Arno Forsius

Kalevalan lääkintätietous

Johdanto

Kalevalan uudistetun ja laajennetun laitoksen saavuttaessa 150 vuoden iän vuonna 1999 on aihetta tarkastella kansalliseepostamme myös lääkintätietouden kannalta. Kiinnostavaksi asian tekee se, että teoksen on koonnut ja kirjoittanut Elias Lönnrot, joka oli koulutukseltaan lääkäri. Kalevala on siinäkin suhteessa poikkeuksellinen kansalliseepos, että sen kuvauksen kohteena eivät ole pelkästään sotaiset sankariteot, vaan suureksi osaksi Kalevan kansan pyrkimykset kohden parempaa tulevaisuutta omassa elämänpiirissään.

Vaikka Kalevala perustuukin suomensukuisten kansanheimojen keskuudessa syntyneeseen ja tallentuneeseen kertomaperinteeseen, on teosta kuitenkin pidettävä Lönnrotin omana runoteoksena. Tiedämme Lönnrotin olleen kiinnostunut suomalaisten kansanomaisesta lääkintätietoudesta jo runonkeräystoimintansa alkuvaiheista saakka. Näin hänellä oli oivallinen rnahdollisuus ottaa Kalevalaan myös tätä aihepiiriä koskevia kansanrunouden aineksia. Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti kirjallinen ja taiteellinen luomus, johon tautien uhka ja esiintyminen liittyvät vain sikäli kuin se on teoksen sisällön kannalta aiheellista. Siitä huolimatta Kalevala antaa meille mahdollisuuden tarkastella ainakin kansanomaisen lääkintätietouden peruspiirteitä.

Kalevalaiseksi katsottava kansanrunous on syntynyt ja kerätty aikana, jolloin kristillinen kulttuuri oli vaikuttanut suomalaisten kansanheimojen elämään ja käsityksiin jo puolen vuosituhannen ajan. Kansan uskomukset elivät perimätiedon välittäminä sitkeästi vuosisadasta toiseen, siitäkin huolimatta, että ne ovat osoittautuneet aikojen kuluessa paikkansa pitämättömiksi. Siten on ymmärrettävää, että tässä kansanrunoudessa ilmenee sekaisin esikristillisen ajan "pakanallisia" käsityksiä ja kristillisen elämänkatsomuksen muokkaamia näkemyksiä. Lönnrot on Kalevalaa kootessaan selvästi pitäytynyt lähempänä vanhoja uskomuksia ja välttänyt Raamatun vaikutuksesta syntyneiden legendatyyppisten vertausloitsujen ottamista mukaan sellaisenaan.

Seuraava tarkastelu perustuu n.s. uuteen Kalevalaan eli nykyiseen Kalevalaan, joka ilmestyi vuonna 1849. Siinä loitsuaineksen osuus on sekä määrällisesti että suhteellisesti suurempi kuin vuonna 1834 ilmestyneessä alkuperäisessä Kalevalassa. Olen jakanut esityksen kolmeen jaksoon, joissa käsitellään tautien olemusta, ilmaantumista ja parantamista. Tällöin on muistettava, että taudeilla tarkoitettiin yleensä näkymattömästä syystä aiheutuneita sairauksia. Ulkoisen väkivallan tai tapaturman seurauksia nimitettiin vammoiksi.

Tautien olemus

Syyn ja seurauksen jokapäiväisten esimerkkien perusteella ihmisellä on taipumus etsiä selitystä myös niille ilmiöille, joissa syy ei olekaan selvästi havaittavissa. Tällöin ihminen ajatusmalliensa perusteella valitsee ilmiöille sellaisen selityksen, jonka hän voi uskoa paikkansa pitäväksi. Vain koeteltu tieto saattoi vähitellen horjuttaa lujaksi kiteytynyttä perinnettä. Ennen 1800-luvun puolivälia sisäisten sairauksien eli tautien olemus oli yleisesti ottaen tuntematon kansan keskuudessa, ja lääketieteenkin piirissä nykyaikaiset, tieteellisesti perustellut käsitykset olivat silloin vasta muovautumassa.

Kun kansan piirissä pohdittiin tautien olemusta, tarjoutui itsestään selvästi kaksi käsitystä: ihmisessä oli jotakin liikaa tai hänestä puuttui jotakin. Jos hänessä oli jotakin liikaa, uskottiin sen olevan tauti sinänsä oireineen tai paholainen ilkeine temppuineen. Tauteja pidettiinkin yleisesti olioina, jotka eri syistä pääsivät tunkeutumaan ihmisen sisikuntaan kohtalokkaine seurauksineen, ellei parannusta ollut löydettävissä. Toisaalta paholaisuuden ja toisaalta kaikkivoipaisen Jumalan välillä vallinneeseen kaksijakoisuuteen liittyen myös taudit jaettiin panentatauteihin ja Jumalan tauteihin. Panentataudeilla eli poikenluomilla tai rikkeillä, jotka eivät olleet Jumalan säätämiä ja lähettämiä, ymmärrettiin tauteja, jotka joku pahansuopa ihminen, paholainen tai pahanilkinen haltia oli ihmiseen taikakeinojensa avulla pannut tai lähettänyt. Jotta tällaisia tauteja olisi voinut ihmiseen panna, piti niitä tietenkin olla olemassa. Eri kansoilla on ollut, kulttuurin ja perinteiden eroavaisuuksista huolimatta, hyvinkin samantapaisia käsityksiä tautien alkuperästä.

Kalevalassa tautien synty liittyy Loviattaren, Tuonen mustan tytön taruun. Eepoksen 45. runossa Louhi Pohjolan emäntä pyysi Ukko ylijumalaa aiheuttamaan vammoilla ja taudeilla tuhon kalevaiselle kansalle. Sen seurauksena "Tuli suuri tuulen puuska, Iästä iso vihuri", joka saattoi Tuonen mustan ja sokean tytön raskaaksi. "Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä" synnytti ja

"Teki poikoa yheksän,
Yhtenä kesäisnä yönä,
Yhen 1öylyn lyötävillä,
Yhen saunan saatavilla,
Yhestä vatsan väestä,
Kohun täyestä kovasta.

Nimitteli poikiansa,
Laaitteli lapsiansa,
Kuin kuki tekemiänsä,
Itse ilmi luomiansa:
Minkä pisti pistokseksi,
Kunka änkäsi ähyksi,
Minkä laati luuvaloksi,
Kunka riieksi risasi,
Minkä painoi paiseheksi,
Kunka ruohutti ruveksi,
Minkä syöjäksi sysäsi,
Kunka ruhtosi rutoksi.

Jäi yksi nimittämättä,
Poika pahnan-pohjimmainen,
Senpä sitte käski tuonne,
Työnti velhoiksi vesille,
Noi'iksi noroperille,
Katehiksi kaikin paikoin."
(Runo 45: 153—176)

Sen seikan suhteen, missä panentatautien synnyinsijat ja olinpaikat piilivät, oli kansan mielikuvitus ehtymätön. Eipä liene ollut koko maailmassa sellaista paikkaa tai luonnonilmiötä, joka ei olisi saattanut tulla kysymykseen. Erikoisen voimallinen tunnelataus liittyi muun muassa maahan, metsään, veteen, tuuleen, tuleen, vereen, ruumiiseen ja hautausmaahan. Kalevalan 17. runossa on Vipusen esittämänä 50 säkeen mittainen jakso näitä panentataudin mahdollisia syntysijoja.

Tautien ilmaantuminen

Kansa ei osannut eikä halunnutkaan ymmärtää tauteja elimistön luonnollisiksi vioiksi ja heikkouden osoituksiksi. Siksi se halusi etsiä syytä niihin ulkopuolisesta maailmasta. Näinhän voimme yhä edelleen todeta ihmisten tekevän, kun he pohdiskelevat sairauksiensa syitä. Edellä on jo viitattu siihen, miten taudit saattoivat ihmiseen ilmaantua. Jumalantaudit olivat tietenkin Jumalan lähettämiä sairauksia, "jotka kohtasivat vanhoja ikäloppuja taikka joista ilmanki jo edeltä päin voitiin päättää, että ovat kuolettavaisia", kuten Lönnrot itse toteaa. Jumalantauteina pidettiin myös rokkotauteja, jotka tuolloin näyttivät kuuluvan luonnollisina ilmiöinä ihmiskunnan elämänmenoon. Toisin oli laita panentatautien kohdalla. Yleismaailmallinen käsitys hyvän ja pahan taistelusta on ohjannut muinaissuomalaistenkin ajatuskulkuja siihen suuntaan, että panentataudit ymmärrettiin erilaisiksi pahan ilmauksiksi. Lähin selitys oli tietenkin, että ne "olivat vihamiesten, kateiden ja muiden pahansuopain hankkimia noitien ja velhoin avulla taikka soista, maista, metsistä, kalmistoista, hetteistä, vesistä, ilmasta, tuulesta ja muista paikoista niissä elustavain haltiain laittamia", kuten Lönnrot kirjoittaa.

Silloisen ajatusmaailman kannalta oli tietenkin erittäin merkityksellistä, oliko sairastuneen tauti Jumalantauti vai panentatauti. Kalevalan 17. runossa Vipunen arvaili Väinämöisen nielaistuaan sisuksissa tuntuvien vaivojen syytä seuraavaan tapaan:

"En nyt tuota tunnekana
Enkä arvoa alusta,
Mist' olet, Hiisi, hingannunna,
Kusta, turma, tänne tullut
Puremahan, jäytämähän,
Syömähän, kaluamahan;
Oletko tauti luojan luoma,
Surma säätämä Jumalan,
Vain olet teko tekemä,
Toisen tuoma, toisen luoma,
Pantu tänne palkan eestä,
Rakettu rahan nenästä?"
(Runo 17: 167—178)

Louhi, Pohjolan emäntä, kateellisena kalevaisten menestyksestä, yritti hankkia näille vaikeuksia rukoilemalla Ukko ylijumalaa seuraavin sanoin:

"Oi Ukko, ylijumala!
Kaataos Kalevan kansa
Rakehilla rautaisilla,
Neuloilla teräsnenillä,
Tahikka tauilla tapata,
Surmoa suku katala,
Miehet pitkille pihoille,
Naiset läävän lattioille!"
(Runo 45: 15-22)

Taudin aiheuttamiseen eli nostamiseen tarvittiin siis tavallisesti jokin maagisilla kyvyillä varustettu olento, tietäjä, noita tai haltia, jonka toimien välityksellä tauti saatiin ihmiseen. Taudin aiheuttamisen keinoja olivat manaaminen, kiroaminen, loitsiminen, taikominen, ampumalla lähettäminen ja pahalla silmällä katsominen. Kalevalassa ei ole paljon taudin nostamiseen liittyviä kohtia. Esimerkiksi otettakoon Louhen, Pohjolan emännän manaus, jolla hän lähetti Tuonen mustan tytön synnyttämät taudit kalevaisten vaivaksi:

"Muut on käski käyä tuonne
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen;
Ärrytti äkäiset luomat,
Tavattomat tauit työnti
Vasten Väinölän väkeä,
Surmaksi su'un Kalevan.

Pojat Väinölän potevi,
Läsivi Kalevan kansa
Tautia tavattomia,
Nimen tietämättömiä:
Alta lattiat lahovi,
Päältä peite märkänevi."
(Runo 45: 178—190)

Äkillisten tautien syynä pidettiin usein ampumalla lähettämistä, mihin viittaavat nimitykset noidannuoli, ammus, lento ja ruttonuoli. Eräs noidannuolen selitys on Kalevalan 2. runossa, jossa kerrotaan miten merestä noussut pikku mies jättiläiseksi kasvaneena kaatoi kalevaisten aurinkoa ja menestystä pimentäneen suuren tammen. Tammen oksa tuotti ikuisen onnen, latva ikuisen taian ja lehvä ikuisen lemmen. Lastut kuitenkin ajautuivat aaltojen myötä Pohjolaan, missä pyykkiä rannalla virutellut pikku piikanen

"Näki lastun lainehilla,
Tuon kokosi konttihinsa,
Kantoi kontilla kotihin,
Pitkäkielellä piha'an,
Tehä noian nuoliansa,
Ampujan asehiansa."
(Runo 2: 211—216)

Sielullisten häiriötilojen syyksi uskottiin usein paholaisen tai pahojen henkien pääsy tavalla tai toisella ihmiseen. Samalla tavalla selitettiin yleensä myös kaatumataudin synty. Sieluntunkeutumisselityksen ohella tunnettiin myös sielunmenetysselitys joidenkin sielullisten häiriötilojen syynä. Hermoherkkien, helposti säikähtelevien ja pelokkaiden ihmisten katsottiin joutuvan tavallista helpommin tautien kohtaamaksi.

Tautien parantaminen

Varsin läheisessä menneisyydessä, vielä 1800-luvun loppupuolella ja osittain 1900-luvun alkupuolellakin, vakava sairaus merkitsi kuolemaa, sillä käytettävissä olevat hoitokeinot olivat useimmiten tehottomia. Siten on ymmärrettävää, että kansa suhtautui alistuvasti vanhuuden tauteihin ja lasten rokkotauteihin, joita pidettiinkin Jumalantauteina. Silti niidenkin kohdalla oli oikeus odottaa paranemista, jos Jumala sen hyväksi näki. Niinpä Vipunen Kalevalan 17. runossa, siltä varalta että hänen vaivansa johtuisivat Jumalantaudista, lausui toivomuksen:

"Ollet tauti luojan luoma,
Surma säätämä Jumalan,
Niinp' on luome luojahani,
Heitäime Jumalahani:
Ei Herra hyveä heitä,
Luoja ei kaunista kaota."
(Runo 17: 179—184)

Panentatautien kohdalla asiat olivat toisin. Suuri sairastuvuus ja tuonen runsas sato osoittivat ilman muuta, että vakavan sairauden uhka oli suuri ja kaikkialla vaaniva. Panentataudit olivat pahan aikaansaamia ja niitä vastaan oli taisteltava kaikin keinoin. Kun panentataudit kerran oli saatu taikuudella aikaan, oli ne voitettava vielä suuremmalla taikuudella. Joskus siihen riittivät sairaan itsensä tai hänen omaistensa käyttämät keinot. Usein avuksi tarvittiin kuitenkin kokenut ja tunnustettu parantaja tai tietäjä. Lopulta oli tietenkin mahdollista pyytää apua myös Jumalalta, sillä olihan "itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista" Kalevalankin mukaan vanhin.

Parantamiseen liittyi olennaisena osana loitsu, jonka sanat vahvistivat merkittävästi tapahtuman vaikuttavuutta. Loitsu saattoi koostua muutamasta taikasanasta, mutta usein siihen kuului useampia eri pituisia jaksoja, kuten taudin syntysanat, varautumissanat, rukous sekä lopulta manaus ja siihen mahdollisesti liittyvät parannussanat. Toisinaan myös loitsun jaksoja, "sanoja", jos ne ovat laajoja, nimitetään loitsuiksi. Syntysanojen tarkoituksena oli osoittaa sekä parannettavalle että taudille, että pahan alku on selvillä ja paha siten saatu käsiin. Vipusen lausumat syntysanat on esitetty jo edellä. Varautumissanoissa loitsija kertoo niistä vaaroista, jotka yritystä uhkaavat, ja varautuu niitä vastaan. Vipunen varautui epäonnistumista vastaan lausumalla:

"Jos ei minussa miestä liene,
Niin panen parempiani
Tämän pulman purkajaksi,
Kauhean kaottajaksi."
(Runo 17: 257—260)

Ja lopuksi hän uhkasi ottaa avukseen itsensä luojan:

"Ja kun ei sitä totelle,
Vä1ttäne väheäkänä,
Ukko taivahan napainen,
Remupilven reunahinen,
Tule tänne tarvittaissa,
Ajaite anottaessa,
Työt kehnot kerittämähän,
Rikkonaiset riisumahan
Miekalla tu1iterä1lä,
Säi1ä11ä säkehisellä!"
(Runo 17: 299—308)

Pohjan akan lähettämiä tauteja parantaessaan Väinämöinen esitti seuraavat rukoussanat:

"Oi Ukko, ylijumala,
Pilven päällinen Jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
Ajaite anottaessa
Nämä tuskat tuntemahan,
Hätäpäivät häätämähän,
Rikonnaiset riisumahan,
Puutunnaiset purkamahan!"
(Runo 45: 245—252)

Rukoussanojen tarkoituksena on saada aikaan maaginen voima, joka pakottaisi yliluonnolliset tautivoimat taipumaan ja tottelemaan parantajaa. Loitsun päättää tavallisesti manaus, jonka tarkoituksena on ajaa tauti tiehensä sairaasta, jonnekin kauas, josta se ei takaisin löydä. Vipunen käski tautiansa lähtemään monin eri manauksin, joista tässä eräs katkelma:

"Niin tuonne sinut manoan
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin maahan laukeahan,
Ahoille vesattomille,
Maille kyntämättömille,
Kuss' ei kuuta, aurinkoa
Eikä päiveä iässä."
(Runo 17: 408—414)

Parannussanojen tarkoituksena on viimein korjata jokin taudin tai vamman jättämä paha. Siitä esimerkki tuonnempana.

Erikoisen merkittävä taito oli verenvuodon pysäyttäminen. Siitä on kuvaus kertomuksessa Väinämöisen polven haavasta, jonka hän sai veistäessään venettä kehrävarren palasista. Verenvuodon pysäyttämiseksi Väinämöinen etsiytyi tietäjäukon luo. Ongelmaksi muodostui kuitenkin, että ukko ei muistanut raudan syntysanoja, mikä oli välttämätöntä rautaesineen aiheuttaman verenvuodon pysäyttämiseksi. Tämän tiedon Väinämöinen antoi ukolle, joka sen jälkeen herjasi rautaa ja luki verensulkusanat sekä varmuuden vuoksi niitä seuraavat rukoussanat:

"Piäty, veri, vuotamasta,
Hurme huppelehtamasta,
Päälleni päräjämästä,
Riuskumasta rinnoilleni,
Veri, seiso kuni seinä,
Asu, hurme, kuni aita,
Kuin miekka meressä seiso,
Saraheinä sammalessa,
Paasi pellon pientaressa,
Kivi koskessa kovassa!
-------------------------
Oi Ukko, ylinen luoja,
Taivahallinen Jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
Käy tänne kutsuttaessa,
Tunge turpea kätesi,
Paina paksu peukalosi
Tukkeheksi tuiman reiän,
Paikaksi pahan veräjän,
Veä päälle lemmen lehti,
Kultalumme luikahuta
Veren tielle telkkimeksi,
Tulevalle tukkeheksi,
Jottei parsku parralleni,
Valu vaaterievulleni!

Sillä sulki suun vereltä,
Tien on telkki hurmehelta."
(Runo 9: 343—352, 403—418)

Kalevalan 45. runossa kuvataan, miten Väinämöinen parantaessaan Pohjolan emännän lähettämiä tauteja käytti mahtavien loitsujen lisäksi apunaan saunaa ja voiteita. Väinämöinen lämmitti saunan puhtailla veden tuomilla haloilla, vei salaa vastat saunaan, hautoi ne "haluisiksi", tervehdyttäviksi, ja löi simaisen löylyn, lausuen samalla:

"Tule nyt löylyhyn, Jumala,
Iso ilman, lämpimähän
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan!
Pyyhi pois pyhät kipunat,
Pyhät saastat sammuttele,
Lyötä maahan liika löyly,
Paha löyly pois lähetä,
Ettei polta poikiasi,
Turmele tekemiäsi!"
(Runo 45: 211—220)

Voiteilla oli suuri merkitys parannuskeinona. Voiteen valmistuksessa oli loitsuilla ja taikavoimilla tärkeä osuus. Kuvaus voiteen valmistamisesta liittyy kertomukseen Väinämöisen polven haavasta. Voiteita on Kalevalassa käytetty myös Lemminkäisen parantamiseen Tuonelan joen rannalla ja Ilmarisen palovammojen hoitoon. Väinämöisen voiteiden käytöstä ovat esimerkkinä seuraavat säkeet:

"Vielä voiteli vikoja,
Noita vammoja valeli
Yheksillä voitehilla,
Kaheksilla katsehilla."
(Runo 45:315—318)

Lisäksi Väinämöinen kutsui avukseen Kivuttaren ja Vammattaren viemään vaivat mukanaan. Niin hän lopulta onnistui parannustyössään:

"Poies poisti poikenluomat,
Paranti pahat panoset,
Päästi kansan kuolemasta,
Kalevan katoamasta."
(Runo 45: 359—362)

Sitominen mainitaan eräänä hoitona Väinämöisen polven haavassa. Siinä yhteydessä tietäjäukko lausui seuraavat parannussanat:

"Siteheksi luojan silkki,
Luojan kaapu katteheksi
Tälle polvelle hyvälle,
Vakaisille varpahille!
Katso nyt, kaunoinen Jumala,
Varjele, vakainen luoja,
Jottei vietäisi vioille,
Vammoille veällettäisi."
(Runo 9: 539—546)

Vaikean synnytyksen aiheuttamat ongelmat olivat ennen vanhaan yleisiä ja kiperiä. Vaarana oli sekä lapsen että äidin hengen menetys. Siksi kansan keskuudessa oli monenlaisia keinoja synnytyksen helpottamiseksi. Kalevalassa Louhi, Pohjolan emäntä, lausui Tuonen mustan tytön synnyttäessä seuraavat lapsensaajaisen sanat:

"Kave eukko, luonnon tyttö,
Kave kultainen, korea,
Jok' olet vanhin vaimoloita,
Ensin emä itselöitä!
Juokse polvesta merehen,
Vyö-lapasta lainehesen,
Ota kiiskiltä kinoa,
Matehelta nuljaskata,
Jolla voiat luun lomia,
Sivelet sivuja myöten,
Päästät piian pintehistä,
Vaimon vatsan vääntehistä,
Tästä tuskasta kovasta,
Vatsan työstä vaikeasta!"
(Runo 45: 117—130)

Ja jos näistä neuvoista ei olisi apua, turvattaisiin suurempiin voimiin:

"Kun ei tuosta kyllin liene,
Oi Ukko, ylijumala,
Tule tänne tarvittaissa,
Käy tänne kutsuttaessa!
Tääll' on piika pintehessä,
Vaimo vatsan vääntehessä
Saunassa savun seassa,
Kylän kylpyhuonehessa.

Ota kultainen kurikka
Kätehesi oikeahan,
Sillä haittoja hajota,
Pihtipuoliset porota,
Lukot luojan lonkahuta,
Takasalvat poikki taita
Mennä suuren, mennä pienen,
Kulkea vähäväkisen!"
(Runo 45: 131—146)

Loppusanat

Kansanrunouden loitsuaines, jonka Lönnrot on ottanut Kalevalaan, sisältää siis runsaasti lääkintätietoutta. Siten Kalevala antaa lukijalleen kuvan suomensukuisten kansojen muinaisista elämänkatsomuksista tautien olemukseen, ilmaantumiseen ja hoitoon liittyen. Tämän aihepiirin laajuus on aivan ilmeisesti seurausta siitä, että Kalevalan kirjoittaja Elias Lönnrot oli sekä kansanrunouden että lääketieteen asiantuntija.

English summary

The traditional medical art in Kalevala

The first edition of the Finnish national epic, Kalevala, was published in 1834 and the new, added edition 1849. The author of this work was Elias Lönnrot, a physician. Kalevala is not only a martial heroic tale, for a great part of the epic describes the life of people in peaceful action.

The magic verse element of Kalevala is relatively abundant. A great part of it represents the ancient traditional medical art. According to it internal illnesses were particular beings, which could be divided in two categories, the illnesses send by God and the illnesses inflicted by evil spirits. The latter ones could be raised by the devil, vicious men or goblins. The cure of the illnesses took place by means of practising magic. The magic verses included generally several sections as the words of origin of the illness, words of precaution, words of supplication (prayer), words of conjuration (exorcism) and possibly words of cure.

The magic verse element of Kalevala contains much insight into the traditional medical art of ancient Finnish folk tribes. The abundance of this subject in Kalevala without doubt results from the circumstance, that its author Elias Lönnrot was an expert as well in folklore as in medicine.

Lähteet ja kirjallisuutta:

Achté, K. ja Turpeenniemi. M.: Kansanparannustaito. Luentomoniste.

Anttila, A.: Elias Lönnrot, Elämä ja toiminta I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 190. osa. Helsinki 1931

Haavio, M.: Suomalainen mytologia. Porvoo 1967

Harva, U.: Suomalaisten muinaisusko. Porvoo 1948

Kalevala. Toinen painos. Helsinki 1849. Kalevalan sitaatit edellä esitetyssä kirjoituksessa ovat Werner Söderström Osakeyhtiön Porvoossa 1958 painamasta laitoksesta

Kansanomainen lääkintätietous. Toimitus ja esipuhe Hako, M. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229:4 osa. Helsinki 1957

Kouvalainen, K.: Kalevalan lääketiede. Duodecim, vol. 101, s. 1761, 1985

Lönnrot, E.: Om Finnarnes magiska medicin. (Väitöskirja.) Helsingfors 1832

Lönnrot, E.: Suomen kansan muinaisia loitsurunoja.

---------------------------

Kirjoitus on julkaistu aikakauslehdessä Bibliophilos 4/1985. Tarkistettu 10.2.1999

TAKAISIN KULTTUURIA TAI LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON