja itsetunto. Sairaalloisina nämä oireet vastaavat niitä, joita tavataan vaikeassa masennuksessa (depressio) ja kiihtymystilassa (mania). Aina on olemassa sekin mahdollisuus, että nämä sairaudet puhkeavat esiin rakastumisen aikana, joko siitä johtuen tai sattumalta.

Palava rakkaus voi täyttää mielen ja vallata koko ajatusmaailman. Eräiden kohdalla se voi johtaa tavanomaisen elämän syrjäytymiseen ja jokapäiväisten asioiden laiminlyömiseen. Rakkauden haaveiden täyttymättömyys tai rakkauden sammuminen voivat myös olla syynä syvään masennukseen, joka johtaa syömättömyyteen ja riutumiseen, ja pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla kuolema. On myös olemassa esimerkkejä siitä, että onnettoman rakkauden päätöksenä on itsemurha.

Onnellisimmillaan rakastumisen molemmilla osapuolilla on yhteinen toive saada toisensa. Jonkun ihmisen rakkauden kohde saattaa olla asiasta täysin tietämätön, tai hän saattaa siitä tietoisenakin olla täysin välinpitämätön häntä rakastavaa kohtaan. Samoin joku voi kokea häneen rakastuneen henkilön häiritseväksi, tunkeilevaksi tai sietämättömäksi.

Rakastumisen herättämä toive päästä yhteyteen rakkautensa kohteen kanssa on kautta historian kohdannut usein suuria vaikeuksia. Rakkauden kohteena on voinut ollut ihminen, jota vanhemmat, suku, kirkko ja jopa maalliset valtiaat eivät ole voineet hyväksyä. Yhä edelleen on olemassa ennakkoluuloihin, rotuun, politiikkaan, uskontoon ja lukemattomiin muihin syihin perustuvia esteitä. Aikaisemmin avioliiton solmiminen oli suvun kannalta ennen kaikkea taloudellinen kysymys, ja lapsen avioliitto päätettiin tavallisesti sukujen kesken, tulevien avioparien ollessa vielä lapsia. Avioparien välinen rakkaus, jos sellainen syntyi, toteutui silloin vasta avioliiton aikana. Avioliiton solmimiselle asetettujen esteiden voittamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja, kuten esim. pakenemisia, salaa tapahtuvia vihkimisiä ja kahleilla tosiinsa kytkeytymisiä.

Rakkauden jatkumiselle on olemassa paljon uhkia, joilla voi olla raunioittavia seurauksia. Sellaisia ovat mm. suhteen arkipäiväistyminen, toisen väheksyminen, alkoholin ja muiden päihteiden käyttö sekä uskottomuus. Jos usko rakkauden jatkumiseen tai rakastettuun heikentyy, voi esiin tulla mustasukkaisuutta, joka saattaa johtaa vaikeisiin ihmissuhdeongelmiin rakastettujen välillä. Siitä taas voi olla seurauksena jopa epätoivoisia tekoja rakastettua, rakastetun todellisen tai kuvitellun mielenkiinnon kohteena olevaa ulkopuolista ”kilpailijaa” tai molempia ja vieläpä itseäkin kohtaan.

Eräs rakkauden häiriötekijä on ihmiselle ominainen ambivalenssi, päätöksen tekemisen vaikeus kahden tai useamman eri vaihtoehdon välillä. Rakastumisen aika tai erityisesti vakinaisen parisuhteen solmimiseen liittyvän vastuun kantaminen tulevaisuuden tapahtumista voi olla velvollisuudentuntoiselle ihmiselle raskaalta tuntuva, toisinaan jopa mielentilan musertava taakka. Avioliiton solmiminen raskauden aiheuttamana velvoitteena asettaa rakastuneille joka suhteessa tavallista suurempia vaatimuksia.

Rakkauden hiipumisen usein todetut onnettomat seuraukset osoittavat mielestäni sen, että rakastuminen ei ole aina onnea rakastetusta, vaan onnea rakkauden itselle tuottamasta onnellisuudesta. Juuri tämän oman onnellisuuden kadottaminen on todellisena syynä rakkauden päättymisen aiheuttamaan pettymykseen ja siitä johtuviin tapahtumiin.

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2006. Eräitä kielellisiä korjauksia tehty helmikuussa 2007.

Lisäys marraskuussa 2007: Roomalainen Publius Ovidius Naso (43 eKr.–n. 17 jKr.) kirjoitti useita runoteoksia, jotka kuvaavat rakkauteen liittyviä ilmiöitä. Eräs teoksista on "Remedia amoris" (Rakkauden lääkkeet). En ole lukenut tätä teosta.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Lust och lidande. Läkeörter, giftdroger och kärleksdrycker. Natur och kultur, Stockholm. Fjärde utökade och aktualiserade upplagan, Stockholm 1966.

Boccaccio, G.: Decamerone 1–2. Täydellisestä italiankielisestä teoksesta suomentaneet Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 6. painos. Helsinki 1973

Fissell, M. E.: A Look Back Gender, Sex, and Lovesickness. WOMEN’S HEALTH in Primary Care Vol. 2, No. 1/JANUARY 1999. Internet 2006.

Huizinga, J.: Keskiajan syksy. Elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. ja 15. vuosisadalla. Suom. J. A. Hollo. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1951.

von Goethe, J. W.: Nuoren Wertherin kärsimykset. Valitut teokset II. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Keuruu 1956.

Shakespeare, W.: Romeo ja Julia. Kootut draamat I. Suom. Paavo Cajander. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1950.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON