Arno Forsius

Lasten surmaaminen

Vastasyntyneiden surmaaminen

Ihmisellä on myötäsyntyinen ja vahvasti kulttuurisidonnainen hoivaamisvietti. Siihen perustuu paljolti myös ihmislajin menestyminen ja lisääntyminen, sillä lapsen hoivaa vaativa kehitysvaihe varsin pitkä. Yhteisöön kuuluvan jäsenen surmaaminen on ihmisellä varsin poikkeuksellista oman perheen ja suvun piirissä.

Menneisyydestä on silti löydettävissä useistakin kulttuureista kertomuksia siitä, miten vastasyntyneitä lapsia on eri syistä tietoisesti surmattu. Lapsen surmaaminen tahallisesti on ollut yleensä myös vastoin yhdyskunnan moraalisia ja uskonnollisia sääntöjä. Juuri siksi lasten surmaaminen lienee tapahtunut yleensä epäsuorasti, heitteille jättämällä.

Syynä tällaiseen menettelyyn ovat olleet perheen toimeentulon tai ravinnon riittävyyttä uhkaava puute tai vastasyntyneen poikkeavuus. Toimeentulon vaikeudet ovat saattaneet liittyä sotaan ja nälänhätään, mutta syynä on saattanut olla myös kaksosuus tai lasten ennestään suuri määrä. Poikkeavuus on voinut johtua synnynnäisistä epämuodostumista, keskosuudesta tai heikkoudesta. Lapsen surmaamisen syynä on voinut olla myös syntyminen insestin tai muun kielletyn sukupuolisuhteen seurauksena.

Kreikkalainen historiankirjoittaja Strabon (n. 63 eKr.–n. 20 jKr.) tiesi kertoa, että Intian Katha'ssa (kuulunut myöh. Burmaan, nyk. Myanmariin) surmattiin epämuodostuneet lapset kahden ensimmäisen elinkuukauden aikana. Euroopassa viallisten vastasyntyneiden surmaamista on esiintynyt mm. teutonien (germaanien) keskuudessa vanhalla ajalla. Keski-Afrikassa pygmeillä oli vielä lähimenneisyydessä tapana surmata sairaat vastasyntyneet ja kaksosista he surmasivat heikomman.

Tavallisesti lasten tahallisesta surmaamisesta on esitetty esimerkkinä muinaisten spartalaisten menettely. Vanhassa Spartassa jokainen lapsi oli isänsä surmaamisoikeuden alainen, mutta lapsi oli lisäksi vietävä fylen eli kaupunkivaltion vanhempainneuvoston tarkastettavaksi. Spartassa lasten surmaamista säätelivät siten isän harkinnan ohella myös yhteiskunnan väestö- ja valtapoliittiset käsitykset ja vieläpä rodulliset kauneusihanteet.

Jos lapsi vanhempainneuvoston tarkastustilaisuudessa todettiin hyvinmuodostuneeksi ja terveeksi, se määrättiin kasvatettavaksi. Jos lapsi sen sijaan oli huonokuntoinen tai epämuodostunut, se määrättiin surmattavaksi. Kasvatettavaksi määrätyt hoidettiin usein valtion ylläpitämissä laitoksissa.

Uskonnolliset syyt estivät Spartassakin lasten suoran surmaamisen, mutta eivät niiden jättämistä menehtymään ravinnon ja hoidon puutteessa. Surmattavat lapset pantiin tarkoitusta varten saviruukkuihin ja siitä huolehtivaa naishenkilöä kutsuttiin nimellä egkhytristria (khytra, ruukku). Ruukut ja niissä olevat lapset vietiin Taygetos-vuoriston eräässä rotkossa olevaan Apothetai -nimiseen paikkaan. Lasten surmaaminen ei siis tapahtunut rotkoon heittämällä, kuten tavallisesti kerrotaan.

Antiikin Kreikassa lasten surmaaminen yleistyi vuoden 200 eKr. jälkeen, luultavasti lapsikuolleisuuden muuten vähennyttyä. Ruukun sijasta surmattavia lapsia pantiin myös muihin astioihin tai koreihin. Lasten surmaaminen oli tapana myös antiikin ajan Rooman valtakunnassa. Siellä oli kirjoittamattomana sääntönä, että esikoistytärtä ei saanut jättää heitteille eikä myöskään poikia, elleivät he olleet rujoja.

Aviottomia lapsia jätettiin heitteille paljon useammin kuin muita, mutta samoin saattoi käydä myös avioliitossa syntyneille liioille lapsille. Toisinaan heitteille jätetty lapsi löydettiin ja pelastettiin ennen kuolemaa. Joidenkin kerrotaan kasvattaneen löytölapsesta itselleen orjan. Sitäpaitsi lapsettomaksi jäänyt vaimo on saattanut uskotella miehelleen, että hän on ollut raskaana ja että hänen löytämänsä lapsi oli hänen itse synnyttämänsä.

Toinen keino välttyä liialliselta lapsimäärältä oli raskauden keskeyttäminen. Hippokrateen valassa lääkäri lupaa, että hän ei anna naiselle sikiötä tuhoavia aineita. Sitä huolimatta raskauden keskeyttämistä ei pidetty antiikin Kreikassa yleensä laittomana, mutta se oli vaarallinen ja epävarma toimenpide.

Löytölapset

Länsimaisessa kulttuurissa kristinusko teki jo vuoden 100 jKr. aikoihin avun tarpeessa olevien hoivaamisesta yhteisöjen velvollisuuden. Sairaista, leskistä ja orpolapsista huolehtivat seurakunnissa yleensä sellaiset lesket, jotka eivät itse olleet avun tarpeessa. Seurakunnat ja hiippakunnat alkoivat jo 300-luvulla perustaa orpolasten koteja. Keskiajalla luostarilaitos otti tämän tehtävän huolekseen.

Kun ei-toivottujen vastasyntyneiden lasten surmaaminen ja heitteille jättäminen alkoi yleistyä, perustivat luostarit lasten hengen pelastamiseksi myös löytölastenkoteja. Useissa luostareissa oli ikkuna tai luukku, johon synnyttänyt saattoi jättää lapsensa pimeässä välttääkseen oman henkilöllisyytensä paljastumisen.

Aluksi luostarit olivat munkkijärjestöjen ylläpitämiä laitoksia. Luostareihin jätetyistä hylätyistä lapsista, jactati, huolehtivat luostarien taloudenhoitajat, matricularii, tai miespuoliset hoitajat. Myöhemmin hylättyjen lasten jättöpaikat olivat enimmäkseen nunnaluostareissa. Luostareista hylätyt lapset annettiin kasvatusvanhempien, nutricarii, hoitoon ja 600-luvulta alkaen orpolastenkoteihin.

Ongelmana oli yleensä lastenkotien täyttyminen. Lapsia siirrettiin niistä palvelijoiksi, työlaitoksiin ja myöhemmin tehtaisiin tai annettiin ottolapsiksi. Katolisella kirkolla oli myös erityisiä löytölastenkoteja pojille, joista tehtiin kastroimalla kirkollisiin kuoroihin miespuolisia sopraanolaulajia. Yleensä lasten kuolleisuus oli suurta lastenkodeissa ja työlaitoksissa, mutta alle 10-vuotiaiden lasten kuolleisuus oli muutenkin lähes puolet ikäluokasta.

Lapsenmurhat

Hallinnon maallistuessa ja reformoiduissa maissa luostarilaitoksen lakkauttamisen seurauksena valtioiden hallitukset joutuivat huolehtimaan lapsenmurhien ja hylättyjen lasten ongelmista. Valistuksen aikakaudella 1600-luvulta alkaen ensisijaisena aatteellisena taustana oli väestömenetysten ehkäiseminen, romantiikan ja vallankumouksen aikaudella 1700-luvun puolivälistä taas yksilön oikeudet.

Lapsenmurhien ehkäisemiseksi viranomaisten käytettävissä oli lähinnä kaksi menetelmää. Avioliiton ulkopuolella raskaiksi tulleille annettiin mahdollisuus synnyttää kätilön valvonnassa tai erityisesti heitä varten avatuissa synnytyslaitoksissa. Synnyttäjien halukkuutta käyttää tätä mahdollisuutta yritettiin edistää sillä, että synnyttäjien ei ollut pakko ilmoittaa syntyvän lapsen isää. Jos äidit hylkäsivät synnyttämänsä lapsen, kuten usein tapahtui, annettiin hänet kasvatusvanhemmille tai yhteiskunnan järjestämään hoitoon, yleensä lastenkotiin.

Epäsuoraa lasten surmaamista tapahtui useammalla tavalla. Lapset näännytettiin hiljalleen nälkään, sairastuneita lapsia ei yritettykään hoitaa ja vieläpä suorastaan toivottiin lasten sairastuvan kuolettavaan tautiin. Lapsia surmattiin usein esim. kuoliaaksi makaamalla tai tukehduttamalla, jolloin asia naamioitiin tapaturmaksi. Useissa maissa kiellettiin äitejä ja kätilöitä makaamasta samassa vuoteessa lapsen kanssa tukehduttamisen välttämiseksi. Italiassa kehitettiin 1700-luvulla jopa puusta ja metallikaaresta valmistettu kehikko, arcuccio, joka voitiin asettaa vuoteessa lapsen päälle tapaturman ehkäisemiseksi.

Isorokon ehkäisyn tultua käytäntöön vanhemmat kieltäytyivät rokonistutuksesta eli rokotuksesta siinä toivossa, että lapset sairastuisivat ja menehtyisivät tähän hengenvaaralliseen tautiin. Samasta syystä oltiin jopa tyytyväisiä lasten kuollessa tai ei oltu kovinkaan lohduttomia lasten menettämisen johdosta.

Julkaistu aikaisemmin: Eivät spartalaiset lapsia rotkoon heittäneet! Suomen Lääkärilehti 1991: 19–20: 1946. Tarkistettu ja lisätty toukokuussa 2000.

Kirjallisuutta

Birket-Smith, K.: Kulttuurin tiet. WS Oy, Porvoo 1951.

Cary, M. J. ja Haarhoff, T. J.: Antiikin kulttuuri. Tammi, Helsinki 1963.

Durant, W.: Kreikan kulttuuri Kreetan esihistoriasta roomalaisvalloitukseen saakka. WSOY, Porvoo–Helsinki. Porvoo 1951.

Flacelière, R.: Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa. Miten Ateenan suuruuden aikana elettiin. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva. Toinen painos, Juva 1980.

Lindroos, C. M. E.: Antakaa lasten kuolla. Lasten kohtalo ennen ja nyt. Sukuviesti 2000: 2: 14–16.

Müller, R.: Hygiene. Urban & Schwarzenberg, Berlin–München. Vierte, verbesserte Auflage, Nördlingen 1949.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON