Arno Forsius

 

Esitelmä Jyväskylässä Athenis Finlandiae -tapahtumaviikon 23.–28.8.2010

teemaseminaarissa ”Lääketieteen latina” 27.8.2010 klo 16.15–17.00

 

Latina lääketieteen kielenä – historiallinen katsaus

 

Arvoisat luentosarjan osanottajat, hyvät naiset ja herrat!

 

Olen osallistunut kesä-heinäkuussa 1947, siis 63 vuotta sitten, Jyväskylän Kasvatusopillisen Korkeakoulun kesälukukaudella latinankielen alkeiskurssiin. Sen opettajana oli silloin apulaisprofessori Päivö Oksala. Olin varsinaisesti hankkimassa lisätietoja kemiasta ja genetiikasta lääketieteellisen tiedekunnan karsintakursseja varten, joten omassa elämässäni lääketiede ja latinan kieli ovat yhdistyneet jo opintojeni alkuvaiheessa.

 

Lääketiede oli ensimmäinen biologisten tieteiden ryhmään kuuluva järjestelmä, joka sai alkunsa jo antiikin ajan Kreikassa. Lääketieteestä ovat vuosisatojen kuluessa versoneet mm. farmasia, eläinlääketiede ja hammaslääketiede, ja lisäksi se on jakautunut yhä kasvavaan määrään erikoisaloja. Sitä paitsi lääketieteeseen ja sen kehitykseen ovat vaikuttaneet monet siihen eri tavoin liittyvät tieteet, kuten esim. psykologia, perinnöllisyysoppi ja ympäristöhygienia.

 

Jokaiselle yhteiskunnan toimintalohkolle kehittyy sille ominainen kielenkäyttö, joka saa erityispiirteensä toiminnan sisällöstä, ammatillisen osaamisen kehityksestä ja yhteyksistä toisiin kulttuureihin. Tieteiden alueilla kehittyneille sanastoille ja sanonnoille on ominaista pyrkimys ilmaisujen mahdollisimman suureen selvyyteen ja tarkkuuteen. Näin on tapahtunut myös lääketieteen kohdalla.

 

Antiikin kreikkalaisten lääketiede (500–100 eKr.)

 

Lääketieteen kielellä on selvä lääketieteen historiaan liittyvä tausta. Antiikin Kreikassa käytettiin vielä Hippokrateen (469–377 eKr.) aikana 400-luvulla eKr. vanhaa kreikan kieltä, joka oli sen ajan tavallista käyttökieltä. Samoihin aikoihin kreikkalaiset toivat lääkintätaitoon, tekhne iatrike (kreik. tekhne, taito; iatrike, lääkintä), tieteellisen ajattelutavan, joka alkoi muokata ja täsmentää ammattiin liittyvien sanojen käsitesisältöä.

 

Antiikin Kreikan ajalta on muistettava, että erityisesti hippokraattisessa lääkintätaidossa lääkärit hoitivat lähinnä vain sisäisiä tauteja. Leikkausten suorittaminen ja muut siihen verrattavat toimenpiteet kuuluivat käsityöläisiin luettaville kirurgeille (kreik. kheirourgos; kheir, käsi; ergon, työ; latin. chirurgus, nykyransk. chirurgien, nykyengl. surgeon). Lääkärit hoitivat kyllä verettömiä murtumia ja nivelten sijoiltaan menoja. Lisäksi on huomattava, että siihen aikaan lääkärit valmistivat itse käyttämänsä lääkkeet. Osan rohdoksista he keräsivät itse luonnosta, osan he hankkivat ns. juurenleikkaajilta (kreik rhizotomos, latin. rhizotomus) eli rohdosten kerääjiltä.

 

Hippokraattisen lääketieteellisen koulukunnan keskuudessa kehittyi ns. humoraalioppi, jonka periaatteet vallitsivat lääketieteen kehitystä noin 2000 vuoden ajan. Se perustui neljään ruumiin nesteeseen, jotka olivat veri (kreik. haima), ”keltainen” sappi (kreik. khole), musta sappi (kreik. melaina khole) sekä lima (kreik. phlegma). Tämä oppi ruumiin neljästä nesteestä oli virheellinen ja keinotekoinen, sillä sen lähtökohtana olivat suureksi osaksi teoreettiset pohdiskelut. Esim. musta sappi oli kuvitteellinen neste, jota elimistössä ei todellisuudessa ole.

 

Lääketieteen harjoittajien käyttämä terminologia käsitti mm. ruumiinosien ja elinten, niiden toiminnan ja tilan sekä sairauksien, hoitomenetelmien ja lääkkeiden nimityksiä. Antiikin Kreikassa nimistön kehittyminen noudatti jo tiettyä säännönmukaisuutta. Esimerkiksi jonkin elimen sairautta kuvaava sana muodostettiin liittämällä elimen nimeen pääte -itis. Siten sanasta rhin, nenä, saatiin rhinitis, nuha, ja sanasta arthron, nivel, saatiin arthritis, nivelsairaus. Myöhemmin pääte -itis elimen nimen yhteydessä merkitsi erityisesti kyseisen elimen tulehdusta.

 

Koska asioiden todellista luonnetta ei aina tiedetty, olivat sanojen merkitykset nykyajan kannalta usein virheellisiä. Sen vuoksi eräät yhä käytössä olevat lääketieteen termit ovat historiallisia muistomerkkejä menneiden aikojen käsityksistä. Nykyaikaan saakka säilyneitä virheitä ovat olleet mm. melagkholos – raskasmielinen (merkitys mustasappinen); arteria – valtimo (merkitys ilmaputki); hysteria – hermoherkkyys naisella (merkitys kohtutauti); gonorrhoea – tippuri(tulehdus) (merkitys siemenvuoto); diabetes (myöh. diabetes mellitus) – sokeritauti (merkitys [veden] läpikulku); karkinoma – syöpähaavauma (merkitys ravun kasvain [karkinos, rapu, latin. carcinoma tai cancer]).

 

Antiikin Rooman hellenistinen lääketiede (100 eKr.–300 jKr.)

 

Kun roomalaiset valloittivat Kreikan 100-luvulla eKr., he joutuivat kosketuksiin Kreikan korkean kulttuurin kanssa, joka puolestaan valloitti valloittajansa. Roomalainen Marcus Porcius Cato (234–149 eKr.) oli kyllä turhaan varottanut kreikkalaisen kulttuurin turmiollisesta vaikutuksesta. Kreikasta siirtyi Roomaan paljon lääkäreitä, jotka toivat ammattikielensä kulttuuriin, jossa järjestelmällinen lääketiede oli vasta kehittymässä.

 

Rooman valtakunnan kieleksi kohosi latina, mutta se tapahtui hyvin verkkaisesti. Lääketieteen latinan kehityksessä oli Aulus Cornelius Celsuksella (n. 25 eKr.–n. 50 jKr.) merkittävä osuus. Hän laati Kreikan tieteen kirjoituksista laajan latinankielisen kokoomateoksen, josta on säilynyt neljä lääketiedettä (ars medendi, myöh. medicina) käsittävää osaa ”De re medica”. Niissä hän loi taitavasti kreikankielisen sanaston periaatteita seuraten perustan lääketieteen latinalle. Häntä onkin nimitetty usein ”lääketieteen Ciceroksi”.

 

Kreikkalaislähtöiset lääkärit käyttivät kirjoituksissaan edelleen kreikan kieltä, jota myös roomalainen sivistyneistö hallitsi tuohon aikaan. Niinpä kuuluisin roomalainen lääkäri Claudios Galenos (129–n. 200 jKr), joka oli lääketieteen suurin auktoriteetti aina 1500-luvulle saakka, hänkin syntyjään kreikkalainen, laati kaikki kirjoituksensa kreikan kielellä. Muista tämän aikakauden kreikankielisistä lääkäreistä on aiheellista mainita vielä seuraavat kaksi, Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) ja Soranos Efesolainen (98–138 jKr.). Heistä edellinen tunnetaan perustavanlaatuisesta lääkekirjastaan ja jälkimmäinen mm. naistentauteja koskevasta kirjoituksestaan.

 

Antiikin Rooman latinankielinen lääketiede (300–500 jKr.)

 

Latinan merkitys lääketieteen kielenä alkoi vahvistua Rooman valtakunnassa kuitenkin vasta myöhäisantiikin kaudella, vuosina 300–500. Siihen vaikuttivat latinan kielen kohoaminen Rooman valtakunnan hallinnon ja oikeudenkäytön kieleksi sekä kristillisen kirkon, vuodesta 1054 katolisen kirkon kieleksi.

Kehitystä haittasivat kuitenkin sodat ja valtiolliset mullistukset. Niiden aikana vanha kreikankielinen ja myös uusi latinankielinen lääketieteellinen kirjallisuus tuhoutuivat suureksi osaksi. Onneksi vanha lääketieteellinen kirjallisuus säilyi erityisesti arabiankielisinä käännöksinä arabialaisen maailman kulttuurissa.

 

Kun latinan kieltä alettiin käyttää lääketieteessä, oli kreikan kielellä siinä jo vakiintunut asema, suureksi osaksi Galenoksen vaikutuksesta. Galenoksen auktoriteettiasema sai lisäksi aikaan sen, että läntisen maailman lääketieteen perustaksi tuli seuraavien 1500-vuoden ajaksi antiikin Kreikan humoraalioppi hänen kehittämässään muodossa.

 

Siinä elimistön tilaa eivät määränneet perusnesteet suoraan, vaan niiden perusominaisuudet, jotka olivat veressä lämmin ja kostea, keltaisessa sapessa lämmin ja kuiva, mustassa sapessa kylmä ja kuiva sekä limassa kylmä ja kostea. Kun vielä perusominaisuuksien määrien elimistössä oletettiin vaihtelevan iän, sukupuolen, vuodenaikojen ja kuunvaiheiden mukaan, muodostuivat taudinsyiden ymmärtäminen ja hoitojen määrääminen monin verroin entistä vaikeammiksi.

 

Latinan kielessä oli kyllä olemassa ruumiin eri osien ja elinten nimityksiä tai siihen kehitettiin niitä tarpeen mukaan, mutta siitä huolimatta roomalaiset omaksuivat sairauksia ja hoitomenetelmiä kuvaavat ilmaukset suoraan kreikankielisestä lääketieteestä. Siten juuri Roomassa muotoutui ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskumme alun jälkeen lääketieteen kreikkalais-latinalainen sekakieli. Se näkyi myös Rooman vanhalla ajalla latinaksi kirjoittaneiden lääkärien teksteissä.

 

Seuraavassa on lueteltu eräitä latinalaisen kauden lääketieteen kirjoittajia:

 

Vindicianus (eli 300-luvun loppupuolella), karthagolainen lääkäri, vastusti taikauskoa ja astrologiaa.

Marcellus (s. 379), ilmeisesti gallialainen sotilas, laati poikaansa varten reseptikokoelman ”De medicamentis”.

Theodorus Priscianus (300–400 -lukujen vaihde), kirjoitti kreikankielisen lääketieteen oppikirjan, jonka hän käänsi myöhemmin latinaksi.

Caelius Aurelianus (ilmeisesti 400-luvulla), kotoisin Pohjois-Afrikasta, myöhäisantiikin tärkeimpiä lääkäreitä.

Cassius Felix (400-luvun puoliväli), kirjoitti pojalleen reseptikokoelman ”De medicina”, sisältää paljon kreikankielisiä ilmauksia.

Anthimus (400- ja 500-lukujen vaihde), kreikkalainen lääkäri ja virkamies Itä-Rooman keisarin hovissa. Kreikalla höystetyllä vulgaarilatinalla kirjoitettu ”De observatione ciborum” on merkittävä dokumentti aikansa ruokakulttuurista.

 

Latinan kielen kehittyessä kreikankielinen perusta säilyi lääketieteessä erityisesti tautien, toimenpiteiden ja lääkeyrttien nimissä sekä lääkkeiden vaikutuksia ilmaisevissa sanoissa. Sen sijaan tutkimuksen esiin tuomat uudet rakenteet anatomiassa, fysiologiassa ja tautiopissa nimettiin usein latinan sanastoon kuuluvilla nimikkeillä. Latinaan verrattuna kreikan kielen etuna oli sen taipuisuus yhdyssanoja muodostettaessa.

 

Myöhemmin ”lääketieteen latina” vaikutti lähes kaikkien länsimaisten kielten sanastoihin antamalla yhteisen kehityspohjan niiden tarvitsemille lääketieteen uudissanoille, erityisesti romaanisissa ja germaanisissa kielissä, mutta myös monissa muissa kielissä yleisemminkin luonnontieteitä koskevissa sanastoissa.

 

Keskiaika (500–1200)

 

Keskiaikaa pidetään yleensä kulttuurin kannalta pimeänä ajanjaksona ja lääketieteen näkökulmasta katsoen se oli sitä erityisesti keskiajan alkupuolella. Länsi-Rooman valtakunta hajosi 400-luvun lopulta lähtien ja Rooman klassinen kulttuuri joutui rappiolle. Kreikankielinen lääketiede säilyi kuitenkin edelleen Itä-Rooman eli Bysantin keisarikunnassa. Sieltä se levisi myös Aasian läntisiin osiin ja voimistuvan arabialaisen kulttuurin alueelle. Sen johdosta suuri määrä lääketieteen tärkeitä teoksia käännettiin kreikasta arabiaksi.

 

Tässä yhteydessä on tuotava esille lääketieteen kääntäjistä Hunain ibn Ishaq eli Johannitius (806–873). Hän oli nestoriaaninen kristitty, joka kohosi arabialaisten kalifien henkilääkäriksi ja käänsi lukuisia Galenoksen kreikankielisiä teoksia arabiaksi. Johannitius ei luonut käännöksissään pelkästään lääketieteen sanastoa, vaan selosti myös niitä vastaavat käsitteet, mikä oli ratkaisevan tärkeää käännettäessä teoksia edelleen latinaksi.

 

Merkittävän aseman sai Johannitiuksen arabiaksi laatima Galenoksen kirjoitusten kooste, joka tunnettiin mm. nimellä ”Madkhal ila-l-tibb” (Johdanto lääketieteeseen) [myös ”Al-Masa’il fi l-tibb” (Kysymyksiä lääketieteestä)]. Se käännettiin jo 1000-luvun alussa latinaksi nimellä ”Isagoge ad artem parvam” (Johdanto lääketieteeseen).

 

Teos kohosi suureen suosioon Euroopan vasta perustetuissa yliopistoissa sekä oppikirjana että tenttikirjana. Se oli sijoitettu ensimmäiseksi lääketieteen yhdistetyssä ”Articella” –nimisessä oppikirjassa, niin että lääketieteen opetusalastakin käytettiin yleisesti nimeä ”ars parva” aina 1500-luvulle saakka. [”Ars Magna” oli Ramon Llullin (Raimundus Lullus, n. 1235–1315) laaja teos filosofiasta ja tieteen järjestelmästä.]

 

Arabilääkärien kirjoituksissa kiteytyivät jo antiikin aikana mainitut ”sex res non naturales”, kuusi ei-luonnollista seikkaa, joiden kautta ihminen saattoi itse vaikuttaa terveydentilansa säilymiseen ja parantamiseen. Kyseiset seikat olivat aer (ilma käsittäen myös valon), cibus et potus (ruoka ja juoma), motus et quies (liike ja lepo), somnus et vigilia (uni ja valvominen), secreta et excreta (sisäiset ja ulkoiset eritteet) sekä affectus animi (mielentila ja sen vaihtelut). Keskiajalta lähtien nämä kuusi asiaa ovat eri tavoin tulkittuina ja painotettuina liittyneet erottamattomasti lääketieteessä hoitoon ja ennalta ehkäisyyn.

 

Toinen arabialaisen lääketieteen painopiste oli alkemiasta versonut lääkkeiden valmistusmenetelmien kehitys. Se johti osaltaan lääkkeenvalmistuksen siirtymiseen lääkäreiltä apteekkareille (myöh. apothecarius). Arabilääketiede antoi myös joukon uudissanoja lääketieteen kieleen.

 

Läntisessä Euroopassa oli keskiajalla yleisesti puutetta lääketieteellisistä teoksista, koska suuri osa niistä oli tuhoutunut sotien ja epävakaisten aikojen myllerryksissä. Näin lääketieteen aikaisempi perusta jäi tuntemattomaksi ja kehityksen rakentaminen sille oli mahdotonta. Vaikka tieto oli suurelta osalta virheellistä, lääketieteen henkinen perintö oli arvokas.

 

Tämä asia haittasi mm. italialaisen Salernon lääketieteellisen koulun toimintaa 1000-luvun alussa. Se saattoi korjaantua vain kääntämällä latinaksi vanhat teokset kreikan ja arabian kielillä säilyneistä kirjoitusten kopioista. Lisäksi Salernossa laadittiin myös uutta latinankielistä lääketieteen kirjallisuutta. Salernossa toiminut Constantinus Africanus (n. 1020–n. 1087) toi Aasiaan ja Afrikkaan suuntautuneilta matkoiltaan vanhojen lääketieteellisten kirjoitusten arabiankielisiä käännöksiä ja uudempia arabiankielisiä lääketieteellisiä kirjoituksia, joita hän alkoi kääntää latinaksi Monte Cassinon benediktiiniläisluostarissa.

 

Alkuperäisten teosten tärkeimpiä kirjoittajia olivat Hippokrates, Galenos, Haly Abbas (Ali ibn al-Abbas al Majusi) ja Isaac Judaeus (Ishak ben Soleiman el-Israeli). Constantinusta pidetään ainakin osittain myös edellä mainitun teoksen ”Isagoge ad artem parvam” kääntäjänä. Constantinuksen latinan taito oli puutteellinen, ja häntä avustivat käännöstyössä mm. Alfanus Salernolainen, Atto ja Johannes Afflacius eli Saracenus.

 

Toinen tärkeä kehitysvaihe oli yliopistojen perustaminen Euroopassa 1100-luvulta alkaen. Vaikka ne olivat alun perin kirkkoa palvelevia korkeakouluja, ne vakiinnuttivat latinan yleisesti oppineisuuden kieleksi. Jo 1200-luvulta alkaen niihin perustettiin myös lääketieteellisiä tiedekuntia. Useihin yliopistoihin liittyi merkittävää lääketieteellisten kirjoitusten latinaksi kääntämistä. Tämän toiminnan huomattavia keskuksia olivat Salernon lisäksi mm. Escuela de Traductores Espanjan Toledossa sekä Civitas Hippocratica Ranskan Montpellier’ssä.

 

Lääkärien akateemisen koulutuksen alettua ero lääkärien ja kirurgien välillä kasvoi edelleen. Lääkärien harjoittama lääketiede tallentui latinankielisinä kirjoituksina, joita osattiin lukea kaikkialla kehittyneissä kulttuureissa. Kirurgiasta julkaistiin vain harvoja kirjoituksia ja nekin yleensä kansallisilla kielillä, joten niillä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia levitä oman kielialueensa ulkopuolelle.

 

Renessanssi (1300- ja 1400-luvut)

 

Lääketieteellisen opetuksen alkaminen yliopistoissa merkitsi myös tutkimuksen korostumista, aluksi lähinnä anatomiassa. Lääkäreistä tuli usein myös kasvitieteen harrastajia, etenkin kun kasvit liittyivät olennaisesti lääkkeiden valmistukseen. Lääketieteen opiskelijat saivat yliopistoissa luonnontieteisiin liittyvää opetusta ja niin heistä tuli lääkärin opintojen myötä luonnontieteilijöitä eli physicuksia. Varsinkin kaupunginlääkäreistä käytettiin 1800-luvulle saakka tätä nimikettä, ja siitä juontuu englannin kielen lääkäriä yhä tarkoittava sana physician. [Englannin kielessä physic on edelleen lääketiede, kun taas physics tarkoittaa fysiikkaa.]

 

Renessanssin aikana jouduttiin kiinnittämään suurta huomiota tarttuvien tautien leviämiseen ja ehkäisemiseen. Musta surma eli paiserutto teki tuhojaan Euroopassa vuosina 1347–1352, jolloin tautiin kuoli neljännes maanosan asukkaista. Satamien läheisyyteen perustettiin saarille eristysasemia (ital. isola, saari, latin. isolatio, eristäminen). Tautiin sairastuneeksi epäiltyjä pidettiin tarkkailtavana 40 päivän ajan (ital. quarantina, neljänkymmenen päivän tarkkailuaika, latin. quadraginta, 40) ja kulkutautiin sairastuneita hoidettiin erillisissä sairaaloissa (ital. lazzaretto, ransk. lazaret, kulkutautisairaala, myöh. yleisemmin sairaala).

 

Renessanssin aika vakiinnutti latinan lääketieteen kielenä, mutta satojen vuosien perinnettä seuraten sen sanasto säilyi yhä suureksi osaksi antiikin ajan kreikan kieleen perustuvana, tosin latinalaisittain kirjoitettuna ja äännettynä. Merkittävää oli, että kreikkalaisperäistä sanastoa ei pyritty kitkemään pois, vaan päinvastoin käyttöön otettiin runsaasti kreikan kielestä muokattuja uudissanoja. Tähän saattoi osaltaan vaikuttaa aikakauden yleinen kiinnostus antiikin kulttuuria kohtaan.

 

Kirjapainotoiminnan alkamisella Euroopassa 1400-luvun puolivälissä oli latinan kieltä ajatellen erittäin suuri merkitys. Tulevan kehityksen kannalta ratkaisevaa oli, että esim. Celsuksen latinaksi 1. vuosisadalla jKr. kirjoittama teos ”De re medica” julkaistiin painettuna vuonna 1478, ja että Galenoksen 100-luvulla jKr. kreikaksi kirjoittamat teokset painettiin suoraan latinaksi käännettyinä nimellä ”Galeni Omnia Quae Extant Opera” vuonna 1490.

 

Uuden ajan alkujakso (1500- ja 1600-luku)

 

Eurooppalaisten ihmisten maailmankuva oli laajentunut uusiin maanosiin tutustumisen seurauksena. Se heijastui myös lääketieteeseen, sillä silloin jouduttiin kosketuksiin uusien kulttuurien, uusien tautien ja uusien lääkkeiden kanssa. Tieteen maailmassa mittaaminen, fysiikka ja kemia alkoivat vaikuttaa lääketieteen tutkimusmenetelmiin ja hoitokäytäntöihin.

 

Tieteellinen maailma alkoi vastustaa magiaa, astrologiaa, taikauskoa ja noituutta. Samalla heräsi vastarinta katolisen kirkon tieteen kehitystä kahlitsevia näkemyksiä kohtaan. René Descartes eli Renatus Cartesius (1596–1650) erotti sielun ja ruumiin välisen yhteyden, mikä helpotti ruumiillisen tutkimuksen tulkitsemista, tarvitsematta ottaa huomioon jumaluusopin käsityksiä sielun osallisuudesta.

 

1400-luvun lopussa Eurooppaan oli levinnyt Amerikan mantereilta uusi vitsaus, kuppatauti, joka piinasi ihmiskuntaa lähes hallitsemattomasti yli 400 vuoden ajan. Italialainen Girolamo Fracastoro antoi vuonna 1530 taudille nimen ”Syphilis sive morbus gallicus” samannimisessä opetusrunossaan, lähtökohtina kuvitteellinen paimen, nimeltään Syphilus, ja toisaalta naapurimaa Ranska. Ranskalainen Jean Fernel puolestaan otti 1500-luvun lopulla käyttöön nimen lues venerea (latin. lues, hivuttava sairaus; venerea, sukupuoliyhteyteen liittyvä). Nimi morbus gallicus (latin. gallicus, gallialainen, ranskalainen) sai aikaan sen, että kuppatauti tunnettiin satojen vuosien ajan ”ranskantautina” eli ”fransuusina”.

 

Kuppataudin eri vaiheiden monenkirjavia oireyhtymiä pidettiin erillisinä sairauksina, joiden yhteyttä kuppatautiin ei ymmärretty. Esim. taudin kolmannen vaiheen ilmenemismuodoista valtimoiden, aivojen ja selkäytimen muutokset todettiin kuppataudin aiheuttamiksi vasta 1800-luvun lopulla, 400 vuotta taudin Eurooppaan tulon jälkeen.

 

Galenoksen arvossa pitämä humoraalioppi menetti vähitellen merkitystään tautien ja niiden oireiden selittämisessä, mutta lääkkeiden valinnassa ja valmistuksessa se säilytti edelleen tärkeän osan. Latinan kielen kehittämiselle uusia haasteita esille tuoneista lääkäreistä on aiheellista mainita Brabantin alueen Brysselissä syntynyt Andreas Vesalius (1514–1564), italialainen Santorio Santorio (1561–1636) sekä brittiläiset William Harvey (1578–1657) ja Thomas Sydenham (1624–1689). Lääketieteen kansainvälistyminen ja kirjapainotaidon kehitys johtivat tarpeeseen yhdenmukaistaa käytettyjä nimikkeitä. Ensimmäisenä se ilmeni 1500-luvun alkutaitteessa lääkkeiden valmistuksessa tarvittavia kasveja esittelevinä kirjoina sekä lääkeluetteloina eli farmakopeoina.

 

Reformoitujen uskontojen synty ja leviäminen Ranskassa, Sveitsissä, Saksassa, Englannissa ja Pohjoismaissa vähensivät osaltaan latinan kielen merkitystä uskonnon ja politiikan välineenä ja edistivät kansallisten kielten kehitystä. Tältä aikakaudelta on mainittava myös sveitsiläinen Filippus Aureolus Theophrastus Bombastus von Hohenheim eli Paracelsus (1493–1541), aikansa toisinajattelija, jonka mukaan lääketieteestä oli puhuttava ja kirjoitettava kansan kielellä. Hänenkin kirjoituksensa ja ajatuksensa tulivat kuitenkin yleisesti tunnetuiksi vasta, kun ne käännettiin saksasta latinaksi vuosina 1575–1658.

 

Uuden ajan keskijakso (1700–1850)

 

Mikroskooppisten pieneliöiden merkitys tautien aiheuttajina oli 1700-luvulla yhä tuntematon lääketieteen alue. Italialainen Francesco Torti (1658–1741) antoi vuonna 1740 nimen malaria (”huono ilma”, ital. male, huono; aria, ilma) taudille, jolle olivat ominaisia toistuvat vilunpuistatukset. Taudin arveltiin nimittäin johtuneen ilmassa esiintyvistä sumuista, höyryistä ja hajuista pilaantuneiden vesien äärellä. Aikaisemmin taudista oli käytetty monenlaisia nimityksiä, kuten esim. suokuume tai joka neljännen päivän kuume. Malarian aiheuttaja, alkueläimiin kuuluva plasmodium, todettiin taudin syyksi vasta vuonna 1880.

 

Vuonna 1379 oli päätelty, että silloinen kuumetautiepidemia johtui "ab occulta quadam coeli influentia" eli jostakin taivaan salaperäisestä vaikutuksesta (latin. influo, virrata sisään, influentia, vaikutus). Tämä ajatus oli yhä vallalla vuonna 1743, jolloin italialainen Gagiardi antoi kotimaassaan riehuneelle, yskää aiheuttaneelle kuumetaudille nimen ”influenza”. Kyseinen epidemia oli ainakin Euroopan laajuinen, ja se oli levinnyt silloin Suomeenkin.

 

Ranskalainen François Boissier de Sauvages (1706–1767) laati kasvitieteellisten luetteloiden esimerkkiä seuraten vuonna 1731 ensimmäisen ranskankielisen tautiluettelonsa, ja vuonna 1763 hän julkaisi latinaksi laajennetun teoksensa "Nosologia methodica sistens morborum classes". Hänen tarkoituksenaan oli selventää sekavaksi paisunutta tautien nimikkeistöä.

 

Ruotsalainen Carl von Linné (1707–1778) laati samoin vuonna 1763 Boissier de Sauvages’in teokseen perustuvan tautiluettelonsa ”Genera morborum”. Sen jälkeen brittiläinen William Cullen (1712–1790) julkaisi vuonna 1785 tautiluokittelun "Synopsis nosologiae methodicae", joka muodostui suosituimmaksi pitkälle 1800-luvulle saakka.

 

Uusien yleissairaaloiden kehitys, lääketieteen ja kirurgian opetuksen yhdistäminen yliopistoissa sekä kansainvälisyyden lisääntyminen aiheuttivat 1700-luvun lopulta alkaen lisäpaineita lääketieteen kielen kehittämiselle. Kansallisvaltioissa syntyneet nimikkeistöt ja sanastot eivät vastanneet riittävän hyvin toisiaan, minkä vuoksi tarvittiin sekä tiedettä että tilastointia ajatellen entistä selvempiä nimikkeitä kaikille lääketieteen osa-alueille.

 

Latinan merkitys lääketieteen kielenä alkoi hiljalleen vähetä kansallisten kielten paineessa. Brittiläisen William Heberdenin (1710–1801) teos ”Commentarii de morborum historia et curatione” vuodelta 1802 lienee ollut viimeinen merkittävä latinankielinen lääketieteen teos. Dr (Samuel) Johnson (1709–1784) oli antanut jo aikaisemmin Heberdenille latinan taitajana kunnianimen ”ultimus Romanorum”. Latina eli kuitenkin lääketieteessä yhä yliopistojen opinnäytteiden ja erikoisesti väitöskirjojen kielenä.

 

Suomessakin tohtorinväitöskirjat oli kirjoitettava latinaksi vuoteen 1828 saakka, mutta silloin annetun määräyksen mukaan ne voitiin kirjoittaa vaihtoehtoisesti ruotsin kielellä. Vuoteen 1852 saakka vaadittiin kuitenkin opettajan virkaa varten laadittavat väitöskirjat latinaksi. Ensimmäiset suomenkieliset lääketieteelliset väitöskirjat julkaistiin vuosina 1860 ja 1864. Kauimmin latina säilytti asemansa Suomessa farmakopeoiden julkaisukielenä, sillä vielä vuonna 1885 julkaistu ”Pharmacopoea Fennica, Editio quarta” oli latinankielinen. Siitä julkaistiin kuitenkin samana vuonna myös ruotsinkielinen painos.

 

Uusin aika (1850–2000)

 

Latina menetti siis vähitellen lääketieteessä merkityksensä elävänä, puhuttuna ja kirjoitettuna kielenä. Sille muodostui kuitenkin uusi ja tärkeä rooli lääketieteellisten termien, nimistöjen ja tilastojen kielenä.

 

Kansainvälisen yhteistyön kehittyessä tarve saada eri maissa käytetyt diagnoosit mahdollisimman yhdenmukaisiksi ja vertailukelpoisiksi lisääntyi jatkuvasti. Brittiläinen William Farr (1807–1883) ja sveitsiläinen Marc d'Espine (1806–1860) ehdottivat vuonna 1853 kansainvälisessä tilastokongressissa kansainvälisen kuolinsyyluettelon aikaansaamista, mutta tehtävä osoittautui vaikeaksi.

 

Latinan kielen säilymisen kannalta oli merkittävää, että kansainvälisen yhteistyön tarve mainituilla alueilla tuli ajankohtaiseksi, kun latinalla oli vielä tärkeä asema lääketieteellisen ja luonnontieteellisen julkaisutoiminnan yhteisenä kielenä. Ensimmäinen kansainvälinen kuolinsyyluettelo, ”International List of Causes of Death” (ICD), hyväksyttiin Chicagossa vasta vuonna 1893. Silloin englanti oli jo nousemassa uudeksi yleismaailmalliseksi kieleksi.

 

WHO:n (World Health Organization, Maailman terveysjärjestö) perustamisen jälkeen hyväksyttiin vuonna 1948 mainitun luettelon 6. laitos (ICD-6), joka sai silloin nimen “International Statistical Classification of Diseases, Injuries and Causes of Death”. Vuonna 1989 hyväksyttiin luettelon 10. laitos (ICD-10), joka on edelleen voimassa jatkuvasti päivitettynä. ICD-10 julkaistaan WHO:n kaikilla virallisilla kielillä ja lisäksi lähes 40 muulla kielellä. Suomessa se julkaistaan suomeksi ja ruotsiksi sekä latinaksi, mikä merkitsee myös sen latinankielisen sanaston jatkuvaa uudistamistyötä.

 

Diagnoosiluetteloiden lisäksi lääketieteen ja terveydenhuollon alueella on luotu useita muita kansallisia ja kansainvälisiä sanastoja, nimistöjä ja luokituksia, mm. anatomiaa, laitteita ja toimenpiteitä koskevien sanojen ja nimikkeiden selkeyden ja ymmärrettävyyden parantamiseksi. Esimerkkinä voidaan mainita Baselissa vuonna 1895 hyväksytty anatominen nimistö (BNA), joka uudistettiin Jenassa vuonna 1935 (INA) ja Pariisissa vuonna 1955 (PNA).

 

Lääketieteen kehittyessä myös sen latinankielinen sanasto uudistui ja monipuolistui, mutta kreikan kielen perinne seurasi edelleen vahvasti mukana. Nykyisessä lääketieteen latinan sanastossa yli puolet nimikkeistä on peräisin sadan viimeisen vuoden ajalta. Sanastosta runsas 90 % on peräisin kreikasta ja latinasta, puoliksi kummastakin. Loppu, vajaat 10 %, on peräisin arabiasta, Euroopan romaanisista kielistä, englannista, hollannista ja skandinaavisista kielistä, ja pieni osa myös maailman muista kielistä. Uudet nimikkeet on tiedemiesten ja kielitieteen asiantuntijoiden yhteistyöllä saatu pääosin noudattamaan vanhan kreikkalais-latinalaisen sanaston muotoa ja henkeä. Toisinaan uudistuksia koskevat kiistat ja kansalliset arvovaltakysymykset ovat olleet vaikeuttamassa järkevien päätösten aikaan saamista.

 

Nykyhetki ja tulevaisuus

 

Latinan kieli kreikkalaisine lisäpiirteineen on siis pystynyt säilyttämään yleismaailmallisen asemansa lääketieteellisen sanaston perustana. Käytännön lääkärintyössä latinankielinen tausta näkyy edelleen parhaiten anatomian opiskelussa, sairauskertomusten ja lääkärinlausuntojen diagnooseissa, eräissä lääkemääräysten muodoissa, sairaaloiden leikkauslistojen laatimisessa sekä ns. ”lääkärilatinassa” eli sairaalaslangissa. Nykykielistä esim. englanti on säilyttänyt varsin laajasti kreikan- ja latinankielisen perintönsä.

 

Lääkemääräysten eli reseptien kirjoittamisessa latinan kielestä johtuvia muotoja ovat mm.: Rec. (Recipe, ota); toimitettava lääkemäärä latinalaisin numeroin (esim. 100 tabl., tabl. N:o C); D. S. (Da, Signa, anna, kirjaa); Iter. (Iter., iteretur, uudistettakoon, esim. semel kerran, bis kahdesti jne.); Ne iteretur (ne ei, ei saa uudistaa); Rep. (Repete, uudista); Ne repete (ne ei, älä uudista). Latinan luvut korvataan nykyään usein arabialaisilla numeroilla.

 

Nykyään lääketieteen latinasta on kuitenkin muotoutunut pääasiallisesti tilastojen ja luettelokoodien selityskieli. Sairauden diagnoosi merkitään sairauskertomuksissa, lääkärintodistuksissa, kuolintodistuksissa sekä hoitojaksojen epikriiseissä usein latinaksi ja tarpeen mukaan joko suomeksi tai ruotsiksi. Diagnoosi merkitään myös ICD-10:n osoittamalla koodinumerolla. ATK-järjestelmissä saadaan diagnoosit koodinumeron mukaan halutuilla kielillä näppäinvalinnoilla, niin että esim. latinan kielen osaamista ja ymmärtämistä ei enää tarvita.

 

Latinan kieli on kaikesta huolimatta pysynyt elävien kielien joukossa mm. siksi, että se on Vatikaanivaltion toinen virallinen kieli, jota kehitetään ja pidetään jatkuvasti ajan tasalla. Suomessakin toimitaan ansiokkaasti latinan sanaston kehittämiseksi julkaisemalla YLE:ssä latinankielisiä uutisia, ”Nuntii latini”, syyskuusta 1989 alkaen. Suomen esimerkkiä seuraten vastaavanlainen toiminta on viime vuosina otettu käyttöön eräissä muissakin maissa (mm. Saksassa Radio Bremen, ja Italiassa Radio Zammu).

 

Onneksi maassamme julkaistaan jatkuvasti lääketieteen latinaa koskevia tai sivuavia kirjoituksia, kirjoja ja sanakirjoja latinan harrastajien hyödyksi ja iloksi. Suomen Lääkärilehdessä on julkaistu vuoden 2008 lopulta lähtien kerran kuussa palstaa ”Columna latina”, jonka kirjoittajina ovat eräät asialle omistautuneet latinankielen asiantuntijat ja harrastajat. Lopuksi on syytä todeta, että Internet hakukoneineen on tuonut valtavan määrän lääketieteen latinaan liittyvää kirjallisuutta ja hakuteoksia tutkijoiden ja kirjoittajien työpöydille.

 

Lääketieteen ja sen lähitieteiden nopea kehitys, samoin kuin yhteiskunnallisten olojen, hallinnollisten rakenteiden ja lainsäädännön jatkuvat muutokset asettavat latinan kielen uudissanaston kehittämiselle hyvin suuret vaatimukset, varsinkin jos se koskee muitakin asioita kuin diagnooseja, toimenpiteitä ja tilastoja käsittävät luettelot.

 

Tähän aihepiiriin liittyviä kotisivun kirjoituksia ovat mm.

 

Lääkärien nimityksistä

Sairaaloiden ja hoitolaitosten nimiä

Tautien nimistöistä ja luokituksista

Tautinimistön ongelmista – eräitä esimerkkejä

 

Kirjallisuutta:

 

Jetter, D.: Einführung in die Entwicklung der Heilkunde aller Länder und Zeiten. Georg Thieme Verlag, Stuttgart – New York. Wemding 1992.

 

Kahlos, M.: Lääketieteellisiä kirjoittajia myöhäisantiikissa. Latinankielinen länsi 300- ja 400-luvuilla. Hippokrates 1996. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja. Vantaa 1996. S. 124–135.

 

Kela, A.: Hammaslääkintätaito 2000 vuotta sitten. Hippokrates 2001. Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja. Vantaa 2002. S. 31–40.

 

Koskenniemi, H. ja Nienstedt, W.: Medicus Latinus. Johdatusta lääketieteelliseen latinaan. Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo OY. Tampere 1980.

 

Lindskog, B. I.: Hur skapades medicinens terminologi? Läkartidningen Vol. 87 (1990), Nr 15, 1256—1258.

 

Mikkonen, L.: 2. ICD-10 ja nykyinen tilanne. Teoksessa: Lääketieteen sanakirja latina–suomi–latina. Lexicon medicum Latino-Finnico-Latinum. WSOY. Juva 2009. S. 24–25.

 

Pitkäranta, R.: 1. Lääketieteen terminologian historiaa. Teoksessa: Lääketieteen sanakirja latina–suomi–latina. Lexicon medicum Latino-Finnico-Latinum. WSOY. Juva 2009. S. 11–24.

 

Pitkäranta, R. ja Mikkonen, L.: Lääketieteen sanakirja latina–suomi–latina. Lexicon medicum Latino-Finnico-Latinum. WSOY. Juva 2009.

 

Smedby, B. och Schiøler, G.:Health Classifications in the Nordic Countries. Historic development in a national and international perspective 2006. – Hälsoklassifikationer i de nordiska länderna. Den historiska utvecklingen i ett nationellt och internationellt perspektiv 2006. NOMESCO, Nordic Medico Statistical Committee 76:2006. København 2006. 110 s.

 

Wulff, H. R.: The language of medicine. Journal of the Royal Society of Medicine, Volume 2004; 97: 187–188.

 

Lukuisat Internetin sivustot.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON