Arno Forsius

Esitelmä Kyminlaakson Lääkäriseuran
kevätjuhlassa 8.5.1998

Hildegard Bingeniläinen (1098—1179)

Hildegard Bingeniläinen (1098—1179) oli merkittävä luostarin abbedissa ja mystikko Saksassa keskiajalla. Hänen monipuolinen toimintansa suuntautui uskonnon, kirjallisuuden, musiikin ja luonnontieteiden alalle. Häntä on pidetty myös ensimmäisenä saksalaisena naislääkärinä. Erityisesti saksankielisessä kulttuurissa Hildegardin elämä ja teokset ovat synnyttäneet 1900-luvun alkupuolelta lähtien laajan tutkimuksen teologian, antropologisen filosofian, mystiikan, musiikin, semiotiikan, luonnontieteiden ja lääketieteen alueilla.

Viime vuosina kiinnostus Hildegardin elämää kohtaan on herännyt myös Suomessa. Hänen suosioonsa on osaltaan vaikuttanut yleisen kiinnostuksen lisääntyminen keskiaikaa ja sen ilmiöitä kohtaan. Hildegardin ajatuksista on haluttu löytää vastapainoa nykyajan vääristyneille elämänmuodoille ja ohjeita niiden korjaamiseksi. Hänestä on tullut eräissä piireissä suorastaan ”vihreän elämänkatsomuksen” kulttihenkilö. Luonnonparannuksen ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen kohdalla se on heijastunut myös erityisenä ”Hildegardlääketieteenä”, joka perustuu Hildegardin aikoinaan esittämien hoitomuotojen tulkintoihin. Koska Hildegardin kirjoitukset ovat usein symbolisia, vaikeaselkoisia ja osin ristiriitaisiankin, on niistä löydettävissä tukea varsin erilaisille ajatussuuntauksille.

Hildegardin elämänkaari

Hildegard Bingeniläinen syntyi vuonna 1098 kreivi Hildebertin ja tämän puolison Mechtildin kymmenentenä lapsena Bermersheimin suurtilalla Rheinhessenissä. Hildegard pyhitettiin varhain Jumalalle ”kymmennyksenä” ja kahdeksan vuoden ikäisenä hänet annettiin kasvatettavaksi benediktiiniläiseen luostariin Disibodenbergissä, noin 40 km Mainzista lounaaseen olevan Bingenin lähellä. Tämän munkkiluostarin naisosaston johtajana oli silloin aatelinen Jutta Spanheimiläinen. Osaston nunnat olivat kaikki lähiseudun aatelistyttäriä, joille heidän perheensä olivat lunastaneet huomattavilla varoilla elinikäisen osallisuuden luostariyhteisön elämässä. Luostarilupauksen tehneet saivat alkeiskoulutuksen Benedictus Nursialaisen sääntöjen (Regula Benedicti) mukaan. Hildegard vihittiin nunnaksi vuonna 1114 ja hän omisti koko elämänsä lopullisesti Jumalalle.

Jutta Sponheimiläisen kuoltua vuonna 1136 Hildegardista tuli 38-vuotiaana luostarin naisosaston johtaja. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Hildegard päätti kuitenkin erota silloisesta luostaristaan ja alkoi vuonna 1147 tai 1148 rakentaa lähistöllä olevaan Rupertsbergiin omaa luostaria. Sinne hän muutti vuonna 1150 parinkymmenen aatelisen luostarinaisen kanssa. Syitä muuttoon ei tunneta tarkoin. Ilmeisesti siihen vaikuttivat nunnien aateliset perheet, jotka tahtoivat tyttärilleen oman laitoksen. Disibodenbergin luostarin apotti ja munkkikunta vastustivat jo kuuluisaksi tulleen Hildegardin lähtöä. Osaltaan vastustukseen vaikutti luultavasti se, että nunnat veivät mukanaan heille kuuluneen omaisuuden, joka oli varsin huomattava.

Hildegard perusti vielä vuonna 1165 sivuluostarin tyhjillään olleeseen augustiinilaisluostariin Rüdesheimin Eibingenissä. Tämä luostari oli tarkoitettu alemmista väestöluokista peräisin olleille naisille, joita Hildegard kieltäytyi ottamasta Rupertsbergiin. Kun eräs abbedissa arvosteli menettelyn kristillisyyttä, vastasi Hildegard: ”Eihän härkiä, vuohia ja sikojakaan suljeta samaan karjasuojaan”. Hildegard toimi molempien luostarien abbedissana ja hän kuoli Rupertsbergissa 81 vuoden ikäisenä 17.9.1179.

Näkyjen maailma

Hildegard oli jo neljän vuoden ikäisestä lähtien nähnyt näkyjä, joiden voima ja määrä lisääntyi aikuiseksi tullessa. Hän oli kuitenkin pitänyt näkynsä toistaiseksi salaisuutena. Vuonna 1141 Hildegard oli vaikean sairauden jälkeen nähnyt näyn, jossa liekit laskeutuivat taivaasta asettuen hänen ympärilleen. Samassa näyssä Jumala oli ilmoittanut Hildegardille, että tämän oli kirjoitettava muistiin kaikki näkemänsä ja kuulemansa sekä kerrottava niistä maailmalle. Hildegard kertoi näkynsä rippi-isälleen, joka kertoi niistä edelleen Mainzin arkkipiispalle.

Mainzin teologeista koostunut neuvottelukunta vakuuttui Hildegardin näkyjen aitoudesta. Se antoi Hildegardin avuksi Volmar -nimisen munkin näkyjen muistiin kirjoittamista varten. Toisena tärkeänä avustajana oli nunnakuntaan kuulunut sisar Richardis von Stade. Siitä lähtien Hildegard omistautui intohimoisesti luomistyölle. Hänestä tuli näkijä ja mystikko, joka kuvasi kymmenen seuraavan vuoden aikana näkyjään kirjoituksessa ”Scivias” (Tunne Jumalan tiet). Kuvissa Hildegard esitetään yleensä istumassa vahataulu vasemmassa ja kirjoituspuikko oikeassa kädessään.

Hildegardin näkyjen luonne on vaikeasti tulkittavissa. Omien sanojensa mukaan Hildegard ei kokenut näkyjä koskaan hurmostilassa, vaan tarkasteli niitä valveilla ollessa ja täydessä ymmärryksessä. Hän ei nähnyt mitään tavallisin aistein havaittavia näkyjä vaan koki valoelämyksiä, jotka loistivat voimakkaammin kuin auringon valaisema pilvi. Hän kuvasi sen valoisuutta elämän valon varjoksi ja toisinaan hän näki siinä myös tuon elämän valon, joka poisti hänestä kaiken surumielisyyden ja tuskan. Elämän valon varjossa Hildegardille valkenivat ihmisten kirjoitukset, puheet, kyvyt ja teot. Näyt tuottivat hänelle iloa, mutta myös tuskaa siitä, miten tulkita ne sanoiksi.

Pyhä Bernard Clairvauxlainen kuuli Hildegardin näyistä vuonna 1147 saarnatessaan uudelle ristiretkelle lähtijöille ja hänkin vakuuttui niiden aitoudesta. Bernard kirjoitti Hildegardille kirjeen, jossa hän tunnusti tämän Jumalan profeetaksi eli ennustajaksi. Hän ehdotti myös aikaisemmalle oppilaalleen ja ystävälleen paavi Eugenius III:lle, että Hildegard nimitettäisiin virallisesti Jumalan profeetaksi vuonna 1148 Trierin kirkolliskokouksessa. Paavi vahvistikin ehdotuksen, Hildegardista tuli ”prophetissa teutonica”, saksalainen naisprofeetta, ja sen jälkeen hänet tunnettiin yleisesti ”Rheinin Sibyllana”.

Hildegard ei pitänyt kokemiaan näkyjä omasta itsestään syntyneinä vaan uskoi Jumalan puhuvan niiden kautta. Hildegardilla katsottiinkin näkyjensä takia olevan henkinen yhteys Jumalaan, mikä antoi hänelle aikalaisten silmissä erityisiä pyhimykselle ominaisia voimia. Sen seurauksena Hildegard joutui ihmisten hartaiden pyyntöjen vuoksi harjoittamaan myös erilaisia uskonnollisia ja maagisia parannuskeinoja, esirukousta, kätten päällepanoa, parantavien amulettien ja vihkiveden lähettämistä sekä vieläpä manaamista.

Luostarin abbedissa

Hildegardin kirjoituksista osa liittyi käytännön luostarielämään. Erään lähistöllä toimineen luostariyhdyskunnan pyynnöstä hän laati kirjoituksen ”Regulae S. Benedicti Explanatio” (Pyhän Benedictuksen sääntöjen selitys). Näissä Benedictus Nursialaisen luostarisäännöissä, jotka olivat peräisin 500-luvun alkupuolelta, annettiin elämisen ja toiminnan ohjeita luostariyhteisöjen jäsenille. Ne velvoittivat munkkeja hartaudenharjoitusten ohella myös ruumiilliseen työhön ja henkiseen toimintaan. Siitä syystä juuri benediktiiniläisluostarit olivat kohonneet aineellisen ja henkisen kulttuurin tyyssijoiksi. Alkuperäiset luostarisäännöt olivat käsittäneet vain yksinkertaisia ydinlauseita ja niiden selittäminen ja tulkitseminen oli käynyt aikojen kuluessa välttämättömäksi. Benedictus Nursialaisen luostarisäännöt ovat perustana myös Hildegardin käsityksille oikeasta elämänjärjestyksestä.

Vuosien 1158—1171 välisenä aikana Hildegard teki Keski- ja Etelä-Saksassa neljä pitkää saarna- ja julistusmatkaa. Hän koki saaneensa tehtävän itseltään Jumalalta. Hildegard saarnasi kirkoissa ja aukioilla sekä papeille että kansalle. Uskon julistuksen ohella hän kohdisti rohkeasti sanansa kirkonmiehille arvostellen näitä mm. maallistumisesta, kylmäkiskoisuudesta ja oikeamielisyyden unohtamisesta.

Hildegard oli aikanaan varsin kuuluisa henkilö, jonka maine kiiri myös kotimaan rajojen ulkopuolelle. Rheinin Sibyllan neuvoja etsivät paavit, keisarit, kuninkaat, arkkipiispat, apotit, abbedissat, munkit ja nunnat. Hildegard kävi laajaa kirjeenvaihtoa ja hänen kirjoittamiaan kirjeitä tunnetaan kolmisen sataa. Niissä hän antoi usein käytännönläheisiä vastauksia esitettyjen ongelmien ratkaisemiseksi. Hän ei rajoittunut kirjeenvaihdossaan pelkästään uskonnollisiin kysymyksiin, vaan otti kantaa myös sosiaalisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin.

Uskonnollinen kirjailija ja säveltäjä

Hildegardin ajattelua ohjasi hänen käsityksensä Jumalasta. Hildegardin mukaan Jumala oli pysyvä ja muuttumaton, korkein hyvä ja sielun todellinen valo. Jumala oli myös suuri arvoitus, sillä vaikka hän oli itse hyvyys, oli hän samalla kuitenkin niin kauhistuttava. Kauheudessaan hän tuhoaisi vihansa liekillä kaiken, mikä jäisi kristillisen uskon ulkopuolelle.

Jumala kävi jatkuvaa taistelua Saatanan kanssa, mutta maailman päättyessä Jumala tulisi syöksemään Saatanan ja paholaiset helvetin hirvittäviin tuskiin. Kristuksen ristinkuolema teki ihmisille mahdolliseksi vapautumisen paholaisen vallasta, mutta siitä huolimatta paholainen hallitsi yhä maailmaa lukemattomine demoneineen. Ne ihmiset, jotka viimeisellä tuomiolla vapautettaisiin, saisivat osakseen taivaspaikat. Se joka tuntisi tien, voisi välttyä helvetin tuomiolta.

Hildegardin uskonnollinen pääteos olikin edellä mainittu kirjoituskokoelma ”Scivias” (Tunne Jumalan tiet). Hänen muita uskonnolliseen elämään liittyviä kirjoituksiaan olivat vuosien 1158—1163 aikana syntynyt ”Liber vitae meritorum” (Elämän ansiot, ”elämäntaito”), ja vuosina 1163—1173 teos ”Liber de operatione Dei”, toiselta nimeltään ”Liber divinorum operum” (Jumalan teoista tai Jumalan tekojen kirja, ”maailman- ja ihmisentieto”). Kaikissa näissä kirjoituksissaan Hildegard toi uskonnollisten ja mystisten näkyjensä ohella esiin myös maailman olemukseen ja ihmisen elämään kohdistuvia käsityksiään.

Hildegardin henkinen maailma kuvasti symbolisesti tulkittua Raamattua, Benedictuksen sääntöjä, kirkkoisä Augustinuksen varhaiskeskiaikaisia oppeja sekä Mainzin aikaisemman arkkipiispan Hrabanus Mauruksen käsityksiä. Hildegardin käsitykset olivat vanhoillisia esim. Pariisissa ja Ranskassa orastaviin uudistuspyrkimyksiin verrattuna.

Hildegardin käyttämä kieli on kuvailevaa ja vaikeasti tulkittavaa. Hän ei ilmeisesti osannut itse käyttää latinan kieltä läheskään virheettömästi. Latinankielen taitoiset munkit ovat kirjoittaneet puhtaaksi Hildegardin luonnostelemat tekstit. Erikoista oli myös, että Hildegard kehitti itselleen eräänlaisen oman kielen, jota hän käytti vahatauluihin kirjoittaessaan.

Kirjallisten esitystensä lisäksi Hildegard merkitsi muistiin näkyjensä yhteydessä kuulemiaan sointuja laulujen ja sävelmien muodossa elämänsä loppuun saakka. Hänen säveltämiensä antifonien, responsorioiden, hymnien ja sekvenssien lukumäärä on 77. Sen lisäksi Hildegard kirjoitti ja sävelsi hengellisen laulunäytelmän ”Ordo Virtutum” (Hyvien voimien näytelmä), joka muodostui tämänkaltaisten moraalinäytelmien esikuvaksi. Se käsittää kaikkiaan 85 antifonia. Hildegard kuvasi itse sävellyksiään nimellä ”Symphonia harmoniae caelestium revelationum” (Taivaallisten ilmestysten sointuva yhteissoitto).

Hildegard ei pitänyt sävellyksiä omina saavutuksinaan. Hän tunsi itsensä joka suhteessa valoksi ja soinnuksi, Jumalan instrumentiksi. Hän piti itseään ”pasuunana, joka tosin tekee äänen kuultavaksi, mutta ei sitä itse aiheuta. Toinen puhaltaa siihen, jotta se antaisi äänen.”

Hildegard on eräässä kirjeessään Mainzin kirkkoruhtinaille kuvannut musiikkinsa olemusta ja merkitystä. Teokset syntyivät sisäisestä hädästä kiitoksen, laulun ja intrumenttien kautta. Laulujen muodosta on tunnistettavissa Hildegardin voimakas kiinnostus liturgiaan ja niitä tiedetään myös esitetyn luostarissa liturgioiden yhteydessä. Teksteissä ovat aiheina monet Hildegardin teologiset sanomat, Jumala ja maailma, luominen ja vapahdus, Maria, enkelit ja pyhimykset sekä ihmiseksi tuleminen.

Myös laulunäytelmää ”Ordo virtutum” on laulettu Rupertsbergin luostarissa ja sillä Hildegard halusi ilahduttaa ja innostaa uskonsisariaan. Näytelmän perusajatuksena on ihmiskunnan, kirkon ja yksityisen ihmisen kestävyys ratkaisevassa taistelussa hyvän ja pahan välillä aikojen loppuun saakka.

Hildegardin musiikki noudattaa gregoriaanista perinnettä soinniltaan ja rytmiltään, mutta melodianmuodostuksessa hän kulkee usein omia teitään ja ylittää gregoriaanisuuden tavanomaiset rajat. Hänen sävellyksissään voidaan tunnistaa myös kansanmusiikin aineksia. Eräät hänen luomansa sekvenssit ja hymnit ovat kauneimpia keskiajalla luotuja sävellyksiä ja ilmeisesti ne muodostavat pysyvimmän osan hänen tuotannostaan.

Hildegardin yhteiskunnallisia näkemyksiä

Vaikka Hildegard piti itseään profeettana, hän oli vain Jumalan sanansaattaja. Yleisesti ottaen hän vain toisti kirkkoisien oppeja eikä tuonut esiin mitään uudistuksia. Hildegardin Jumala hylkäsi sosiaalisen liikkuvuuden, jokaisen tuli pysyä omassa piirissään. Siihen viittasi jo hänen käsityksensä alempiin kansanluokkiin kuuluvien nunnien sijoittamisesta erilliseen luostariin.

Hildegardin käsitys yhteiskunnasta oli muutenkin täysin keskiaikainen. Hänen yhteiskunnallinen etiikkansa perustui hierarkiseen järjestykseen, tottelevaisuuteen ja uudistusten vastustamiseen. Hän korosti kymmenyksien maksamista kirkolle uskonnollisena velvollisuutena itsensä Jumalan vaatimuksesta. Myös kaikki maallinen valta oli peräisin Jumalasta. Hallitsijan valta tuli Jumalalta, jotta ihmiset oppisivat pelkäämään Jumalaa. Silti alempien herrojen ei pitänyt tehdä mitä he tahtoivat. Jumala oli luonut yhteiskunnan luokat, myös orjat. Jumala ei tahtonut orjuuden hävittämistä, mutta halusi kuitenkin, että herrat pitivät huolta orjistaan. Hildegardin Jumala arvosti nöyryyttä enemmän kuin laupeutta, sillä nöyryys oli kuin sielu ja rakkaus kuin ruumis.

Jumala tahtoi hengenmiesten olevan etuoikeutettuja maallikkoihin nähden ja olevan suhteessa maallikkoihin kuin päivä yöhön. Hildegard vaati myös kirkonmiehiltä hyviä tapoja, heillä ei ollut edes lupaa nauraa. Lisäksi hän arvosteli terävästi kirkonmiesten ahneutta ja irstaisuutta. Käytännössäkin Hildegard taisteli korruptoituneita kirkonmiehiä vastaan, kehotti kovasydämisiä sotureita rauhaan, hylkäsi hengellisten virkojen myymisen sekä polemisoi avioliiton ja kasteen kieltäjiä vastaan. Hildegard näki kirkon olevan uhattuna ja uskoi elävänsä lopun aikoja. Hän opetti, että paholainenkin lisäsi ponnistuksiaan ja yllytti uskonvastaisuuteen, koska sen aika olisi pian päättymässä.

Hildegard ei ajatellut naista ihmisoikeuksien kohteena. Nainen oli miehen aikaansaannos, tämän orjatar, ja Hildegard toi tämän selvästi esiin. Nainen oli heikko ja sen vuoksi paholainen saattoi hänen kauttaan voittaa ihmisen. Mies edusti Isää Jumalaa, nainen vain Pojan ihmisyyttä. Nainen oli tarkoitettu olemaan miehen tahdon alaisena. Naisesta ei voinut tulla pappia sen paremmin kuin ruumiillisesti vammaisesta miehestäkään. Nainen saattoi osallistua julkiseen keskusteluun ainoastaan Jumalalle vihittynä neitsyeenä ja silloinkin vain Jumalan erityisestä kutsusta.

Hildegardin etiikka oli korostetusti luostarinaisten etiikkaa. Hän tavoitteli neitseellistä luostarielämää korkeimpana ihanteena. Suurimmat hyveet olivat nöyryys ja kuuliaisuus. Hildegardin opastuksen painopiste oli neitseellisyydessä ja siveellisyydessä. Mariaa juhlittiin aina neitsyenä ja hän oli synnyttänyt Kristuksen ilman kipuja.

Hildegard otti kantaa myös seksuaalisiin kysymyksiin. Avioliitto palveli vain lasten saantia ja lisäsi Herran valittujen määrää. Yhdynnän raskaana olevan kanssa Hildegard kielsi jyrkästi. Ylipäätään paholainen oli yhdynnässä aina väijymässä ja itsetyydytys oli kotoisin itsestään paholaisesta. Homoseksuaalisuus, olipa se miesten tai naisten välistä, ansaitsi kuolemantuomion. Hildegard vaati pappeja yöllisten siemensyöksyjen sattuessa pysymään poissa alttarilta, sillä heidän oli silloin kaduttava ja ripittäydyttävä. Neitsyyden menettämisen jälkeen naisella ei ollut vastaavasti lupaa mennä kirkkoon ilman rippiä.

Hildegardin luonnontiede

Luostarit huolehtivat asukkaittensa sairaanhoidosta suureksi osaksi omissa sairaaloissaan. Siksi munkit ja nunnat joutuivat käytännössä perehtymään myös sairauksien olemukseen ja hoitokeinoihin. Ilmeisesti juuri tästä syystä Hildegard on joutunut syventymään silloiseen luonnontieteeseen ja lääketieteeseen. Lukemansa ja kuulemansa tiedon perusteella hän laati laajan luonnontiedettä ja lääketiedettä käsittelevän kirjoituskokoelman ”Liber subtilitatum diversarum naturarum creaturarum” (Kirja luotujen olentojen erilaisista olemuksista).

Tämä jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen ”Liber simplicis medicinae” (Yksittäisten parannuskeinojen kirja), tunnetaan paremmin nimellä ”Physica” (Luonnontieto). Toisen osan otsikkona oli käsikirjoituksessa ”Liber compositae medicinae” (Yhdistettyjen parannuskeinojen kirja), mutta se tunnetaan yleisemmin nimellä ”Causae et curae” (Sairauksien syistä ja hoidoista). Jaoittelu ja otsikointi on tapahtunut vasta myöhemmin käsikirjoituksia kopioitaessa ja aivan ilmeisesti kopioissa on alkuperäisiin teksteihin kuulumattomia lisäyksiä. Erityisesti jälkimmäinen teos on rakenteeltaan jäsentymätön. Luontoon, ihmiseen, sairauteen ja parantamiseen liittyviä näkemyksiä on myös Hildegardin muissa kirjoituksissa, jotka on otettava huomioon kokonaiskuvan saamiseksi.

Tuohon aikaan Euroopan ainoa lääketieteellinen koulu oli Italian Salernossa, lähellä Napolia. Suurin osa lääkärinä toimivista oli kuitenkin saanut oppinsa käytännön työtä seuraamalla. Kaikesta päätellen Hildegard oli lääketieteen harrastajana itseoppinut ns. luostarilääketieteen edustaja.

Hildegard näyttää tunteneen ainakin Galenoksen (129—n. 200) kreikkalaisilta omaksuman humoraaliopin ja siihen liittyneen temperamenttiopin, mikä on pääteltävissä Hildegardin kirjoitusten lääketieteellisestä terminologiasta. Uusimpien tutkimusten mukaan Hildegard on tuntenut lääketieteen alalta sekä antiikin että varhaiskeskiajan auktoreja, mm. Isidorus Sevillalaisen (n. 530—636) ja Constantinus Africanuksen (n. 1020—1087) kirjoituksia sekä keskiaikaisia yrttikirjoja, lääketieteen kokoomateoksia ja Salernon lääketieteellisen koulun varhaisempia kirjoituksia.

Lisäksi Hildegardin käsityksiä ovat muokanneet Raamattu ja germaaniset perinteet. Hildegardin kirjoituksissa mainitaan myös suuri määrä kasvien ja eläinten saksankielisiä nimiä, joilla on erityistä mielenkiintoa saksan kielen keskiaikaisen sanaston kannalta. Hänen latinankieliset kirjoituksena muodostavat muutenkin merkittävän lähdeaineiston keskiajan verraten niukassa kirjallisuudessa.

Hildegardin maailmankuva

Hildegardin maailmankuva tulee näkyviin parhaiten teoksen ”Causae et curae” alkujaksoissa, joissa selostetaan mm. maailman luomista, maailmankaikkeuden rakennetta ja alkuaineita. Hildegardin maailmankuva oli uskonnollinen ja kokonaisvaltainen. Siinä oli ylimpänä Jumalan luoma ja hallitsema universum eli makrokosmos, johon kuului osana mikrokosmos, maanpäällinen elollinen luomakunta, ihminen mukaan luettuna. Universum oli muodostunut neljästä alkuaineesta, tulesta, ilmasta, vedestä ja maasta. Mikrokosmoksen tärkein ylimaallinen säätelijä oli kuu rytmillisine vaiheineen.

Hildegardilla ei ollut mitään biologista tai ekologista luonnonkäsitystä. Luonto oli vain pelinappula Jumalan ja toisaalta paholaisen kädessä. Ihminen oli ilman mitään ongelmia tarkoitettu luonnon herraksi. Eläimet ja kasvit olivat vain keinoja ihmisen päämäärän saavuttamiseksi. Ihmisen oli hallittava niitä ja alistettava ne valtaansa.

Ihmisen elämää ylläpitävänä voimana oli Raamatussakin mainittu vehreys tai tuoreus, joka sai voimansa ravinnosta ja juomasta. Kun Hildegard puhui vehreydestä ja tuoreudesta, hän tarkoitti sillä symbolisesti kuivuuden ja mehuttomuuden vastakohtaa. Terveys ja sairaus olivat elämään kuuluvia ilmiöitä. Ihmiselle oli annettu velvollisuudeksi huolehtia sielustaan ja ruumiistaan ja sen lisäksi pitää huolta myös terveistä ja sairaista.

Terveyttä piti yllä antiikin humoraaliopin mukaisesti veren, sapen, mustan sapen ja liman tasapaino, eukrasia. Sairauksien syynä oli mainittujen perusnesteiden sekoittumisen häiriö, dyskrasia. Tärkein osuus siinä oli limalla, jota juuri kuun vaiheet säätelivät. Perimmältään kaikki ruumiilliset vaivat ja erityisesti mielentilan häiriöt olivat Hildegardin mukaan seurausta Jumalan käskyjen rikkomisesta.

Terveyden ylläpitäminen

Hildegardin sairauksien perusteita koskevat käsitykset tulevat esiin erityisesti kirjoituksessa ”Causae et curae”. Sairauden syntyä oli ehkäistävä ennakolta, minkä vuoksi elämän toimintojen oli oltava oikeassa suhteessa toisiinsa. Hildegardilla oli varsin luonnollinen näkemys elämän perustoiminnoista sukupuolielämää myöten.

Hildegardin käsityksiä sairauden synnystä ja hoidosta ohjasi selvästi myöhäisantiikin ajattelu nimenomaan arabilääkärien esittämässä keskiaikaisessa muodossa. Sairauksien syntyyn vaikuttavat tekijät jaettiin kolmeen ryhmään: causae naturales, causae non naturales sekä causae praeter (contra) naturales (luontaiset, ei-luontaiset ja luonnonvastaiset syyt).

Causae naturales olivat syitä, joihin ihminen ei voinut itse vaikuttaa. Niitä olivat esim. ikä, sukupuoli, alkuaineet, elimistön perusnesteiden luontainen suhde, ympäristö, ilmasto ja vuodenaika. Causae praeter (contra) naturales olivat ihanteellista tasapainotilaa järkyttävät ulkoiset häiriötekijät, kuten nälkiintyminen, kivut, psyykkiset häiriöt, myrkyt, väkivalta, kulkutauteja aiheuttava miasma ja perusnesteisiin haitallisesti vaikuttava aineet.

Causae non naturales olivat ne tekijät, joihin ihminen saattoi itse vaikuttaa terveyden ylläpitämiseksi ja sairauksien ehkäisemiseksi. Nämä tekijät, ”sex res non naturales”, olivat valo ja ilma, ruoka ja juoma, työ ja lepo, nukkuminen ja valvominen, ulkoiset ja sisäiset eritteet sekä mielentilan vaihtelut. Näihin asioihin voitiin vaikuttaa elämisen päiväjärjestyksellä, dieetillä (diaita), jonka merkitys nykyaikana on kaventunut koskemaan vain ruokajärjestystä. Hildegardin kirjoituksiin sisältyi terveydenhoidollisia neuvoja jopa hampaiden ja ikenien hoitamisesta sekä kauneudenhoidon merkityksestä.

Seuraavassa kerron eräitä Hildegardin kirjoituksista esille poimittuja kohtia elämänjärjestyksen merkityksestä. Osa niistä perustuu hänen kirjeisiinsä, joissa hän vastasi elämän ongelmia koskeviin kysymyksiin. Hildegardin antamat neuvot olivat tavallisesti käytännön läheisiä, vaikka ne oli usein puettu ylevään uskonnolliseen muotoon, päinvastoin kuin Salernon koulun arkisen naturalistiset ohjeet.

Hildegard oli henkisenä yksilönä itse ilmasta hyvin riipuvainen ja hän reagoi myös voimakkaasti ilmastollisiin muutoksiin. Hildegardin mukaan kirkas päivänvalo lähetti ilman kautta vehreyttävän voimansa kaikelle sadolle ja kaikelle maailmassa olevalle, ihmisten terveydeksi ja heidän elämänsä säilyttämiseksi. Siten ilma ja valo tekivät mahdolliseksi ihmisen ruumiin liittymisen maailmaan ravinnon välityksellä.

Tässä elämisen tilassa ihmisen puhe hengitti puhumalla ja vaikenemalla. Puhe ei kuulunut sattumalta hengitykseen, sillä se oli itsessään ihmisen henkisyyden runko, jota tuli hoivata ja viljellä, riisua ja koristaa. Sen vuoksi Hildegard selitti nunnilleen, että olisi ollut epäinhimillistä aina vaieta, kun ihmiselle oli annettu puhe, jonka avulla elettiin toisten ihmisten kanssa keskustellen ja seurustellen, kysyen ja vastaten.

Elämännesteet antoivat veren ja kudosten kasvaa ruoasta ja juomasta, kuten tuuli ja kosteus saivat ruohon vihertämään ja itämään tai niinkuin ilma sai tulen syttymään. Kun ihminen söi ja joi, elontoiminnat veivät ruokien ja juomien maut, ydinmehut ja tuoksut ylös aivoihin ymmärrykselle, joka oli ihmiselle ominainen, täyttämällä sen pienet suonet. Loppu ravinto meni mahaan, lämmitti sydäntä, maksaa ja keuhkoja, ja myös niiden suonet ottivat vastaan makua, ydinmehua ja tuoksua, jolloin ne kukoistivat ja kasvoivat.

Veri menetti sulamisen edistyessä punaisen muotonsa, tuli vetiseksi ja vaati uutta punaisuuden voimaa, ja juuri se oli nälkää. Kun ihminen teki paljon työtä kuten mylly jauhaessaan, alkoivat kudokset kuivua, ja se oli janoa. Leipä ja juoma muodostivat sekoittuessaan ravinnon perustan. Vihannekset, munat ja kalat olivat riittävät ruoka-aineet. Liha soveltui vain sairaille.

Luostarin jäsenet saivat ja heidän kuului paastota, mutta vain johtajan luvalla. Omaehtoinen paastoaminen ei ollut mahdollista yhteisönä toimivassa järjestössä. Ruoka oli käytettävä oikein ruumiin ylläpitämistä varten, jotta ihminen oikeassa toveruudessa ruumiinsa kanssa voisi nauttia myös sielun iloista. Hildegard totesi eräälle abbedissalle, että hän oli aivan liian usein saanut havaita, miten ihmiseen kerääntyi tympeyttä, jos hän kiusasi ruumistaan liian ankaralla paastolla, ja tympeydestä versoi toisia paheita, pahempia kuin jos hän olisi kohdellut ruumistaan oikeudenmukaisesti.

Ihmisen oli varjeltava itseään siltä, että ei raunioittanut ruumistaan liian ankaralla työllä, mutta sitäkin enemmän hänen oli oltava järkevä syntejä vastaan. Ihmisen elävä temppelirakennus ei sietänyt kouristuksenomaista rasitusta eikä tauotonta työntekoa. Päinvastoin työn ja joutohetkien sekä rukoilemisen ja toiminnan rytmi oli asetettava niin, että se oli sopusoinnussa kunkin toimintakyvyn kanssa. Vieläpä rukousten aikana oli tutkistelemisen ja lukemisen vaihdeltava, vain siten ne painuivat muistiin ja olivat käytettävissä myös silloin, kun kirjaa ei ollut saatavissa tai kun valo himmeni.

Jos ihminen nukahtaisi heti syömisen jälkeen, niin uni kuljettaisi ruoan maut, ydinmehut ja tuoksut vääriin elimiin ja kylväisi ne pölyn tavoin niiden suoniin. Mutta jos ihminen meni nukkumaan vasta tietyn ajan kuluttua, niin veri ja liha saattoivat kukoistaa hänessä ja hän tuli siitä terveeksi. Vuoteen tuli olla yksinkertainen ja kova, ja villainen peitto oli riittävä. Oli elettävä paikkakunnan ja vuodenajan mukaan. Etenkin hennossa nuoruusiässä oli pidettävä huolta nukkumisesta. Vuoroon valvoen ja nukkuen ihminen kasvoi ja kukoisti kuin puu. Silloin luu ja ydin tulivat vahvoiksi ja henkiset voimat kypsyvät. Kun kaiken aikaa otti huomioon, mitä oikealla ja vasemmalla oli ja noudatti keskitietä, silloin sääntö johti paranemisen nopealle tielle.

Ihmisen ruumis oli vihanta ja tästä vehreyden voimasta johtuen hänessä oli erityistä ruoansulatusnestettä, joka oli eritettävä pois, aivan samoin kuin viinirypäleitä pusertimeen pantaessa viini otettiin astiaan ja jäljelle jäävät kuoret heitettiin pois. Ne mitkä ihmisellä heitettiin pois mätänemistuotteina, olivat hiki, ulostus ja virtsa. Kuten viinin mehu oli astiassa ylhäällä ja hiiva laskeutui pohjalle, niin muodostui virtsa. Sylki oli Hildegardin mukaan kaunis esimerkki aineen henkisestä jalostumisesta. Samalla se oli vertauskuva ihmisen ruumiillisen aineen ja henkisen olemuksen syvästä sidonnaisuudesta. Sielu käytti hyväkseen sylkeä, sillä sen kosteus antoi järjellisen perustan puhumiselle, aivan kuten soittimen kieliä käsiteltiin vahalla ja maapiellä, jotta ne soivat kauniisti.

Sielun tuliperäisen luonteen takia sylki oli vaahtoavaa, samoin kuin veteen syntyi vaahtoa tulen tai auringon lämmöstä johtuen. Sen lisäksi että sielu oli tulinen, oli se myös kostea. Ja siten olivat myös silmät sielun peili, koska nekin sisälsivät tulta ja vettä. Kaikessa ruumiin kosteudessa oli hieman tätä veden tuliperäisyyttä ja se kulki ylös kohti ymmärrystä, jotta se voisi päästä kuuluviin ihmisessä. Sillä juuri sitä tarkoitusta varten sielu imi vettä aivoista ja kudoksista sylkeen, että ihminen voisi puhua. Niinkuin voiteet edistivät terveyttä, samalla tavalla sylki piti ihmisessä yllä näköä, kuuloa, hajuaistia, puhetta ja sanoja ja kaikkea terveyttä edistävää sekä toi ne esiin. Myöskään kaikkein alhaisimmat toiminnat, siis ruumiin alaosan toiminnat, eivät olleet millään tavalla halveksittavia hengen välineitä, sillä ne palvelivat elämisen iloa, ”vita laeta”.

Kaikki sielunelämä oli hippokraattisen lääketieteen mukaan vahvasti ruumiilliselle pohjalle perustuvaa, sillä sitä sääteli elimistön perusnesteiden tasapaino. Mielentilan varjeleminen liiallisilta vaihteluilta oli sen mukaan tärkeää, sillä ne voivat aiheuttaa häiriöitä ruumiin luonnonmukaisessa koostumuksessa ja olla sitä kautta syynä sairauksien syntyyn. Esimerkkinä Hildegardin kirjoituksista voidaan esittää seuraava katkelma: ”Ihminen sairastuu usein myös vihan seurauksena vaikeisiin tauteihin, sillä kun toisilleen vastakkaiset nesteet (keltainen) sappi ja musta sappi joutuvat toistuvasti ristiriitaan, ne tekevät hänet toisinaan sairaaksi.” Hildegardilla näitä käsityksiä muokkasivat lisäksi kristinuskon ja kirkon näkemykset.

Jos joku kärsi suuresta surumielisyydestä, niin hänen oli syötävä vahvasti, jotta hän virkistyisi jälleen. Jos joku sen sijaan oli suuren hillittömyyden tilassa, oli hänen syötävä vain kohtuullisesti, sillä hänellä veri jo muutenkin virtasi hillittömästi laajentuneessa suonistossa, jolloin ravinnon enempi nauttiminen johtaisi kuumeeseen. Ihmiset, jotka olivat vain mielialamuutostensa pelinappuloita, olivat vaarassa saada halvauskohtauksen. Vihan ja uhmamielen vallitessa verisuonet laajenivat ja saattoivat lopulta puhjeta, jos ihmiset olivat estyneitä nolostumisesta, pelosta, häpeästä tai raskasmielisyydestä johtuen, tai jos he eivät pystyneet ilmaisemaan mielentilaansa ja sitä kautta murtautumaan ulos vaikeuksistaan.

Ymmärrys ja kohtuullisuus auttoivat elämään oikealla tavalla ja etsimään matkatovereita. Mutta viisaudesta ei ollut apua aikoina, jolloin kiistat toisensa jälkeen hallitsivat ihmiskuntaa. Silloin astui esiin laupeus (armeliaisuus). Ei ollut mitään parempaa apua kuin hävittää elämästä kaikki loukkaava ja katkera, tasoittaa kaikki epätasaisuudet ja tehdä kaikki vaikeudet siedettäviksi. Jokaisen, joka oli asettanut elämänjärjestyksen hallinnan tehtäväkseen, oli omistettava itsensä laupeudelle, kaikista hyveistä parhaiten tervehdyttävälle. Laupeus yksinään osoitti, miten kriisit kestetään ja miten päästään vaikeuksien yli. Se opetti kaikessa kulkemaan oikeaa tietä, koska Jumala oli luonut taivaan ja maan ihanaksi, ja koska hän oli yhdistänyt keskenään vaikean ja helpon siten, että ihminen saattoi sen hallita.

Sairaiden hoito

Hildegardilla olivat sairaanhoidollisen ajattelun lähtökohtana Benedictus Nursialaisen luostarisäännön perusajatukset. Terveistä ja sairaista huolehtimisen kautta ihmiselle oli annettu velvollisuudeksi huolehtia myös omasta terveydestään ja rakentaa sille henkinen olemassaolonsa. Sairaus ei kuulunut luonnolliseen elämään, se oli luonnon puutostila, uhrialttari, jolla tärvelty luonto puhdistettiin ja herätettiin eloon, ja lopulta armo, kun sen Kristuksen hengessä kärsivällisesti kesti.

Hildegardin mukaan lääkärinhoito ja yleinen huolenpito perustuivat maltillisuuden hyveeseen. Hoidon oli kaikella varovaisuudella tuettava viheriöivää elämänvoimaa. Hildegard ei vaatinut lääkäriltä ammatillista koulutusta. Hänen mukaansa lääkärin taito perustui erityiseen voimaan, joka oli peräisin Jumalasta. Se oli ihmisille annettu armolahja, joka oli otettava vastaan halukkaasti ja jota oli käytettävä sairaiden hyväksi.

Jos terveydentila oli häiriintynyt sairaudeksi asti eikä elimistön tasapainoa voitu palauttaa elämänjärjestyksen säätämisellä, jouduttiin turvautumaan lääkehoitoon. Siinä käytettäviä keinoja Hildegard kuvasi jo mainituissa lääketieteellisissä teoksissaan ”Physica” ja ”Causae et curae”. Jälkimmäisen teoksen saksankielisiin kopioihin on myöhemmin liitetty Hildegardin muista kirjoituksista ajatuksia terveestä elämäntavasta, lääkärin huolenpidosta ja lääkärin taidosta.

”Physica” (Luonnontieto) käsittää yhdeksän jaksoa eli kirjaa, yhteensä 513 erillistä kuvausta. Jokaisen kirjan alussa on lyhyt esipuhe, jonka jälkeen selostetaan siihen kuuluvia luotuja olioita ja asioita. Kirjoista kaksi käsittelee kasveja, neljä eläimiä, yksi alkuaineita, yksi kiviä ja yksi metalleja. Kasveista kuvataan yrttikasveja ja puita, eläimistä kaloja, lintuja, matelijoita ja maalla eläviä imettäväisiä. Jokaisen erillisen kuvauksen alussa mainitaan kuvattavan asian kylmyyden, lämpimyyden, kosteuden, kuivuuden, makeuden, suolaisuuden, karvauden ja happamuuden aste. Sen jälkeen kerrotaan, miten kuvattavaa asiaa voidaan käyttää sairauksien hoidossa. Ominaisuuksien kuvaukset viittaavat selvästi antiikin humoraalioppiin Galenoksen kehittämän temperamenttiopin sisältämässä muodossa.

Kirjoitus ”Causae et curae” (Sairauksien syistä ja hoidoista) on edellistä pitempi ja laajempi. Maailmankuvan selitysten ja sairauksien syiden ohella siinä käsitellään ihmisen sairauksia päästä jalkoihin sekä lääkkeitä ja muita parannuskeinoja. Hildegardin mukaan Jumalalla oli valta kaikkiin parannuskeinoihin. Niiden avulla sairaus parani, ellei Jumala toisin halunnut. Ja se mikä ei auttanut tautiin, se oli kuitenkin avuksi pelastuksen saavuttamisessa.

Hildegardin kirjoituksissa kuvatut parannuskeinot noudattivat keskiaikaisen lääketieteen käytäntöä ja niihin liittyi astrologiaa, uskoa, taikauskoa sekä kansanperinnettä. Eräässä käsikirjoituksen kopiossa todetaan yrteistä, että niitä on olemassa sekä hyviä että huonoja. Paholainen rakastaa jälkimmäisiä ja voi kätkeytyä niihin aiheuttaen arvaamattomia seurauksia. Parantamiseen käytettiin rukousten ja jopa manaustenkin ohella yrttejä, lepoa, kylpyjä, suoneniskuja, jalokiviä ja muita maagisia keinoja. Hildegardin mukaan myös musiikilla ja kosmetiikalla oli merkitystä sairaiden hoidossa.

Hildegardin kirjoissa esitetyt yrtit ja taudit eivät ole yksiselitteisiä ja jälkeenpäin ne ovat vaikeasti tunnistettavissa. Siten Hildegardin esittämiä hoitoja on jokseenkin mahdotonta toistaa alkuperäisessä muodossaan. Niiden käyttäminen nykyaikana on hyödytöntä ja eräissä tapauksissa luultavasti haitallista. Ns. Hildegardlääketieteen nykyinen suosio perustuu muiden vaihtoehtoisten hoitomenetelmien tavoin ihmisten toiveisiin niiden ongelmien ratkaisemiseksi, joita kehittynyt lääketiede ei ole onnistunut poistamaan.

Tärkeimmät perusteet, joihin Hildegardin kuvaamat parannuskeinot nojasivat, olivat humoraalioppi, signatuurioppi, astrologia ja magia. Humoraaliopin mukaan pyrittiin vaikuttamaan elimistön perusnesteiden tasapainoon yrttien eri ominaisuuksien eli kylmyyden, lämpimyyden, kosteuden ja kuivuuden sekä makeuden, suolaisuuden, karvauden ja happamuuden avulla. Signatuuriopin mukaan parannuskeinon muoto, väri tai muu ominaisuus antoi merkin siitä, mihin se tehoaa: ”Similia similibus curant” eli samankaltaiset parantavat samankaltaisia. Astrologian kohdalla noudatettiin yleensä vain kuun vaiheita, koska ne olivat selkeimmin havittavissa. Kuun eri vaiheet, erityisesti kasvava ja nouseva kuu, oli otettava huomioon sekä yrttejä kerättäessä että niistä valmistettuja lääkkeitä sairaille annettaessa. Maagiset keinot perustuivat puolestaan vuosisatojen kuluessa syntyneisiin taikuusriitteihin.

Hildegardin selostuksessa mandgragorasta eli lemmenmarjasta on piirteitä humoraalioppiin, signatuurioppiin ja magiaan liittyvistä perusteista. Mandragora oli esimerkki entisaikojen joka tautiin sopivasta ihmelääkkeestä, jonka monihaaraisen juuren muoto jotenkin muistutti ihmisvartaloa eri osineen. Hildegardin mukaan: ”Lemmenmarja on lämmin, hieman kostea ja on peräisin maasta, josta Aatami on tehty; sen juuri on jossakin määrin ihmisen kaltainen, minkä vuoksi nimenomaan tämä kasvi on enemmän kuin muut alttiina paholaisen kuiskutuksille ja väijytyksille. [---] Yksittäisten ruumiinosien vaivoja vastaan käytettäköön juuren vastaavia osia, pään kipuihin juuren yläosaa, kaulakipuihin sen kaulaa jne.”

Psoriasiksen hoitoon käytetyn jäniksensapen saannissa oli viisasta seurata kuun vaiheita. Ensiksi oli mentävä jänisjahtiin. Kun jänis oli pyydystetty, oli sitä teurastettaessa otettava huomioon kuun asema. Jäniksen sappirakko olisi nimittäin hyvin täyttynyt vain kasvavan kuun aikana, ja vähenevän kuun aikana siinä olisi sappea vain joitakin tippoja. Tautia hoidettiin tiputtamalla jäniksen sappea päivittäin ihon hilseileville alueille.

Hildegardin kuvauksessa rohtopähkämön (Betonica officinalis) käytöstä voidaan aavistaa hienoista huumoria, joka saattaa myös olla avuksi tauteja hoidettaessa: ”Betonika on lämmin. Sillä on enemmän yhteyksiä inhimilliseen tietoon kuin muilla yrteillä, aivan samoin kuin siistit kotieläimet paremmin sopeutuvat ihmisiin kuin villit eläimet. Myös sitä varjostaa toisinaan paholaisen petollisuus kuten muitakin kasveja. [---] Se on voimakas lemmenkiihkon heikentäjä. Jos mies tai nainen, olkoonpa minkä tahansa salaisen keinon, maagisten harhaluulojen tai paholaisen vaikutusten seurauksena, on rakkaudessaan mielettömyyteen asti sokaistunut, hän etsiköön betonikan, jota ei ole aikaisemmin käytetty parannuskeinona vastaaviin tarkoituksiin, koska silloin sen voimat eivät ole kadonneet: hän ottakoon kasvin lehtiä, pankoon yhden kumpaankin sieraimeen, yhden kielen alle, yhden kumpaankin käteen, yhden kummankin jalkansa alle ja katsokoon kasvia herkeämättä.”

Sypressin hoitokäytön kuvauksessa tulee esiin uskontoon liittyvää magiaa: ”Sypressi on hyvin lämmin ja se merkitsee Jumalan salaisuutta. [---] Jos ihminen joutuu paholaisen tai maagisten voimien pauloihin, hän ottakoon palan tätä puuta, puun keskustasta, ja poratkoon siihen reiän. Sen jälkeen hän ottakoon saviruukulla vettä lähteestä, kaatakoon sen reiän läpi ja ottakoon sen talteen toiseen ruukkuun. Ja samalla kun kaadat vettä, sano: Minä kaadan sinut, vesi, läpi tämän reiän siinä valtavassa voimassa, joka on Jumala, jotta sinä virtaat sen voiman kanssa, joka luonnossasi on, tähän ihmiseen, jonka mieli on pauloissa, ja jonka avulla sinä poistat hänestä kaikki ristiriidat ja palautat hänet siihen oikean mielen ja tiedon tilaan, johon Jumala on hänet asettanut. Hänelle, joka on paholaisen, henkien tai maagisten taikojen vallassa tai niiden uuvuttama, annettakoon yhdeksänä päivänä tätä vettä tyhjään vatsaan juotavaksi, ja hän on paraneva.”

Monet hoitokeinot, mm. jalokivien käyttö, perustuivat pelkästään magiaan. Esimerkkinä niistä mainittakoon timantti, jalokivistä tärkein ja arvokkain. Timantti oli tehokas hämähäkinverkkoja ja käärmeenmyrkkyjä vastaan, se suojeli taloa varkailta sekä antoi kantajalleen kykyä, ymmärrystä ja viisautta asioittensa esittämiseen.

Hildegardin viimeisiltä elinvuosilta on olemassa seuraava kuvaus mielenvikaisen naisen parantamisesta manauksen avulla: ”Väisty, Saatana, tämän naisen ruumismajasta ja anna Pyhälle Hengelle tilaa siellä!. Sen jälkeen paha henki lähti kauhistavalla tavalla tiehensä ja erkani pois naisen häpyelinten kautta. Nyt hänet oli vapautettu.”

Sairauksien toteaminen on Hildegardin kirjoituksissa taka-alalla, mutta eräitä viittauksia sairaiden tutkimiseen sentään oli. Ne noudattelivat keskiajalla käytettyjä menetelmiä. Huomiota kiinnitettiin erityisesti katseeseen, silmien väriin, kirkkauteen ja samentumiin, ihon väriin ja kiinteyteen, poskien punakkuuteen tai kalpeuteen, kasvojen pöhöttyneisyyteen, tajunnan vaihteluihin, valtimonsykkeen laatuun ja tiheyteen, hengitykseen, virtsan näkötarkasteluun eli uroskopiaan sekä kuumeisuuteen.

Hildegardin kirjoitukset ovat säilyneet vain muutamina käsin kirjoitettuina kopioina. Hänen esittämänsä lääketieteen opit eivät ilmeisestikään saavuttaneet jatkuvuutta seuraavina aikakausina. Myöhempien kirjoittajien teksteissä ei ole nimittäin voitu varmasti todeta Hildegardin lääketieteen vaikutusta. Joka tapauksessa Hildegard on vakavasti pyrkinyt auttamaan sairaita taidoillaan, joista hän oli aikoinaan hyvin tunnettu. Rupertsbergin luostarista parannusta etsivien ryntäys aiheutti ajoittain epäkohtia, joihin kirkollisten johtoelintenkin oli puututtava.

Luostarin pannaanjulistus

Aivan elämänsä loppuvaiheessa Hildegard joutui kokemaan raskaan koettelemuksen. Luostarilla oli lupa haudata hautausmaahansa ystäviä ja hyväntekijöitä. Hildegard oli antanut haudata sinne erään aatelismiehen, joka oli aikaisemmin tullut erotetuksi kirkosta, mutta joka oli myöhemmin sovittanut rikkomuksensa ja vapautunut kirkon rangaistuksesta. Mainzin kirkon viranomaiset saivat asian tietoonsa. Koska vainajan kirkkoon uudelleen ottaminen oli tapahtunut yksityisesti eikä julkisesti, vaativat Mainzin prelaatit välittömästi siirtämään vainajan pois luostarin hautausmaalta. Kieltäytymisestä seuraisi koko luostarin pannaan julistaminen.

Hildegard kauhistui. Kokemassaan näyssä hän sai tiedon, että oli Jumalan tahdon vastaista siirtää pois vihitystä maasta tämä mies, joka oli saanut synninpäästön ja tullut kirkon jäsenenä osalliseksi Kristuksen ruumiista. Hildegard teki sisarkuntansa kanssa ristinmerkin haudan yllä, poisti haudan rajat niin, ettei sitä voinut enää havaita. Hildegard teki perusteellisen selonteon tämän miehen tapauksen käsittelystä, lähti Mainziin ja luki sen prelaateille. Nämä pysyivät kuitenkin aikaisemmin tekemässään päätöksessä. Se merkitsi luostarin pannaanjulistamista, kellojen soiton lakkauttamista sekä luostarin kirkon sulkemista myös messuilta ja jumalanpalveluksilta. Asian uudelleen käsittely tapahtui maaliskuun alkupuolella 1179, jolloin Mainzin arkkipiispa oli Roomassa 3. lateraanikonsiilissa.

Hildegard taisteli edelleen vainajan kunniasta. Hän onnistui Kölnin arkkipiispan tuella osoittamaan, että mies oli todella vapautettu kirkonkirouksesta, jolloin Mainzin prelaattien oli luovuttava luostarin pannaan julistamisesta. Sen jälkeen muutamat pahantahtoiset miehet kantelivat Roomassa olevalle Mainzin arkkipiispalle, että tapahtumassa oli puututtu tälle kuuluviin oikeusasioihin. Silloin pannaanjulistus tuli taas voimaan. Nyt Hildegard kirjoitti asiasta arkkipiispalle Roomaan, selosti tälle tapahtumien kulun ja pyysi tätä vapauttamaan hänet ja luostarin epäoikeudenmukaisesta rangaistuksesta. Arkkipiispa antoi tutkia asian vielä kerran ja määräsi sen jälkeen, että pannaanjulistus oli kumottava. Samalla hän myös pyysi Hildegardilta anteeksi huolta, jonka Mainzin kirkolliset viranomaiset olivat väärällä teollaan tälle ja luostarille aiheuttaneet.

Pyhä Hildegard, mutta ei pyhimys

Hildegardin julistamista pyhimykseksi käsittelivät 1200-luvulla paavit Gregorius IX ja Innocentius IV sekä myöhemmin vielä paavit Clementius V ja Johannes XXII. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut koskaan, mutta siitä huolimatta Hildegard tunnetaan Pyhänä eräissä katolisissa pyhimysluetteloissa ja hänen kuolinpäivänsä 17.9. on merkitty niissä hänen muistopäiväkseen.

Rupertsbergin luostarin abbedissa Anna Lerch von Dirmstein ja hänen nunnansa joutuivat pakenemaan 30-vuotisen sodan aikana 29.11.1631 Kölniin, jossa he saivat turvapaikan St. Agathan benediktiiniläisluostarissa. He joutuivat elämään pakolaisvuosinaan ankarassa köyhyydessä ja suurissa vaikeuksissa. Kun Mainz ja Bingen oli vuonna 1636 vapautettu ruotsalaisten vallasta, palasivat nunnat takaisin Rupertsbergiin, jonka luostarista oli kuitenkin jäljellä vain rauniot.

Silloin nunnat muuttivat Eibingeniin, Rupertsbergin entiseen sivuluostariin, joka oli oli säästynyt sotien hävitykseltä. Eibingenin luostari oli itsenäistynyt vuonna 1570, mutta vuonna 1603 se oli yhdistetty jälleen Rupertsbergiin. Vuonna 1636 kaikki Rupertsbergin luostarin oikeudet siirtyivät Eibingenin luostarille. Pyhän Hildegardin maalliset jäännökset, jotka oli kuljetettu vuonna 1631 Kölniin, tuotiin samoin vuonna 1636 sieltä Eibingenin luostarikirkkoon.

Eibingenin luostarikirkko rakennettiin rappeutumisen vuoksi uudelleen vuonna 1683 ja siinä suoritettiin muutostöitä 1800-luvun alkupuolella. Eibingenin luostarissa oli 1800-luvun alussa vain neljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta. Silloin luostari tyhjennettiin ja rakennukset otettiin muuhun käyttöön. Eibingenin seurakunta sai luostarin kirkon haltuunsa vuonna 1831.

Kirkon lähellä olevalle kukkulalle rakennettiin uusi nunnaluostari vuosina 1900—1904. Se sai asukkaansa Prahassa toimineesta St. Gabrielin benediktiiniläisestä nunnaluostarista. Luostarin kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1908. Tämä Pyhän Hildegardin mukaan nimensä saanut luostari jatkaa siten Hildegard Bingeniläisen muiston ja perinteen vaalimista Eibingenissä.

Vanhan luostarin rakennukset tuhoutuivat tulipalossa syyskuussa 1932. Niiden paikalle rakennettiin uusi kirkko, joka vihittiin käyttöön heinäkuussa 1935. Nykyään Hildegard Bingeniläisen maalliset jäännökset ovat tässä uudessa kirkossa.

Tarkistettu tammikuussa 2000. Täsmennyksiä tehty kesäkuussa 2000. Näkyjen luonnetta koskeva osa lisätty joulukuussa 2001.

Kirjallisuutta:

Fischer, H.: Die heilige Hildegard von Bingen. Die erste deutsche Naturforscherin und Ärztin, ihr Leben und Werk. Münchener Beiträge zur Geschichte und Literatur der Naturwissenschaften und Medizin, 1927: Heft 7/8

Flasch, K.: Wenn Hildegard die Stimme hob, hatten die Priester nicht zu lachen. Aber ihre heutige verehrer freuen sich zu früh: Die Heilige, die gar keine war, hat ihren modernen Kult nicht verdient. Frankfurter Allgemeine Zeitung, 86/1998 (14.4.1998)

Forsius, A.: Hildegard Bingeniläinen. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1986. Helsinki 1986

Führkötter, A.: Hildegard von Bingen. Otto Müller Verlag Salzburg. Salzburg 1972

Hildegard von Bingen. Herausgegeben und eingeleitet von Heinrich Schipperges. 3. Auflage. Olten 1980

Hildegard von Bingen. Briefwechsel. Nach den ältesten Handschriften übersetzt und nach Quellen erläutert von Adelgundis Führkötter. Salzburg 1965

Hildegard von Bingen. Heilkunde, Das Buch von dem Grund und Wesen und der Heilung der Krankheiten. Nach Quellen übersetzt und erläutert von Heinrich Schipperges. Salzburg 1957

Knuf, J.: Hildegard von Bingen als Anlass, über Zeichen und die Welt zu räsonieren. Die Waage. Band 26/1987

Popp, G. und andere: Die Grossen der Kirche, Männer und Frauen der Kirche, die jeder kennen sollte. Würzburg 1956

Schipperges, H.: Hildegard von Bingen, Werk und Wirkung. Ärztliche Praxis 1961: 13: 10: 626

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde. Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Breisgau 1962.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON