Arno Forsius

John Donne (1572–1631) – pohdiskeluja sairasvuoteella

John Donne (1572–1631) oli englantilainen runoilija ja tuomiorovasti, jonka laajaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu myös erikoinen teos "Devotions upon Emergent Occasions" vuodelta 1624. Tämä kirjoitus perustuu otsikkoaiheensa osalta Paavo Rissasen siitä suomentamaan laitokseen "Rukouksia sairasvuoteelta" (Kirjaneliö, Pieksämäki 1988). Teos sisältää mielenkiintoisia välähdyksiä vakavasta sairaudesta ja lääketieteen käytännöstä 1600-luvun alussa. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käsitellä laajemmin Donnen elämänvaiheita, mutta lyhyt katsaus niihin on kuitenkin paikallaan otsikkoaiheen taustaksi.

Donnen elämänvaiheet

John Donne syntyi Lontoossa vuonna 1572. Hänen isänsä oli menestyvä kauppias ja hänen äitinsä runoilija ja näytelmäkirjailija John Heywoodin tytär ja valtiomies Thomas Moren jälkeläinen. Donnen isä kuoli vuonna 1576 ja hänen leskensä avioitui pian arvostetun lontoolaisen lääkärin, tohtori John Symingesin kanssa, joka otti samalla huolekseen puolisonsa edellisestä avioliitosta syntyneiden lasten kasvatuksen.

Donnen vanhemmat kuuluivat roomalaiskatoliseen kirkkoon ja pojalla oli aluksi kotiopettajana katolinen kirkonmies. Poika siirtyi 12-vuotiaana, siis vuonna 1584, jatkamaan opintojaan Oxfordin Hart Halliin (myöh. Hertford College) ja sieltä luultavasti vuonna 1587 Cambridgen yliopistoon. Donne ei suorittanut mitään tutkintoja, koska se olisi edellyttänyt anglikaanisen uskon tunnustamista, mihin hän ei halunnut suostua. Hän matkusteli todennäköisesti laajasti Euroopassa, kunnes kirjoittautui vuonna 1591 lakitieteen opiskelijaksi Thavies Inn’iin ja vuonna 1592 Lincoln’s Inn’iin. Donne sai vuonna 1594 opintonsa siihen vaiheeseen, että saattoi toimia harjoittelijana Inns of Court’issa, lakimiesseurassa, luodakseen yhteyksiä viranhaltijoihin ja liikemiehiin.

Donne liittyi vuonna 1596 seikkailevien nuorten miesten ryhmään ja osallistui onnistuneeseen laivaston sotaretkeen Lounais-Espanjassa sijaitsevaan Cádiziin. Seuraavana vuonna hän oli mukana retkikunnassa, joka etsi Azorien saarilla espanjalaisia aarrelaivoja. Eräs retkikunnan jäsenistä oli Thomas Egerton, joka suositteli Donnea isänsä palvelukseen. Lontooseen palattuaan Donnesta tulikin vuonna 1598 toverinsa isän, valtiosinetin hoitajan, Sir Thomas Egertonin sihteeri. Sir Thomas lähetti Donnen edustajakseen parlamenttiin, jossa tämä saattoi seurata hyvin ajan tapahtumia. Donne oli Egertonin palveluksessa viisi vuotta ja sinä aikana hän alkoi vähitellen irtautua katolisuudesta. Kirjailija, Sir Richard Baker (1568–1644/1645), eräs Donnen aikalainen, kirjoitti hänestä: "Hän ei ole huikentelevainen, mutta hyvin komea, suosittu naisten luona vierailija, ahkera teatterissa kävijä ja taitava nokkelien säkeiden kirjoittaja."

Donnen miellyttävä olemus herätti kiinnostusta Egertonin talon naisväessä ja erityisesti Anne Moressa, Sir George Moren (of Loseley Park) tyttäressä. Rakastavaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada Sir Georgen suostumusta avioliitolleen, ja he avioituivat salaa, luultavasti joulukuussa 1601, jolloin Anne More oli 17-vuotias. Sen seurauksena Donne, joka oli 29 vuoden ikäinen, joutui vähäksi ajaksi vankilaan ja menetti sihteerin toimensa. Samalla hän menetti mahdollisuutensa virkojen saantiin ja varojen hankkimiseen nopeasti kasvavan perheensä elättämistä varten. Anne nimittäin synnytti lapsen joka tai joka toinen vuosi, yhteensä 12 lasta, joista vain viisi saavutti aikuisen iän. Donnen perhe eli seuraavat 10 vuotta suuressa köyhyydessä ja tilapäisten tulojen varassa.

Kurjuudesta huolimatta Donne opiskeli jatkuvasti, laati ahkerasti kirjoituksia mm. teologiasta ja kirkollisesta oikeudesta, kirjoitti suosijoilleen tervehdys- ja hautajaissäkeitä sekä sepitti rakkausrunoja. Donnen ystävät alkoivat jo vuonna 1607 vaatia, että hänen olisi suostuttava ottamaan vihkimys anglikaanisen kirkon papiksi. Hän piti sitä kuitenkin sopimattomana ja jatkoi maallisen viran etsimistä. Vuonna 1611 Donne sai vihdoin suojelijakseen Sir Robert Druryn, joka antoi Donnen perheen käyttöön asunnon Lontoossa olevalla maatilallaan. Siellä Donnen perhe vietti seuraavat kymmenen vuotta. Kuningas James (Jaakko) I (1566–1625) hylkäsi vuonna 1614 Donnen viimeisenkin yrityksen saada virka hovissa ja sanoi, ettei hän voinut nimittää tätä mihinkään tehtävään anglikaanisen kirkon ulkopuolella olevana.

Näihin aikoihin Donne oli tullut itse vakaumukseen, että hänellä oli uskonnollinen kutsumus. Hän suostui lopulta vuonna 1615 ottamaan vastaan anglikaanisen pappisvihkimyksen. Piispa John King nimitti hänet ensin diakoniksi ja apupapiksi, mutta varsin pian sen jälkeen hänestä tuli kuninkaallinen kappalainen ja hänelle myönnettiin kuninkaan käskystä jumaluusopin tohtorin arvo Cambridgen yliopistosta. Lisäksi hän sai useita muita tehtäviä, jotka lisäsivät hänen tulojaan. Elämän alkaessa vähitellen helpottua Donne kärsi vuonna 1617 suuren menetyksen, kun hänen 33-vuotias puolisonsa Anne menehtyi synnyttäessään 12. lapsensa kuolleena. Donne ei avioitunut uudelleen ja vastasi yksinään lastensa kasvatuksesta. Hän omistautui kaikin voimin toiminnalleen pappina ja marraskuussa 1621 hänet nimitettiin St. Paulin katedraalin tuomiorovastiksi. Saarnojensa kaunopuheisuuden ansiosta Donnesta tuli aikansa etevin saarnamies Englannissa ja myös kuningas James I:n ja tämän seuraajan Charles (Kaarle) I:n (1600–1649) mielisaarnaaja.

Donne sairastui vuonna 1623 vakavaan kuumetautiin, joka oli taudinkuvasta päätellen toisintokuume, täiden levittämä hengenvaarallinen tartuntatauti. Sairautensa aikana hän pohti yhtymäkohtia ruumiillisen sairautensa ja ja hengellisen tilansa välillä. Nämä mietiskelynsä hän julkaisi vuonna 1624 teoksessaan "Devotions upon Emergent Occasions". Myöhemmin Donne sairastui mahasyöpään. Kuolemansairaana hän nousi vielä sairasvuoteeltaan helmikuussa 1631 ja piti viimeisen saarnansa hovissa. Hän kuoli kuukautta myöhemmin maaliskuun lopussa 1631. Donnen saarna on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen nimellä "Death’s Duell" ja sitä on joskus pidetty hänen omana hautajaissaarnanaan. Donne oli tiettävästi teettänyt itsestään piirroksen, joka kuvasi häntä käärinliinoissaan, ehkä havainnollistaakseen oman kuolemansa lähestymistä. Nicholas Stone (1586–1647) teki tämän piirroksen mukaan Donnesta marmorikuvan St. Paulin katedraaliin. Veistos säilyi lähes ainoana katedraalin suuressa tulipalossa vuonna 1666.

Donnen runoudesta on syytä todeta lopuksi, että se edusti 1600-luvun metafyysistä lyriikkaa. Sille oli ominaista rohkea ja toisaalta sirosteleva eli eufuistinen kuvakieli. Donne kohosi runoilijana suuren huomion kohteeksi 1900-luvun alkupuolella, sen jälkeen kun H. J. C. Grierson toimitti laitoksen hänen kootuista runoistaan ja kun T. S. (Thomas Stearns) Eliot (1888–1965) oli arvioinut myönteisesti hänen runouttaan. Erityistä kiinnostusta ovat saaneet osakseen hänen rakkausrunonsa. Donne onkin vaikuttanut Eliotin ja Ezra Poundin (1885–1972) välityksellä merkittävästi moderniin englantilaiseen lyriikkaan.

Pohdiskeluja sairasvuoteella

Donnen teos "Devotions upon Emergent Occasions" on omistettu "Kaikkein ylhäisimmälle Prinssille", James I:n pojalle Charlesille (I) , joka nousi valtaistuimelle jo samana vuonna 1624. Teoksessa on 23 lukua, joista jokainen jakautuu kolmeen jaksoon: meditation (mietiskely), expostulation (valitus), ja prayer (rukous). Sairautta koskevat seikat Donne esittää eräin poikkeuksin mietiskelyjen yhteydessä. Kirja on samalla allegorinen kuvaus kirjoittajan henkisen tilan muutoksesta. Seuraavassa selostetaan luvuittain lyhyesti sairauteen liittyviä pohdiskeluja. (Katso myös kotisivuilla olevaa kirjoitusta "Toisintokuume eli febris recurrens".)

1. Sairastuessaan Donne totesi, että terveyden vaalimisesta huolimatta tauti iskee hetkessä ja tuhoaa kaiken. 2. Sairaasta tuntui, että tauti voittaa. Näkö oli heikentynyt, makuaisti hävinnyt, ruokahalu kadonnut, polvet voimattomat ja uni kadonnut. Sairas hikoili toistuvasti. 3. Potilas joutui vuoteeseen, hän ei pystynyt mihinkään. Hän oli muita pelottava haamu, jota pidettiin jo kuolleena. Potilaasta tuntui, että hänen oli harjoiteltava haudassa makaamista.

4. Tauti oli potilaan, mutta koska hän ei pystynyt itse sitä parantamaan, kutsuttiin lääkäri hänen vuoteensa ääreen. 5. Lääkäri saapui, mutta hänkin uskalsi tulla vain vaivoin, sillä tauti oli tarttuva. Palvelijat olivat tehtävissään tartuntavaarasta huolimatta. Vuoteessa maatessa potilaan sielu oli tartuntaa levittävän ruumiin kahleissa, mutta haudassa se olisi jo vapautunut siitä. 6. Lääkäri pelkäsi taudin tarttumista ja potilas pelkäsi sen pahenemista. Vaikka lääkäri pelkäsi, hän kätki pelkonsa, eikä se estänyt häntä tekemästä työtään.

7. Sairauden vaikeuden vuoksi lääkäri halusi toisia lääkäreitä avukseen. Potilaan mielestä se todisti hänen avoimuudestaan ja vilpittömyydestään. Yksi lääkäri enemmän ei ollut kuoleman enne, vaan merkitsi uutta avustajaa ja elämän suojelijaa. 8. Kuningas James I lähetti potilaan luokse yhden omista lääkäreistään, luultavasti ranskalaissyntyisen Sir Theodore Turquet de Mayerne’n. Kuninkailla oli useita lääkäreitä ympärillään koko ajan, sillä he kärsivät jatkuvasti sairauden pelosta. 9. Neuvoteltuaan potilaan sairaudesta lääkärit määräsivät lääkettä. Tehtävä oli mutkikas ja potilas oli iloinen siitä, että he neuvottelivat asiasta mitään salaamatta. Hän iloitsi myös siitä, että tautiin oli olemassa parannuskeinoja ja että lääkärit määräsivät lääkettä sen hoitamiseksi.

10. Lääkärit huomasivat potilasta seuratessaan, että hänen tautinsa eteni huomaamatta ja he yrittivät toimia se mukaisesti. Donne pohti kuumetautien esiintymistä ennustavia tapahtumia ja mainitsi mm. koirantähden eli Siriuksen ruttotartuntaa huokuvan henkäyksen. Potilaan tila oli voimistunut, mutta sairauden tiedettiin salaa lujittavan asemiaan. Lääkärit turvautuivat tutkimuksiinsa huomaamattomien oireiden varalta. 11. Tautiin kuului yleensä sydänoireita ja lääkärit määräsivät potilaalle sydäntä vahvistavia lääkkeitä varjellakseen sitä sairauden myrkyltä ja sen aiheuttamalta vaaralta. 12. Taudissa esiintyi sekavuutta aiheuttavia höyryjä päässä. Niiden poistamiseksi asetettiin potilaan jalkoja vasten tapettuja kyyhkysiä, joiden tarkoituksena oli johtaa vaaralliset höyryt pois päästä ja estää niitä aiheuttamasta kuolettavaa vahinkoa. 13. Annetut lääkkeet pakottivat taudin näyttämään todellisen luonteensa. Tauti osoitti pahanlaatuisuutensa nostattamalla ihoon punertavia pilkkuja, jotka ilmaisivat potilaan tilan olevan huonompi kuin aikaisemmin oletettiin. 14. Luvun otsikkotekstin mukaan lääkärit olivat todenneet sairauden osuneen kriittisille päiville, joita Raamatunkin mukaan ihmisillä oli aina elämänsä varrella.

15. Tauti aiheutti sen, että potilas ei saanut unta yöllä eikä päivällä. Uni oli ihmiselle oopiumia, joka soi hänelle virkistävän levon elämän tarpeeksi ja valmisti sielua tulevaa elämää varten. Vertaus liittynee siihen, että Donnea oli lääkitty oopiumilla unettomuuden vuoksi. 16. Läheisen kirkon päivittäiset hautajaiskellojen soitot kertoivat sairaalle, miten häntäkin aina saatettiin kuvaannollisesti hautaan toisten hautajaisissa. 17. Hautajaiskellot soivat aina myös sinulle. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle. Kysymys "Kenelle kellot soivat?", joka tuli tunnetuksi Ernest Hemingwayn (1899–1961) romaanin nimenä, oli siis peräisin Donnelta. 18. Kello soi kuolleelle ja kertoi Donnelle, että kuolleessa hänkin oli kuollut.

19. Sairas oli toipumassa taudistaan. Lääkärit näkivät toivoa hänen paranemisestaan. Potilaan voimistuttua lääkärit katsoivat, että he saattoivat turvallisesti suorittaa vatsan puhdistuksen sairaudesta eroon pääsemiseksi. 20. Taudin merkkejä harkittuaan lääkärit suorittivat puhdistuksen. Tämä on ainoa kohta, jossa Donne esitti arvostelua hoitoaan kohtaan: "Mutta mitä tekoa nyt vaaditaan? Suoliston puhdistusta, vähentämistä, luonnon vahingoittamista, yhä heikommaksi tekemistä. [---] Minä olen heikentynyt ja laihtunut, ja nyt minun on edelleen tyhjennyttävä, ja kaikki nämä tiet johtavat elämän tukahduttamiseen ja tyhjiin raukeamiseen." 21. Lääkärit onnistuivat kuitenkin tehtävässään. Jumala siunasi heidän työtään ja kutsui heidän välityksellään potilaan pois vuoteestaan kuten Lasaruksen haudastaan. 22. Donne päätyi siihen, että kaikkien sairauksien juuren ja maaperän, ruumiin, parantamiseen pystyi vain suuri lääkäri, eikä hän koskaan tehnyt sitä muulla tavoin kuin kirkastamalla nämä ruumiit tulevassa elämässä. Suuri lääkäri oli siis Kristus. 23. Potilaan oli syytetyn tavoin odotettava lääkärien tuomiota neuvonpidosta palaamisen jälkeen. Ja myönteisestä lausunnosta huolimatta tauti saattoi uusiutua entistä rajumpana ja vaikeammin parannettavana. Ajatus uudelleen sairastumisesta synnytti helposti ihmisessä haitallisen pelon tunteen.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2003. Kirjoituksen loppuosa on julkaistu Suomen Lääkärilehdessä 2005: 3: 320, otsikkona "Kenelle kellot soivat – John Donnen pohdiskeluja sairasvuoteella".

Kirjallisuutta:

Donne, J.: Rukouksia sairasvuoteelta. Johdanto, suomennos ja selitykset Paavo Rissanen. Kirjaneliö, Helsinki. Pieksämäki 1988.

[The] New Encyclopaedia Britannica, 15 th edition, Vol. 4. New York, 1990.

TAKAISIN KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON