Arno Forsius

John Keats (1795–1821) – englantilainen kirurgi ja runoilija

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kertoa englantilaisen runoilijan John Keatsin elämästä lääketieteen historian kannalta, hänen kouluttautumisestaan kirurgi-apteekkariksi ja hänen kohtalokseen sen jälkeen koituneesta keuhkotuberkuloosista. Keatsin runoja ja niiden merkitystä käsitellään tässä kirjoituksessa vain yleisluontoisesti.

Olen tutustunut John Keatsiin runoilijana ensimmäisen kerran vuonna 1961, jolloin hankin antikvaarisesta kirjakaupasta kirjasen ”John Keats’in runoelmia” vuodelta 1917. Jo silloin kiinnitin huomiota siihen, että hän oli koulutukseltaan parturien ja välskärien ammattikuntaan kuuluva kirurgi. Keatsin elämä rinnastuu monin paikoin saksalaisen sotilaslääkärin ja runoilijan Friedrich von Schiller’in (1759–1805) elämänvaiheisiin. Myös hän luopui ammatistaan, ryhtyi runoilijaksi ja kuoli tuberkuloosiin.

Kertomuksissa John Keatsin elämästä on melkoisesti epätarkkuuksia, jotka koskevat erityisesti hänen isänsä Thomas Keatsin työn laatua ja John Keatsin opiskeluajan toimintaa. Samoin vuosiluvuissa on eri lähteissä vaihtelua. Luotettavimmalta vaikuttaa kirjoitus ”John Keats. His Life ant Poetry, His Friends and Critics and After-Fame. By Sidney Colvin 1917”.

John Keatsin isä Thomas Keats oli Lontoossa toimivan vuokrahevostallin palveluksessa, avioiduttuaan omistajan tyttären Frances Jenningsin kanssa. Appensa John Jenningsin jäätyä eläkkeelle Thomas Keats oli tämän omistaman yrityksen johtajana. John ja Frances Keatsilla oli viisi lasta, John (1795–1821), George (1797–1841), Thomas (1799–1818), Edward (s. 1801, k. imeväisiässä) sekä Frances (Fanny) Mary (1803–1889, avioit. Llanos).

Perheen isä Thomas Keats kuoli huhtikuussa 1804 pudottuaan hevosensa selästä. Vuotta myöhemmin hänen leskensä Frances avioitui tallinpitäjä William Rawlings’in kanssa, joka oli luultavasti Thomas Keatsin seuraaja vuokrahevostallin johtajana. Avioliitto osoittautui onnettomaksi ja vuonna 1806 Frances Rawlings (aik. Keats) ja hänen lapsensa muuttivat yhdessä Frances Rawlings’in äidin Catherine Jenningsin (aik. Keate) kanssa Edmontoniin, jossa he asuivat viime mainitun omistamassa talossa. Catherine Jennings oli perinyt huomattavan omaisuuden vuonna 1805 kuolleelta mieheltään John Jenningsiltä.

Keatsin perheen vanhemmilla oli ollut tarkoituksena panna pojat Lontoon lähellä olevaan Harrowin kouluun, mutta nyt heidät pantiin Enfieldissä John Clarken johtamaan kouluun. Siellä John ystävystyi opettajansa pojan Charles Cowden Clarken kanssa. John joutui vilkkaan luonteensa vuoksi alkuaikoina usein kiistoihin toisten oppilaiden kanssa. Viimeisenä kouluvuotena 1809 tilanne rauhoittui, kun Johnissa oli herännyt suuri kiinnostus lukemista ja kirjallisuutta kohtaan. Erityisesti Charles Cowden Clarke rohkaisi Keatsin kirjallisia pyrkimyksiä.

Keatsien lasten äiti Frances Rawlings (aik. Keats) kuoli vuonna 1810 nopeasti edenneeseen keuhkotuberkuloosiin eli hivutustautiin (engl. consumption). Kokemuksen mukaan tuberkuloosi levisi kotipiirissä helposti muihin perheenjäseniin. Lapset jäivät äidin kuoltua kahden holhoojan hoiviin, joista Richard Abbey näyttää olleen pääasiallisesti vastuussa lasten asioiden hoitamisesta. Myös lasten isoäiti Catherine Jennings kuoli jo vuonna 1814.

John Keats jätti koulun vuonna 1810 ja ryhtyi vuonna 1811 holhoojansa Richard Abbeyn aloitteesta Middlesexin Edmontonissa toimivan kirurgin ja apteekkarin Thomas Hammondin oppipojaksi. Hammond kuului parturikirurgien ammattikunnasta kouluttautuneiden kirurgi-apteekkarien ammattikuntaan, jonka jäsenet harjoittivat kirurgisen toiminnan lisäksi myös lääkkeiden valmistusta ja myyntiä. Keats harrasti edelleen kirjallisuuden lukemista ja oli oppipoikakautenaan vilkkaassa yhteydessä entiseen kouluunsa, josta hän lainasi usein kirjoja. Häntä kiinnostivat etenkin Edmund Spenserin ja muiden kuningatar Elisabetin aikakauden englantilaisten renessanssikirjailijoiden teokset.

Keats joutui oppipoikakautensa lopulla riitoihin Hammondin kanssa ja sopimus purettiin vuonna 1814 osapuolten keskinäisellä sopimuksella. Sen jälkeen Keats lähti Lontooseen ja opiskeli siellä kirurgiaa St. Thomas’in ja Guy’n sairaaloissa (hospitaaleissa). Marraskuun alussa 1815 Keats sai dresser’in eli sairaalakirurgin apulaisen paikan Guy’n sairaalassa.

Keatsin kiinnostus kirjallisuutta kohtaan voimistui jatkuvasti. Hän ystävystyi Lontoossa useiden kirjallisuutta, taidetta ja kulttuuria harrastaneiden nuorten miesten kanssa. Heistä on aiheellista mainita esseisti ja kirjailija James Henry Leigh Hunt (1784–1859), taidemaalari ja kirjailija Benjamin Robert Haydon (1786–1846) ja kuuluisa runoilija Percy Bysshe Shelley (1792–1822), joista viime mainittu osoitti suurta ystävällisyyttä nuorempaa runouden harrastajaa kohtaan. Shelley hukkui vuonna 1822 Italiassa purjehdusretkellä sattuneen onnettomuuden seurauksena.

Keats oli edelleen Guy’n sairaalassa kirurgin apulaisena. Heinäkuun lopulla 1816 hän suoritti tutkinnon apteekkarien tutkintolautakunnalle ja sai lisenssin harjoittaa kirurgin ja apteekkarin praktiikkaa. Hän jatkoi kuitenkin edelleen opiskeluaan ja luentojen seuraamista. Kesän 1816 päättyessä hän muutti The Poultry’iin (siipikarjankasvattamon alueelle) asumaan yhdessä veljiensä Georgen ja Thomasin kanssa. Keats vietti myös paljon aikaansa Leigh Huntin luona Hampsteadissa, Lontoon luoteisessa esikaupungissa.

Keatsin kiinnostus kirjallisuutta kohtaan oli johtanut vähitellen myös runojen kirjoittamiseen. Hänen ensimmäinen valmis runonsa oli vuonna 1816 syntynyt sonetti ”On First Looking Into Chapman’s Homer”, jonka innoittajana oli tutustuminen George Chapmanin maineikkaaseen englanninkieliseen käännökseen Homeroksen Iliaasta ja Odysseiasta. Samana vuonna syntyi Keatsin sonetti ”O Solitude”.

Maaliskuussa 1817 julkaistiin Keatsin ensimmäisen runoteos ”Poems”, joka oli omistettu Leigh Huntille. Samoihin aikoihin Keats hylkäsi lopullisesti ajatuksen kirurgin urasta ja luopui kirurgin apulaisen tehtävästä Guy’n sairaalassa. Hän ei myöskään aloittanut koskaan toimintaa itsenäisenä kirurgin ja apteekkarin praktiikan hoitajana, vaan aikoi elää vapaana kirjailijana saamansa perinnön turvin.

Huhtikuussa 1817 Keats lähti Lontoosta paremman työrauhan toivossa. Kesällä 1817 hän muutti asumaan Hampsteadiin, jossa hän ystävystyi Charles Wentworth Dilken ja Charles Armitage Brownin kanssa. Näihin aikoihin Keatsin nuorin veli Thomas oli sairastunut keuhkotautiin, ja maaliskuussa 1818 Keats meni Teignmouthiin hoitamaan häntä, koska tätä siihen saakka hoitanut George-veli oli lähtenyt Yhdysvaltoihin solmittuaan avioliiton Georgiana Wylien kanssa. Myös George Keats kuoli tuberkuloosiin vuonna 1841.

Toukokuussa 1818 Keats palasi Lontooseen, mutta hän lähti taas kesäkuun lopulla 1818 Charles Armitage Brownin kanssa patikkaretkelle Skotlantiin. Virkistäväksi tarkoitettu retki osoittautui pian rasittavaksi käytännön vaikeuksien vuoksi. Lisäksi Keats väsyi aikaisempaa helpommin ja hänelle oli ilmaantunut pitkäaikaista kurkkukipua. Näitä vaivoja voidaan pitää tuberkuloosin ensimmäisinä oireina Keatsilla. Invernessissä tavattu lääkäri kielsi Keatsia jatkamasta patikkamatkaa ja niin retkeläiset palasivat laivalla Lontooseen elokuun puolivälissä 1818.

Skotlannin retkellä Keats oli alkanut kirjoittaa laajaa runoelmaa ”Endymion: A Poetic Romance” (Endymion, runollinen romanssi), joka ilmestyi vuonna 1818. Se sai murskaavan arvostelun parissa kirjallisuuslehdessä. Vuosina 1817–1818 hän kirjoitti myös runon ”Isabella; or, The Pot of Basil” (Isabella, eli basilikaruukku).

Syksyn 1818 ajan Keats huolehti tuberkuloosia sairastavasta Thomas –veljestään, joka kuoli tautiin joulukuun alussa 1818. Sen jälkeen Keats muutti Hampsteadissa asumaan ystävänsä Charles Armitage Brownin taloon. Keväällä 1819 Brownin asuntoon tuli kesäasukkaaksi leskirouva Mrs. Brawne kolmen lapsensa kanssa. Perheen isä oli kuollut keuhkotautiin vuonna 1810. Lapsista vanhin oli Fanny (Frances), keskimmäinen Samuel (Sam) ja nuorin Margaret. Skotlannista palattuaan Brown asui omassa huoneessaan ja Mrs. Brawne muutti lapsineen naapurissa olevaan taloon.

Kun Keates tutustui Brawnen perheeseen, 18-vuotias tytär Fanny (1800–1865) herätti heti Keats’in mielenkiinnon, joka johti nopeasti kiihkeään rakastumiseen. Kesäkuun lopulla 1819 Keats lähti James Ricen kanssa Shanklin’iin Wight –saarelle, ja elo-syyskuun 1819 Keats vietti Brownin kanssa Winchesterissä. Keatsin kirjeistä Fanny Brawnelle Shanklinista ja Winchesteristä on oletettavissa, että heillä on ollut fyysinen rakkaussuhde jo sitä ennen. Keats palasi Lontooseen lokakuussa 1819, mutta pian hän muutti taas Hampsteadiin Brownin asuntoon, jonka naapurissa Fanny Brawne asui. Luultavasti lokakuussa 1819 John Keats ja Fanny Brawne kihlautuivat, mutta asiaa ei ilmoitettu edes läheisille ystäville. Rakastavaisilla oli mahdollisuus tavata toisiaan usein.

John Keatsin ja Fanny Brawnen suhde johti heidän välillään vilkkaaseen kirjeenvaihtoon kesästä 1819 alkaen elokuuhun 1820 saakka niinä kausina, jolloin he joutuivat elämään erillään. Vain Johnin kirjeet ovat säilyneet, sillä Fanny oli määrännyt myöhemmin omat kirjeensä hävitettäväksi. Johnin kirjeiden sarja kertoo nuoreen naiseen palavasti ihastuneesta nuoresta miehestä, joka kokee rakkauden suloisuutta ja epävarmuutta, mustasukkaisuutta ja hylkäämisen pelkoa, ja lopulta katkeruutta suhteen päättymisestä elämän hiipumiseen. Keatsin rakkauskirjeet ovat arvokas osa englantilaista kirjallisuushistoriaa.

Keatsin terveydentila vaihteli, mutta tauti eteni hiljalleen. Oireina oli kuumeiluja, väsymystä ja uupumusta, kurkkukipua ja äänenkäheyttä. Silti aika oli Keatsin runoilijantyön kannalta tuottelias ja menestyksellinen.

Vuonna 1819 ilmestyivät mm. Keatsin oodit “Ode on Indolence”, “Ode to Psyche”, “Ode to a Nightingale”, “Ode on a Grecian Urn”, “To Autumn”, ”Ode to May”, “Ode on Melancholy” (Alakuloisuuden oodi). Lisäksi Keats kirjoitti historiallisen näytelmän ”Otho the Great” (Otto Suuri), jonka kirjoittamisen hän oli aloittanut yhdessä Charles Armitage Brownin kanssa.

Helmikuun alussa 1820 Keatsin oireilussa ilmeni ratkaiseva muutos. Hänellä oli pari kertaa heleää valtimoverta ysköksissä, mikä osoitti tuberkuloosin aiheuttaneen suuria muutoksia keuhkoissa ja merkitsi sen lisäksi hengenvaarallisen keuhkoverensyöksyn vaaraa. Oman lääketieteellisen kokemuksensa perusteella Keats ymmärsi, että hänen keuhkosairautensa oli johtamassa kuolemaan ehkä jo lähitulevaisuudessa. Silloin hän ilmoitti morsiamelleen Fannylle, että tämä olisi hänen puolestaan vapaa antamastaan kihlaussitoumuksesta. Vaikka Keatsin tila parani vielä hieman, hän ei kuitenkaan pystynyt tämän käänteen jälkeen määrätietoiseen runoilijan työhön. Hän oli usein myös varsin väsynyt ja kuumeinen, niin että rakastavaisten oli rajoitettava tapaamisiaan.

Toukokuussa Keats muutti asumaan Kentish Towniin, lähelle Leigh Huntia, joka otti hänet myöhemmin luokseen. Heinäkuussa alussa 1820 Keatsilla oli jälleen veriyskää ja kirjeistä päätellen se oli toistunut useita kertoja elokuulle saakka. Silloin Keats muutti takaisin Wentworth Place’en Brawnen perheen hoiviin. Tässä vaiheessa Keats oli jo alistunut siihen, että sairaus johtaisi hänen elämänsä päättymiseen.

Keatsia neuvottiin matkustamaan sairautensa hoitamiseksi Italiaan talven ajaksi. Shelley kutsui hänet luokseen Pisaan, mutta Keats kieltäytyi aluksi. Keats lähti kuitenkin 18.9.1820 pitkäaikaisen ystävänsä, taidemaalari Joseph Severnin (1793–1879) kanssa laivalla Napoliin, jonne he tulivat 21.10.1820. Sieltä he saapuivat 15.11.1820 Roomaan, jossa Severn huolehti Keatsin hoidosta englantilaisen lääkärin James Clark’in (1788–1870) ohjeiden mukaan. Sir James Clark oli myöhemmin kuningatar Victorian henkilääkäri.

Keatsin sairaus eteni kuitenkin hiljalleen ja joulukuun alun jälkeen oireet jälleen pahenivat. Hän kuoli Roomassa 23.2.1821 ja hänet haudattiin 27.2.1821 kaupungin protestanttiselle hautausmaalle. Hautakivessä ei mainita hänen nimeään ja sen alareunaan on hakattu hänen toivomuksestaan sanat “Here lies One Whose Name was writ in Water” (Tässä lepää eräs, jonka nimi oli kirjoitettu veteen). Joseph Severn, joka eli myöhäiset vuotensa Italiassa ja kuoli siellä vuonna 1879, on haudattu ystävänsä Keatsin viereen.

Keatsin vuonna 1820 julkaistu runoteos oli nimeltään “Lamia, Isabella, The Eve of St Agnes and Other Poems”. Se sisälsi myös mm. aikaisemmat runot “Ode on Indolence”, “Ode to Psyche”, “Ode to a Nightingale”, “Ode on a Grecian Urn”, “To Autumn”, sekä runoelman ”Hyperion”.

Keats kirjoitti lyhyen elämänsä aikana kaikkiaan n. 150 runoa. Kolmen kokoelman lisäksi niitä on julkaistu eri yhteyksissä, joitakin vasta hänen kuoltuaan. Ne runot, jotka ensisijaisesti loivat Keatsin maineen runoilijana, on kirjoitettu varsin lyhyen ajan kuluessa, n. yhdeksän kuukauden aikana vuonna 1819. Tässä yhteydessä on aiheellista mainita, että aikaisemmin varsin yleisesti arveltiin keuhkotaudin kuumeisen tilan olevan kirjailijoiden, runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden luomiskykyä kiihottava tekijä. Toisaalta on kuitenkin mahdollista, että he joutuivat elämään puutteessa ja vaikeissa oloissa, mikä lisäsi tartunnan vaaraa ja heikensi heidän kykyään vastustaa taudin kehittymistä.

Fanny (Frances) Brawne avioitui Louis Lindonin (1812–1872) kanssa vuonna 1833. Fanny oli silloin 33-vuotias ja hänen miehensä oli 12 vuotta häntä nuorempi. Aviopari sai kolme lasta. Fanny ei kertonut koskaan miehelleen aikaisemmasta suhteestaan John Keatsiin. Ennen kuolemaansa Fanny ilmoitti siitä lapsilleen, mutta pyysi samalla, että Keatsin hänelle kirjoittamia kirjeitä ei julkaistaisi hänen miehensä eläessä ja että hänen omat kirjeensä Keatsille oli hävitettävä.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2010.

Lähteitä ja kirjallisuutta

Colvin, S.: John Keats. His Life ant Poetry, His Friends and Critics and After-Fame. 1917. (http://englishhistory.net/keats/colvinkeats.html)

[The New] Encyclopaedia Britannica, 15th Edition, Volume 6, hakusana Keats, John

[The] Encyclopaedia Britannica (1910–1911), Eleventh Edition, Vol. 15, hakusana Keats, John

Keats, J.: Yön kirkas tähti, 99 viimeistä kirjettä. Suom. Kaisa Sivenius. Kustannusosakeyhtiö Teos. Juva 2010.

Keats, J.: John Keats’in runoelmia. Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. Porvoo 1917.

John Keats, kirj. Eino Railo, runot suomentanut Jaakko Tuomikoski. Teoksessa: Englantilaisen kirjallisuuden Kultainen Kirja, sarjassa Maailmankirjallisuuden Kultainen Kirja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo–Helsinki. Porvoo 1933. (Sivut 471–480.)

 

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON