Arno Forsius

Kuolemantanssi – Danse macabre

Keskiajalla kuolleisuus oli Euroopassa runsasta toistuvien kulkutautien ja tuberkuloosin yleisyyden vuoksi. Kuoleman kuva vallitsi pakostakin ihmiskunnan ajatusmaailmaa. Tanssin ja kuoleman kutsun yhdistymiseen saattoi vaikuttaa tuolloin ilmennyt tanssihulluus, eräs keskiaikaisen joukkopsykoosin muoto.

Kuolema oli jokapäiväinen vieras

Pienten lasten kuolema hyväksyttiin normaaliin elämänmenoon kuuluvana, samoin vanhojen ihmisten kuolema. Nuoruuden kukoistuksessa ja aikuisuuden toimeliaisuudessa elävien ihmisten äkillinen kuolema taudin seurauksena oli vaikeammin ymmärrettävissä, vaikka kristillisessä kulttuurissa maallista kuolemaa pidettiinkin syntymisenä ikuiseen elämään.

Kuoleman arvaamattomuus kenen tahansa kohtalona kohosi pohdinnan aiheeksi erityisesti paiseruton eli "mustan surman" kulkiessa yli Euroopan. Vuosina 1347–1351 tähän tautiin kuoli maanosassamme peräti 25 miljoonaa ihmistä, noin neljännes kaikista asukkaista. Kuolemaan liittyi uusi piirre, sen yllätyksellisyyden aiheuttama kuolemankammo, joka heijastui myös aikakauden kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen.

Danse macabre – kuolemantanssi

Vaikeissa taudeissa ihminen näytti suorastaan mätänevän jo eläessään ja kuoltuaan hän joutui matojen syötäväksi. Vainajia oli usein niin paljon, että hautausmaiden hautapaikat oli käytettävä lyhyin väliajoin uudelleen. Hautoja kaivettaessa tuli esiin suuri määrä pääkalloja ja luita, jotka ladottiin hautausmaiden laidoille sijoitettuihin luuaittoihin. Siellä ne olivat muistuttamassa kuoleman ylivallasta ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten tasavertaisuudesta kuoleman edessä.

Näissä oloissa syntyi myös kuolemantanssin aihe, joka tunnetaan jo 300-luvulta. Keskiajalla ilmennyt tanssihulluus, uskonnollisesta hurmoksesta versonut joukkopsykoosin muoto, teki mielikuvan kuolemantanssista ajankohtaiseksi Keski-Euroopassa. Näissä oloissa ranskalainen Jean Le Fèvre kirjoitti vuonna 1376 runon, jolle hän antoi nimen "La danse macabre" (Kuolemantanssi). Runo levisi lukemattomina muunnelmina kaikkialle Euroopassa. Se iski kuolemantanssin käsitteen lyhyessä ajassa kaiken kansan tietoisuuteen. Siitä tuli myös suosittu näytelmien aihe.

Kuolemantanssi kuvataiteessa

Kuolemantanssi lienee kuvattu ensimmäisen kerran maalauksena vuonna 1424 Pariisin Église des Innocents'in hautausmaan pylväshallin seinässä. Le Fèvren runo painettiin kuolemantanssia esittävillä puuleikkauksilla kuvitettuna vuonna 1485. Toinen varhainen kuvitus oli saksalaisen Hartmann Schedelin vuonna 1493 painetussa teoksessa ”Liber chronicorum --- ab initio mundi usque nunc temporis” (Ajantiedon kirja maailman alusta aina nykyiseen aikaan saakka).

Pian aihetta käyttivät monet kirkkomaalarit ja taiteilijat, mm. Albrecht Dürer (1471–1528) ja Hans Holbein nuorempi (1497–1543). Tunnettu keskiaikainen kuolemantanssin kuva oli Lyypekin Mariankirkossa, joka paloi vuonna 1942. Tallinnassa on loistelias kuolemantanssin kuva Niguliste kirkossa. Sen on maalannut 1400-luvun lopulla pohjoissaksalainen maalari ja puunkaivertaja Bernt Notke (1430/1440–1509). Suomessa kuolemantanssi tunnetaan aiheena vain Inkoon kirkon seinämaalauksissa vuoden 1500 tienoilla.

Kuolemantanssi kuvattiin usein pitkänä panoraamana, jossa vuorottelivat kuoleman lähettiläät sekä eri ikäiset ja säätyiset ihmiset toisiaan käsistään kiinni pitäen. Varhaisimmissa kuvauksissa ihmisiä elämästä noutamaan tulleilla hahmoilla oli luinen pääkallo, mutta heidän vartalonsa olivat vain osittain maatuneet, vatsanahka veitsen viillolla avattuna. Vasta 1500-luvulla kuolemaan kutsuttujen tanssittajiksi tulivat kuoleman vertauskuviksi muuttuneet luurangot.

Kuolemantanssi runoudessa ja musiikissa

Kuolemantanssin vertauskuva sai vankan aseman myös ruotsalaisessa runoudessa. Perinteen välittäjänä toimi suomalainen pappi, almanakantekijä ja virsirunoilija Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624). Hän toi kuolemantanssin käsitteen esiin vuodeksi 1617 julkaisemissaan ennustuskirjoissa. Suurempi vaikutus oli kuitenkin keskiajalta periytyneellä runoteoksella "Speculum vitae humanae" (Ihmisen elämän peili). Forsius nimittäin lisäsi kuolemantanssia koskevan kohdan tähän teokseen, kun hän vuonna 1620 käänsi tanskalaisen papin Michael Nicolai Klausenin sata vuotta aikaisemmin latinaksi julkaiseman laitoksen ruotsiksi. Ruotsalainen barokkirunous sai suureksi osaksi juuri siitä kuolemankuvansa ja makaaberin kuvakielensä. [Katso kirjoitusta Sigfridus Aronus Forsius runoilijana ja runojen kääntäjänä (Osa 2)].

Myös eräät säveltäjät ovat ottaneet kuolemantanssin aiheekseen. Kuuluisimmat Danse macabre -nimellä tunnetut musiikkiteokset ovat Franz Lisztin (1811–1886) orkesterisäestyksellinen pianosävellys ja Camille Saint-Saënsin (1835–1921) sinfoninen runo.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Etelä-Suomen Sanomissa 347/1994, 24.12.1994, tarkistettu 20.3.1999. Julkaistu uudelleen hieman muutettuna: Tiimalasi 4/2008. Suomen Hautaustoimistojen Liiton julkaisu. S. 7–8.

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON