Arno Forsius

 

Polttohautauksen eli tuhkaamisen varhaisvaiheita

 

Tässä kirjoituksessa kerrotaan polttohautauksen eli vainajien tuhkaamisen alkuvaiheista 1800-luvun loppupuolella. Tuhkaamisen suorittaminen ja sen tekniset yksityiskohdat jätetään muutaman maininnan varaan.

 

Johdannoksi

 

Englannissa lääkäri Thomas Browne (1605–1682) toi esiin uurnahautauksen vuonna 1658 kirjoituksessaan ”Hydriotaphia, or Urn-burial” (Ruukku- eli uurnahautaus), joka perustui pääasiallisesti saksalaisen oppineen Johannes Kirchmannuksen (1575–1643) kirjoitukseen ”De funere Romanum” (Roomalaisten hautaamisesta) vuodelta 1625.

 

Ranskassa keskusteltiin vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen polttohautauksesta, mm. lakiasäätävässä kokouksessa direktorion johdolla vuonna 1797. Asiassa ei kuitenkaan päästy käytännön toimiin, sillä ensimmäiseksi konsuliksi valittu Napoleon kielsi polttohautauksen vuonna 1801. Hän oli joutunut tekemään asiasta sopimuksen paavin kanssa, joka katolisen kirkon johtajana vastusti sitä ehdottomasti. Polttohautaus kohosi edelleen ajoittain keskustelujen kohteeksi. Brittiläinen teologian tohtori John Jamieson (1759–1838) julkaisi vuonna 1817 tutkielman ”Origin of Cremation” (Ruumiinpolton alkuperästä).

 

Vuosina 1870–1871 käydyn Ranskan ja Saksan välisen sodan aikana Ranskan armeija suoritti kokeiluja kaatuneiden ruumiiden hävittämiseksi Sédanissa, Chalons’issa ja Metzissä käytyjen taistelujen jälkeen, käsittelemällä niitä sammuttamattomalla kalkilla tai pikeä ja olkia polttamalla. Yritykset eivät onnistuneet ja sitä paitsi ne osoittautuivat monin tavoin vaarallisiksi.

 

Polttohautauksen kannatus lisääntyy

 

Ajatukset polttohautauksen käyttöön ottamisesta Euroopassa saivat tukea 1870-luvun alkutaitteessa. Siihen vaikuttivat erityisesti väestönkasvusta aiheutunut hautausmaiden nopea täyttyminen tavanomaista arkkuhautaamista käytettäessä sekä bakteerien levittämien tartuntatautien uhka. Terveysviranomaisten ja väestön tuoreessa muistissa olivat mm. 1830-luvulta alkaen Euroopassa toistuneet, suurta kuolleisuutta aikaan saaneet koleraepidemiat. Englannissa mm. Hampsteadin piirilääkäri Charles F. J. Lord perusteli 1870-luvun alussa polttohautauksen tärkeyttä terveydellisillä syillä.

 

Professori Ludovico Brunetti (1813–1899) kokeili Italian Padovassa polttohautauksen toteuttamista vuosina 1869 ja 1870. Professori Paolo Gorini (1813–1881) ja lääkäri Giovanni Polli (1812–1880) tekivät vastaavia kokeiluja Milanossa vuonna 1872. Brunetti esitteli kehittämänsä menetelmän Wienissä vuonna 1873 pidetyssä näyttelyssä. Kaikki nämä kokeilut tapahtuivat avoimessa ilmatilassa. Milanossa suoritettiin ruumiin polttaminen ensimmäisen kerran suljetussa tilassa vuonna 1876.

 

Ensimmäinen yhdistys polttohautauksen edistämiseksi

 

Vuosi 1874 oli merkittävä polttohautauksen edistymisen kannalta. Englantilainen pappismies Hugh Reginald Haweis (1838–1901) puhui polttohautauksen puolesta silloin julkaistussa kirjassaan “Ashes to Ashes, a Cremation Prelude” (Tomusta tuhkaksi, Polttohautauksen johdanto), ja samana vuonna sveitsiläinen Johann Jacob Vegmann-Ercolani julkaisi kirjoituksensa, jossa hän piti polttohautausta järkevimpänä menetelmänä vainajien ruumiiden hävittämiseksi.

 

Samoihin aikoihin Sir Henry Thompson (1820–1904), brittiläinen kirurgi, kuningatar Victorian henkilääkäri, otti Englannissa ensimmäisenä polttohautaamisen julkisen tarkastelun kohteeksi. Laitteiden kehittämisen lisäksi asiaan liittyi toinen, vielä vaikeampi ongelma. Oli saatava kansalaiset ja kirkon edustajat hyväksymään polttohautauksen käyttäminen.

 

Tammikuussa 1874 Englannissa kokoontui ryhmä polttohautauksen kannattajia, jotka alkoivat pohtia tarvittavia toimenpiteitä sekä niiden toteuttamiseksi tarvittavia lakeja ja säännöksiä. Ryhmään kuuluivat edellä mainittu Henry Thompson, joka kirjoitti vuonna 1874 teoksen "Cremation, The Treatment of the Body after Death" (Polttaminen, Ruumiin käsitteleminen kuoleman jälkeen) sekä vuonna 1901 teoksen ”Modern Cremation: Its History and Practice to the Present Date” (Nykyaikainen tuhkaaminen: Sen historia ja käytäntö nykypäivään saakka), ja William Eassie, joka julkaisi vuonna 1875 tärkeän tutkimuksen ”Cremation of the Dead” (Kuolleen polttaminen).

 

Huhtikuussa 1874 perustettiin ”Cremation Society of Great Britain” (Ison-Britannian ruumiinpolttoyhdistys), joka oli Euroopassa ensimmäinen yhdistys polttohautauksen edistämiseksi. Henry Thompson valittiin sen ensimmäiseksi presidentiksi ja puheenjohtajaksi. Yhdistys ryhtyi heti hankkeisiin ruumiinpolttolaitoksen eli krematorion aikaan saamiseksi, mutta asiat eivät edenneet toivotulla tavalla.

 

Vastaavanlaisia hankkeita oli samaan aikaan esillä muuallakin. Milanossa vuonna 1874 koolle kutsuttu kongressi päätti ehdottaa edustajainkokoukselle uuteen terveydenhoitosääntöön lisäystä, joka sallisi polttohautauksen laillisena ja tunnustettuna menetelmänä kunnan viranomaisten valvonnassa. Myös Pariisin kaupunginhallituksessa käsiteltiin asiaa vuonna 1874 Méry-sur-Oise’n uuden hautausmaan perustamisen yhteydessä.

 

Tuhkaamisen alkuvaikeuksia

 

Vaikeuksien ja ennakkoluulojen vuoksi ”Cremation Society of Great Britain” ei voinut ostaa tarvittavaa maa-aluetta ennen kuin vuonna 1878, jolloin saatiin vihdoin hankituksi yksi eekkeri (n. 0,4 ha) maata Surreyn Woking’issa, n. 40 km. lounaaseen Lontoosta, läheltä hautausmaata. Tuohon aikaan italialaisen Gorinin kehittämä polttouuni näytti olevan sovelias yhdistyksen tarkoituksiin ja niin hänet kutsuttiin Englantiin johtamaan polttolaitoksen pystyttämistä. Se valmistui vuonna 1879, ja koepoltossa hevosen ruho paloi nopeasti ja täydellisesti, ilman näkyvää savun ja höyryn kehittymistä. Wokingin krematorion toiminnan jatkaminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä sisäasiainministeriö ei antanut lupaa ruumiiden polttoon.

 

Etelä-Englannin Dorset’issa Manstonin tilalla asuneen kapteeni Hanhamin perhekunnan jäsenet olivat polttohautauksen kannattajia. Kapteenin puoliso ja äiti olivat kuolleet, edellinen vuonna 1876 ja jälkimmäinen vuonna 1877. Molemmat olivat toivoneet tulevansa haudatuiksi polttamalla, mutta krematorio oli silloin vielä rakentamatta. Kapteeni Hanham valmisti vainajille jalavapuusta lyijyllä vuoratut arkut, jotka sijoitettiin Manstonin tilalle rakennettuun kappeliin odottamaan krematorion toiminnan alkamista.

 

Maineikas kirurgi Thomas Spencer Wells (1818–1897) vei polttohautauksen vuonna 1880 British Medical Associationin (Britannian lääkäriseuran) käsiteltäväksi, mutta senkään esittämä vetoomus ei tuottanut tulosta. Sen jälkeen kapteeni Hanham rakennutti tilalleen vuonna 1882 yksityisen krematorion, ja kappelissa odottaneet vainajat poltettiin siellä saman vuoden lopulla. Kapteeni Hanham kuoli itse vuonna 1883 ja myös hänen ruumiinsa poltettiin siellä. Kummassakin tapauksessa polttaminen tapahtui krematorioyhdistyksen sihteerin valvonnassa. Viranomaiset eivät esittäneet huomautusta asian johdosta.

 

Ratkaiseva tapahtuma

 

Walesilainen lääkäri William Price (1800–1893) aikoi polttaa viiden kuukauden ikäisenä kuolleen poikansa ruumiin tammikuussa 1884 avoimella tulella. Tapahtumaa seurannut väkijoukko keskeytti polttamisen ja Pricea vastaan ryhdyttiin oikeudellisiin toimiin. Helmikuussa 1884 Price puolusti itseään Cardiffin käräjillä, jolloin tuomari James Fitzjames Stephen julisti hänet syyttömäksi, koska laissa ei ollut asiaa koskevia määräyksiä. Polttoyrityksessä osaksi jo palaneen vainajan polttaminen saatettiin lopulta päätökseen maaliskuussa 1884.

 

Oikeuden kannanoton seurauksena ”Cremation Society of Great-Britain” –yhdistys sanoutui irti sisäasiainministeriön polttohautaamiskiellosta ja tarjoutui suorittamaan polttohautauksia julkisesti. Samalla se asetti tiukat vaatimukset kuolemansyyn selvittämiselle jokaisen poltettavan vainajan kohdalla. Yhdistys vakuutti olevansa täysin tietoinen siitä polttohautausta vastaan esitetystä perustelusta, että polttaminen hävittäisi merkit myrkyistä tai väkivallasta, jotka olisivat voineet olla mahdollisia kuoleman aiheuttajia. Sen vuoksi yhdistys kieltäytyi luottamasta kuolintodistusten yleisesti epäluotettaviin kuolemansyihin ilman tarkkoja lisäselvityksiä, ellei virallista kuolemansyyn tutkimusta ollut tehty. Lisäselvityksiä koskeva päätös alistettiin aina ennen polttamista yhdistyksen presidentin tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Hänellä oli oikeus hylätä päätös tai vaatia uusia tutkimuksia, jos hän piti niitä tarpeellisina.

 

Ensimmäinen polttaminen Wokingin krematoriossa tapahtui maaliskuussa 1885, kuusi vuotta polttolaitoksen valmistumisen jälkeen. Tästä lähtien voidaan perustellusti puhua jo vainajien tuhkaamisesta. Vuonna 1888 tuhkaamisia oli 100, jolloin krematorion yhteyteen oli jo rakennettava toiminnan vaatimia lisätiloja. Tuhkaamisen vakiintuessa ja laajentuessa uusien krematorioiden rakentamisen johdosta oli myös annettava asiaa koskevat säädökset, mikä tapahtui Isossa-Britanniassa ensimmäisen kerran vuoden 1902 polttohautauslaissa.

 

Tuhkaaminen yleistyy läntisessä maailmassa

 

Polttohautauksen eli tuhkaamisen aate levisi pian Englannista sekä Manner-Eurooppaan että Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Esim. Yhdysvalloissa perustettiin ensimmäinen krematorio Washingtonissa vuonna 1876, Saksassa Gotha'n kaupungissa vuonna 1878 ja Ruotsissa Tukholmassa vuonna 1887.

 

Vainajien tuhkaaminen kohosi keskustelujen kohteeksi Suomessa 1880-luvun lopulla. Sen käynnisti fil. tri, ylimääräinen filosofian professori, Helsingin yliopiston kirjastonhoitaja Andreas Wilhelm Bolin (1835–1924). Vuonna 1889 perustettiin Suomen Ruumiinpolttoyhdistys ja aiheesta keskusteltiin samana vuonna Lääkintöhallituksessa lähinnä oikeuslääketieteelliseltä kannalta. Suomen Ruumiinpolttoyhdistyksen rakennuttama krematorio valmistui yksityisenä laitoksena Helsingissä Hietaniemen hautausmaan lähelle kuitenkin vasta vuonna 1926. Sen jälkeen kului neljä vuosikymmentä, ennen kuin uusia krematorioita otettiin Suomessa käyttöön: Espoossa 1964, Karjaalla (nyk. osa Raaseporin kaupunkia) 1964, Malmilla (Helsinki) 1966, Tampereella 1967, Turussa 1967 ja Lahdessa 1969. Nykyään (2010) Suomessa on krematoriot 21 eri paikkakunnalla.

 

Kirjoitus on valmistunut elokuussa 2010. Julkaistu: Tiimalasi 3/2010, Suomen Hautaustoimistojen Liiton julkaisu, s. 30–31.

 

Piirroskuva Wokingin vuonna 1879 valmistuneesta krematoriosta on kirjoituksessa Cremation in England Part 1: The early years 1874-1885 .

 

Lähteitä:

 

[The] Encyclopædia Britannica, Eleventh Edition, Volume VII, CON to DEM, New York 1910, hakusana: CREMATION

 

The Cremation Society of Great Britain. History of Modern Cremation in Great Britain from 1874: The First Hundred Years. http://www.srgw.demon.co.uk/CremSoc/History/HistSocy.html

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON