Arno Forsius

Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa

Vainajien hautaamiseen liittyy monenlaisia käytännön, kulttuurin ja uskonnon näkökohtia. Hautaamisen yhteydessä vainajia halutaan nykyään kunnioittaa sen merkityksen vuoksi, joka heidän elämällään ja työllään on ollut omaisille ja yhteisölle. Hautajaiset ovat myös tärkeä osa sitä surutyötä, jonka jäljelle jääneet joutuvat käymään läpi läheisen omaisen menetettyään.

Kaukanakin kotimaastaan kuolleet pyritään saamaan haudatuksi kotoisiin multiin, ellei ylivoimaisia esteitä ole. Suomessa on pyritty kuljettamaan myös sotien aikana rintamilla kaatuneet vainajat kotiseudun hautausmaahan, tai ainakin hautaamaan vieraalla maalla omia perinteitä ja arvoja noudattaen. Sivistyneeseen tapaan on kuulunut myös kaatuneen vastustajan hautaaminen kunniallisesti.

Ruumiin ongelma

Kuoleman seurauksena jäljelle jäänyt ruumis on melkein aina ollut yhteisöllinen ongelma, joka vaatii toimenpiteitä. Ruumis oli yleensä pitkään kuvottavaa hajua levittävä. Vainajaan on useimmiten suhtauduttu pelolla. Kulkutautiin kuollutta on sitä paitsi pidetty uhkana jälkeen jääneiden terveydelle. Jo näistä syistä ruumiista ei voinut jättää ilman käsittelyä. Menettelytavat ovat vaihdelleet eri kulttuureissa olosuhteista, perinteistä ja uskonnosta riippuen.

Eräissä paimentolais- ja vaelluskulttuureissa sairauden heikentämät tai vanhat yhteiskunnan jäsenet, jotka eivät jaksaneet kulkea heimon mukana, ovat tietoisesti etsiytyneet kuolemaan yhteisön ulkopuolelle, hiekka-aavikolle tai jäätikölle, vallitsevista oloista riippuen. Intiaanit ovat jättäneet raihnaiset yksilöt telttaan vähäisen ravintomäärän kanssa. Kuoleman saavuttua luonnon voimat, kuten haaskaeläimet, raadonsyöjähyönteiset, mädäntyminen ja maatuminen, ovat pitäneet huolen lopusta.

Pysyvän asutuksen muodostuminen on tehnyt vainajien hautaamisen entistä tärkeämmäksi. Hautaamismenetelmien muotoutumiseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet uskonnolliset, sosiaaliset, maantieteelliset ja tekniset seikat.

Vainajaan liittyviä käsityksiä

Varhaisissa kulttuureissa myös eloton luonto on useimmiten koettu elolliseksi. Samoin vainajan uskottiin säilyttävän entisen elämänsä kuoleman jälkeisessä, tuonpuoleisessa maailmassa. Vainajaa ei pidetty ainakaan heti kokonaan elämästä eronneena. Siksi hautaan pantiin usein mukaan ruokaa, työkaluja, aseita ja koruja. Ihmistä pidettiin kuolleena vasta, kun kaikki liha oli irronnut luista, tai kun luutkin olivat niin lahonneet, ettei niillä enää voinut päästä kulkemaan.

Käsitykseen vainajien elämästä ovat liittyneet ne monet varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla jälkeen jääneet pyrkivät rajoittamaan vainajan vaikutusta. Heti kuoleman tapahduttua vainajan silmät suljettiin, jotta hän ei voisi katsoa itselleen seuraajaa, vainajasta sai puhua vain hyvää, vainajan ympärille järjestettiin vartiointi ja vieläpä vainajan jalkaterät saatettiin sitoa liikkumisen estämiseksi.

Vaikka toisaalta haluttiin kunnioittaa vainajaa ja kuunnella hänen neuvojaan, katsottiin samalla tarpeelliseksi pitää hänet soveliaan matkan päässä. Sillä pyrittiin siihen, että vainajan mahdolliset vihat eivät pääsisi kohdistumaan läheisiin ja ettei hän ainakaan pääsisi enää vahingoittamaan ketään. Hautaamistapahtumassa vainajien liikkuminen estettiin mm. latomalla suuria kiviä haudalle tai rakentamalla hauta muuten vahvaksi. Eräs tapa oli varmistaa vainajan kuolema polttamalla. Varmuuden vuoksi saatettiin tehdä hautapaikkaan johtavalle tielle karsikko, jonka kohdalla haudasta liikkeelle lähteneen vainajan oli käännyttävä takaisin.

Tietynlainen kunnioittava ja osin taikauskoinen pelko vainajia kohtaan on säilynyt meidän aikoihimme saakka. Se on vaikuttanut mm. siihen, että hautaustoiminnan piiriin ei ole aikaisemmin hakeutunut yrittäjiä kovinkaan runsaasti. Se on ilmennyt toisinaan myös varauksellisena suhtautumisena hautausurakoitsijoihin ja muihin vainajien parissa työtä tekeviin ihmisiin.

Luontoon hautaaminen

Luontoon hautaaminen on kuulunut erityisesti varhaiskulttuureihin. Vesien ja virtojen äärellä oli usein tapana upottaa vainaja veteen tai sijoittaa hänet tai hänen jäännöksensä veneeseen, purteen tai laivaan, jossa hänet lähetettiin viimeiselle matkalle. Vesiin hautaaminen on ollut tapana merimatkalla kuolleilla merimiehillä vielä meidän aikoihimme asti, aina 1950-luvulle saakka.

Eräin paikoin oli mahdollista sijoittaa vainajat viimeiseen lepoon luonnon luoliin tai kallioon tarkoitusta varten erityisesti kaivettuihin luoliin ja kammioihin. Niissä vainaja on saatettu peittää havuilla tai kivillä. Joissakin paikoissa vainaja vietiin asutuksen ulkopuolelle vuorille tarkoitusta varten varatulle alueelle, missä ruumis jätettiin luonnon armoille. Eräät intiaaniheimot ovat sijoittaneet vainajansa nahkaan ommeltuina kiviselle paadelle. Muinaisten suomalaisten arvellaan ripustaneen vainajiaan puihin.

Se, mitä vainajista on ollut jäljellä haaskaeläinten, tuholaisten ja maatumisen jäljiltä vuoden kuluttua, on ollut tapana peittää kuoppaan. Näin vainajat ovat tavallaan tulleet haudatuiksi kahteen kertaan. On myöskin todettava samalla, että suohon elävänä hautaamista on pidetty rangaistuksena törkeitä rikkomuksista yhteisön pyhimpiä tapoja vastaan.

Maahan peittäminen

Maahan hautaaminen on peräisin jo esihistorialliselta kaudelta, keskiseltä paleoliittiselta ajalta, siis noin 40 000 vuoden takaa. Kivikaudella (meillä noin 5000–1000 eKr.) välineiden alkeellisuus ei antanut mahdollisuuksia juuri muuhun kuin vainajan peittämiseen irtomaalla tai kivillä, joko maan pinnalle tai luonnolliseen syvennykseen. Haudat olivat usein yksittäisiä, keskellä asuinpaikkaa, joskus jopa asumuksen kohdalla, vainajan oman asuinsijan maapohjassa. Tämä osoitti, että vainajia kohtaan ei aina ole tunnettu erityistä pelkoa.

Pronssikaudella (meillä noin 1000–500 eKr.) vainajat kätkettiin usein maanpäällisiin hautoihin. Tavallisimpia ovat olleet kiviröykkiöhaudat. Yhteiskunnan merkittävien henkilöiden haudoille on rakennettu suuria kivikumpuja, hiidenkiukaita. Viikinkien keskuudessa kuningashautoihin on peitetty jopa suuria, merikelpoisia aluksia vainajan viimeistä matkaa varten.

Nuoremman rautakauden aikana (meillä noin 500–0 eKr.) syntyi jo ns. kenttäkalmistoja, joissa ruumiit tai ruumisrovion jätteet on peitetty tasaiseksi ladotulle kivikkokentälle kivien väliin. Kristinuskoa edeltävinä vuosisatoina kalmistot sijoitettiin kylien lähituntumaan hiekkaisiin rinteisiin, usein lähelle järvien rantoja.

Peittohaudoissa tavataan myös kivistä ladottuja paasiarkkuja tai puusta rakennettuja salvettuja kehyksiä, joissa on ollut sekä puinen pohja että kansi. Ne ovat siis olleet jonkinlaisia paikalla tehtyjä ruumisarkun esiasteita.

Vainajien polttaminen

Tulen keksimisen jälkeen on monissa kulttuureissa käytetty vainajien polttamista avotulilla tai rovioilla. Polttamisen jälkeen jäljelle jääneet luut on heitetty veteen tai peitetty kuoppaan, myöhempinä aikoina joskus myös keraamiseen uurnaan sijoitettuna. Polttaminen on saattanut olla ensimmäinen vaihe myös varsinaisella hautapaikalla. Tähän viittaavat peitetyistä haudoista löydetty noki sekä sulaneet kivi- ja metalliesineet. Polttaminen yleistyi pronssikaudella, mutta siitä luovuttiin länsimaissa melko pian seurauksena kristinuskon synnystä.

Intiassa ruumiiden polttaminen on ollut ikivanha ja yhä jatkuva tapa. Kaikkien vakaumuksellisten hindujen toivomuksena on tulla poltetuksi pyhässä Varanasi'n (aik. Benares) kaupungissa. Siellä on veden äärellä erityisiä telineitä, joille roviot sytytetään. Polttamisen jälkeen tuhka ripotellaan pyhään Ganges-virtaan. Ajatus vainajien täydellisestä tuhkaamisesta erityisissä krematorioissa on peräisin vasta vajaan 300 vuoden takaa. Asiasta alettiin keskustella Englannissa 1700-luvun alkupuolella ja Saksassa 1700-luvun puolivälissä.

Polttohautaus yritettiin aloittaa Ranskassa vuonna 1797, mutta Napoleon kielsi sen pian tehtyään asiasta sopimuksen paavin kanssa. Kirkon vastustuksen takia asia edistyi hitaasti. Ensimmäinen ruumiin poltto suljetussa tilassa tapahtui Saksan Dresdenissä vuonna 1874 Friedrich Siemensin suunnittelemassa laitteessa. Samana vuonna asia sai uutta vauhtia Englannissa, kun kuningatar Victorian kirurgi Henry Thompson julkaisi kirjansa "Cremation, The Treatment of the Body After Death". Hän perusti myös yhdistyksen "Cremation Society of England" ja nyt aatteen kannatus lisääntyi nopeasti Atlantin molemmilla rannoilla. Yhdysvalloissa perustettiin ensimmäinen krematorio Washingtonissa vuonna 1876, Saksassa Gotha'n kaupungissa vuonna 1878 ja Ruotsissa Tukholmassa vuonna 1887. Englannissa polttaminen julistettiin lailliseksi vuonna 1884.

Suomessa ruumiiden poltto otettiin keskustelujen kohteeksi 1880-luvulla, jolloin täällä syntyi polttamista kannattava hautaamisliike fil. tri Wilhelm Bolin'in johdolla. Lääkintöhallituksessa keskusteltiin asiasta jo vuonna 1889, lähinnä oikeuslääketieteelliseltä kannalta. Suomen ensimmäinen krematorio valmistui yksityisten toimesta kuitenkin vasta vuonna 1926 Helsingissä Hietaniemen hautausmaan läheisyyteen.

Katso myös kirjoitusta ”Polttohautauksen eli tuhkaamisen varhaisvaiheita”.

Maahan hautaaminen

Kristinuskon tulo muutti nopeasti hautaamisen käytäntöä ja maahan kaivetut ruumishaudat alkoivat yleistyä. Ruumisarkkuja oli käytetty jo esikristillisellä ajalla, aluksi yhdestä puunrungosta polttamalla ja kovertamalla tehtyjä. Vasta metallisten kirveiden keksimisen jälkeen oli mahdollista valmistaa laudoista tehtyjä arkkuja. Haudat olivat usein perhe- ja kyläkalmistoissa, Itä-Suomen ortodoksisella alueella pitempään kuin katolisessa Länsi-Suomessa. Kirkko otti vähitellen haltuunsa suuren osan kalmistoista ja pystytti niiden alueelle pyhättönsä tai ainakin ristin.

Uskonpuhdistuksen jälkeen luterilainen kirkko painotti siunattuun maahan hautaamista. Sitä pidettiin välttämättömänä 1600-luvulta alkaen ja meillä vuoden 1686 kirkkolaki teki sen pakolliseksi. Hautausmaille, jotka olivat yleensä kirkon ympärillä, muodostui eriarvoisia hautapaikkoja. Kaikkein arvokkaimpia olivat hautapaikat kirkon sisällä, kirkkotarhassa taas kirkon etelä- ja itäpuolella. Rikolliset, itsemurhan tehneet sekä kastamattomat lapset haudattiin kirkkotarhassa pohjoispuolelle ja mestatut kirkkotarhan ulkopuolelle. Jo 1600-luvulta alkaen rakennettiin hautausmaille talon tai kylän yhteisiä, maanalaisilla hautakellareilla varustettuja salvos- tai muurihautoja sekä luonnonkivistä tai tiilistä muurattuja hautakappeleita. Niiden tarkoituksena oli hälventää taivasalle hautaamisen pelkoa.

Tartunnan vaara

Kulkutautien seurauksena annettiin toistuvasti hautaamiseen liittyviä ohjeita. Ruttovaaran vuoksi määrättiin vuonna 1772, että ruumiita ei saanut enää haudata kirkkoihin, vaan ne oli haudattava hautausmaalle. Sitä paitsi vuoden sisällä kirkkoihin haudatut vainajat oli siirrettävä kirkkomaahan ja aikaisemmin haudattujen arkkujen kannet oli suljettava kunnolla, tervattava ja peitettävä tervakankaalla. Ruttotaudin ilmaantuessa tähän tautiin kuolleita ei saanut haudata myöskään kirkkotarhaan, vaan heidät oli vietävä syrjäiselle paikalle vihittävään erilliseen hautausmaahan. Sisälle kirkkoihin hautaaminen kiellettiin lopullisesti vuonna 1822.

Aasialaisen koleran uhatessa vuonna 1831 määrättiin, että vainajat oli vietävä suoraan hautausmaalle ja haudattava siellä syrjäiseen paikkaan. Jos hautausmaalle olisi kuljettava koko kaupungin tai kylän läpi, oli koleraan kuolleita varten varattava erillinen, aitauksella ympäröity hautauspaikka. Koska erillään oleviin paikkoihin hautaaminen vaikutti "epäedullisesti alempien kansanluokkien mielentilaan", oli vuoden 1848 koleraepidemian aikana sallittava tautiin kuolleiden hautaaminen tavallisiin hautausmaihin erityisiä varotoimia noudattaen.

Hollolassa hautaamisen ongelmat korostuivat voimakkaasti nälkävuonna 1868, jolloin seurakunnassa kuoli pääasiassa pilkkukuumeeseen ja muihin kulkutauteihin yhden vuoden aikana 1010 henkeä, siis seitsemäsosa seurakunnan asukkaista. Piirilääkäri K. A. Ringbom oli mielestään todennut silloin hautausmaan liepeillä rutonomaista hajua, mikä ei tietenkään voinut olla yleiselle terveydentilalle hyväksi. Hautausmaiden sijainti yleensä kirkon ympärillä keskellä kylää tai kaupunkia rajoitti niiden laajentamista. Siitäkin syystä jouduttiin vähitellen etsimään erillisiä hautausmaita asutuksen ulkopuolelta.

Vuonna 1879 annetun Suomen terveydenhoitosäännön mukaan uusia hautausmaita ei saanut enää perustaa kaupungin tai kylän asuttuihin osiin ja niissä ennestään sijaitsevien hautausmaiden käytöstä oli luovuttava kymmenen vuoden siirtymäkauden jälkeen. Näin tiukasta ohjeesta ei kuitenkaan voitu pitää kiinni ilman monia poikkeuksia.

Vainajien hautaaminen siunattuun hautausmaahan merkitsi aikaisemmin vainajan kuljettamista usein vaikeissa oloissa pitkiäkin matkoja, toisinaan reellä tai veneellä. Eräinä aikoina kuljetus oli mahdotonta ja silloin oli tapana suorittaa väliaikainen hautaus. Sen seurauksena saattoi varsinkin keväällä tapahtua yhteishautauksia. Tilapäishautaus kiellettiin vuoden 1879 terveydenhoitosäännössä, mutta sitä käytettiin pohjoisessa 1900-luvun puolelle asti. Vasta tieyhteyksien paraneminen lopetti sen jatkosodan jälkeen.

Kuolemansyyn selvittäminen

Kuolemaan on aina liittynyt monenlaisia ongelmia, joista erään ryhmän muodostavat henkirikokset ja niiden epäilyt. Vuoden 1734 lain mukaan tuomarin tai maaherran oli epäselvissä tapauksissa annettava tarkastaa ruumis ennen hautaamista. Tuomioistuimet ryhtyivät 1740-luvulla vaatimaan entistä tarkempia tutkimuksia, ellei kuoleman syy ollut kiistaton. Asian selvittämisestä aiheutui usein hautaamisen viivästyminen useammalla viikolla, sillä hallinto toimi aikaisemmin uskomattoman verkkaisesti.

Aikaisemmin tyydyttiin yleensä ruumiin ulkopuoliseen tarkastukseen, sillä avaukset olivat perin harvinaisia. Avaajina toimivat aluksi välskärit ja vielä vuoden 1744 ohjesäännön mukaan piiri- tai kaupunginlääkärin oli annettava lausunto ruumiinavauksesta, jonka välskäri suoritti. Vuonna 1768 Svean hovioikeus esitti, että myös laillisesti tutkitut kirurgit eli mestarivälskärit, jotka olivat saaneet tarpeellisen opetuksen anatomiassa, voisivat antaa todistuksia ruumiiden tarkastuksista. Vuoden 1774 ohjesäännön perusteella piirilääkärit suorittivat ruumiinavauksia itsekin, ellei välskäriä ollut käytettävissä.

Ruumiiden säilyttämisessä esiintyi huomattavia vaikeuksia lämpimänä vuodenaikana. Ruumiin tarkastaminen oli nimittäin vaikeata tai jopa hyödytöntä, jos se oli päässyt mätänemään. Säilymisen parantamiseksi ruumiit kehotettiin laskemaan avoimeen hautaan, joka oli peitettävä mahdollisimman ilmatiiviisti. Talvisaikaan vaikeutena olivat ruumiiden jäätyminen ja lämpimien ruumiinavaustilojen puute.

Vasta vuonna 1841 vahvistettiin ensimmäisen kerran "Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus lain-asioissa lääkäreiltä tehtäwistä ruumiin awauksista eli katselmuksista Suomessa ja mitä niiden suhteen on asianomaisilta waariinotettawana". Samanaikaisesti ohjesäännön kanssa annettiin valtion, kaupunkien ja seurakuntien viranomaisille tarkoitettu julistus. Ruumiinavausten suorittaminen kuului kaupungeissa kaupunginlääkärille ja maaseudulla piirilääkärille. Julistuksessa asianomaisia kehotettiin huolehtimaan ruumiiden säilyttämisestä lämpimänä vuodenaikana, lämmitettävän ruumiinavauspaikan järjestämisestä talviaikana sekä tarvittavan ruumiinavausavustajan palkkaamisesta.

Lääketieteelliset ruumiinavaukset alkoivat Suomessa 1880-luvulla Helsingin yliopiston patologian laitoksella. Niitä suoritettiin jonkinverran myös lääninsairaaloissa ja yleisissä sairaaloissa. Ne yleistyivät kuitenkin vasta keskussairaalaverkoston kehittyessä 1950-luvulta lähtien. Nykyään ruumiinavaukset eivät merkittävästi viivytä hautaamista, joka voidaan suorittaa tarvittaessa väliaikaisen kuolintodistuksen perusteella ennen lopullisen lausunnon valmistumista.

Hautausmenot

Ennen kristinuskon tuloa hautajaisiin liittyi runsaasti maagisia menoja, vieläpä peijaisia ja pidot itse hautapaikalla. Myöhemmin tavat muuttuivat hillitymmiksi. Vainaja pestiin perusteellisesti ja puettiin juhlavaatteisiin. Menoihin tuli enemmän hyvästijätön tunnelmaa, surua ja itäisillä alueilla itkuvirsiä.

Nykyinen luterilainen hautaustapa on kehittynyt vähitellen 1500-luvun alkupuolelta lähtien. Siinä on keskeinen osa papin toimittamalla ruumiinsiunauksella. Valtaväen ja talollisten siunaaminen ikuiseen lepoon tapahtui tavallisesti kirkossa, köyhät ihmiset siunattiin hautausmaalla avoimen haudan äärellä.

Julkinen eli kunniallinen hautaus suoritettiin vain tavanomaisesti kuolleille, kristillistä elämää viettäneille seurakunnan jäsenille. Häpeällinen hautaus tuli eräiden kirkkokuria vastaan vakavasti rikkoneiden osaksi. Se poistettiin vuonna 1869 kirkkolain muutoksella. Silloin tuli käytäntöön hiljainen hautaus ilman minkäänlaisia juhlallisia hautausmenoja. Se oli vuoden 1869 kirkkolain 88 pykälän mukaan toimitettava, jos vainaja oli kuolleena syntynyt tai kastamatta kuollut lapsi, tuntematon, väkijuomia ylettömästi nauttiessaan kuollut, rikoksen teossa surmansa saanut tai vakain tuumin itsensä surmannut. Hiljaiseen hautaukseen kuului ainoastaan hiekan heittäminen arkulle sekä Herran rukouksen ja siunauksen lukeminen. Määräys kumottiin vuonna 1910.

Aikaisemmin kuoltiin yleensä kotona ja vielä 1900-luvun alkupuolella parantumattomasti sairaat siirrettiin usein laitoksista kotiin kuolemaan. Kaupungistuminen ja sairaalalaitoksen voimakas kehitys merkitsivät varsinkin 1950-luvulta alkaen meillä kuolemisen siirtämistä laitoksen seinien sisälle, äkillisiä tapauksia lukuun ottamatta. Aivan viime aikoina on jälleen pyritty tekemään mahdolliseksi odotettavissa oleva kuolema myös kotipiirissä. Sairaanhoitolaitokset ja terveyskeskukset ovat tarvittaessa antaneet apua kuolevan saattohoidossa.

Ruumisarkku tehtiin aikaisemmin omassa talossa tai se teetettiin pitäjän puusepällä. Pitkien ja hankalien matkojen vuoksi saattoväki joutui usein viivähtämään surutalossa pari–kolme päivää. Aikaisemmin hautajaisvieraat toivat mukanaan ruokatarpeita. Varallisuuden lisääntyessä aterioinnin järjestäminen vainajan kotitalossa sukulaisille ja vieläpä kyläläisille yleistyi. Sittemmin näistä tapahtumista muodostui myös muisto- ja hartaustilaisuuksia. Kuljetukset ja kaikki muut palvelut kuten pitojen laitto oli hankittava eri paikoista.

Vähitellen tapahtui erikoistumista ja syntyi erityisiä ruumisarkkuliikkeitä. Myöhemmin perustettiin hautaustoimistoja, jotka alkuun huolehtivat arkkujen myynnistä, kuljetuksista ja usein myös kukkien myynnistä. Siitä kehitys on kulkenut kohden nykyisiä hautaustoimistoja. Ne ovat usein jo täyden palvelun liikeyrityksiä, joiden tehtäväksi voidaan antaa kaikki hautaukseen liittyvät tehtävät.

Etenkin 1900-luvun puolella Suomessa on aikaisemmin varsin yhtenäisen kristillisen hautausperinteen rinnalla lisääntynyt siitä poikkeavia hautaustapoja, jotka pohjautuvat toisenlaisiin uskontoihin ja aatteisiin. Niitä ovat mm. väestörekisteriin kuuluvien uskonnottomien ja vapaa-ajattelijoiden sekä omiin uskontokuntiinsa kuuluvien juutalaisten ja islaminuskoisten hautaustavat.

Kirjoitettu 1994, tarkistettu lokakuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Birket-Smith, K.: Kulttuurin tiet. Porvoo 1951.

Harva, U.: Suomalaisten muinaisusko. Porvoo 1948.

Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry. Jyväskylä 1992.

 

Julkaistu teoksessa ”Hautajaisperinnettä Lahden seudulta. Tempus fugit – aika rientää”. Julkaisija Martti Forsius. Lahti 2000.

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON