Arno Forsius

Matias Aleksanteri Castrén (1813–1852) – tuberkuloosi tiedemiehen kohtalona

Matias Aleksanteri Castrén (1813–1852) oli merkittävä suomalainen kielitieteilijä ja tutkimusmatkailija, jonka elämän tuberkuloosi katkaisi jo 39-vuotiaana. Tässä kirjoituksessa kerrotaan Castrénin keuhkotaudista ja sen hoitokeinoista hänen matkakertomustensa ja kirjeittensä perusteella.

Matias Castrénin vanhemmat olivat Tervolan kappalainen ja myöhemmin Rovaniemen kirkkoherra Kristian Castrén ja Susanna Sofia Fellman. Isä kuoli Matiaksen ollessa 12 vuoden ikäinen, minkä jälkeen sekä isän että äidin sukulaiset antoivat taloudellista tukea pojan koulunkäyntiä varten. Filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1836 suoritettuaan Matias Castrén kiinnostui suomalaisten ja heidän sukulaisheimojensa kielten ja kansantapojen tutkimisesta. Se edellytti laajoja matkoja suomensukuisten heimojen asuma-alueilla Lapissa, Venäjällä ja Siperiassa. Castrénin ensimmäinen pitkä matka vuosina 1841–1844 suuntautui syystalvella 1841 Elias Lönnrotin (1802–1884) kanssa Lappiin ja sieltä Vienan Karjalaan ja Arkangeliin. Lönnrot lähti kesäkuussa 1842 kotimatkalle ja Castrén jatkoi matkaansa Pohjois-Venäjällä.

Castrén oli sairastunut jo alkumatkasta, mutta Lönnrot ei pitänyt tautia kovin vakavana. Castrén tunsi itsensä edelleen sairaalloiseksi kesäkuun lopulla 1842, jolloin hän oli lähdössä Arkangelista Pohjois-Venäjälle. Heinäkuussa hänellä oli ankaraa kuumetta, joka kuitenkin meni melko pian ohi. Hän vietti Arkangelin lähellä olevassa Uiman kylässä loppukesän ja Arkangelissa syksyn, jolloin terveys tuntui kohentuneen. Marraskuun lopulla 1842 Castrén aloitti matkansa itään poroilla, hevosilla, veneillä ja jokialuksilla, talvella ankarassa pakkasessa, kesällä hyönteisten kiusaamana. Asuntoina olivat tavallisesti kurjat hökkelit ja vetoiset rakennukset, joissa hän oli syöpäläisten armoilla. Hän saapui vuotta myöhemmin marraskuussa 1843 Uralin takana olevaan Obdorskiin.

Obdorskissa Castrén totesi, että "matka oli uuvuttanut voimani, turmellut terveyteni ja masentanut mieleni." Pian hänen kuntonsa heikkeni edelleen ja hänellä oli ensimmäisen kerran verensyöksyjä keuhkoista. Paikkakunnalla toiminut lääkäri totesi keuhkotaudin ja "julisti samalla kuolemantuomion". Castrén kirjoitti marraskuussa 1843 Pietariin akateemikko A. J. Sjögrenille (1794–1855): "Näin siis nuoruuden kevääni on mennyttä ja hauta on se päämäärä, jonka mukaan minun tästä lähtien on suunnitelmani laadittava". Vähän toivuttuaan Castrén matkusti Tobolskin kautta suorinta tietä Suomeen ja saapui puoli vuotta myöhemmin Helsinkiin toukokuussa 1844.

Helsingissä ollessaan Castrén virkistyi pian ja jatkoi opintojaan. Hän teki kirjallisia töitä, väitteli filosofian lisensiaatiksi Elias Lönnrotin ollessa vastaväittäjänä ja vihittiin filosofian tohtoriksi jo kesäkuussa 1844. Syyslukukaudella Castrén piti luentoja yliopistossa ja valmisteli uutta Siperian matkaa.

Castrén matkusti helmikuun lopulla 1845 Helsingistä ensin Pietariin ja lähti sieltä maaliskuussa entistä pitemmälle ja raskaammalle tutkimusmatkalle Siperiaan, aina Baikal-järvelle ja Kiinan rajalle saakka. Huhtikuussa 1845 Castrén kirjoitti Sjögrenille Kasanista, että hänen terveydentilansa oli horjuva ja että hän oli joutunut pysyttelemään enimmäkseen sisällä.

Heinäkuussa 1845 Castrén valitti kirjeessään Tšebakovasta F. J. Rabbelle (1801–1879), että hänen rintansa vaivasi toisinaan, ja syyskuussa Surgutista, että hänen terveytensä oli edelleen horjuva. Marraskuussa Castrén kirjoitti Narymista Lönnrotille, että terveydentila tuntui selvästi parantuneen. Maaliskuussa 1846 Castrén kiitti Tomskista lähettämässään kirjeessä J. V. Snellmania (1806–1881) terveyden hoitoa koskevista ystävällisistä neuvoista ja totesi samalla: "Sinähän tiedät, että minulla on vasemman olkapääni alapuolella kuolevaisuuden muistutin, joka ehtimiseen tiedottaa olemassaolostaan."

Castrén kirjoitti Sjögrenille heinäkuussa 1846 Turuhanskista, että hänen terveydentilansa oli ollut varsin hyvä. Helmikuussa 1847 hänen oli kuitenkin kerrottava Nazimovasta Rabbelle, että hänellä oli taas ollut yskää, pistoksia ja muita rintakipuja ja että hän oli ollut kivulias, haluton ja kunnolla työhön kykenemätön. Maaliskuussa Castrén ilmoitti Sjögrenille Jeniseiskistä, että "hengitän huononlaisesti." Huhtikuussa Castrén kirjoitti Rabbelle Minusinskista: "Terveydentilani on näinä aikoina ollut paljon huonompi kuin olen tahtonut itselleni ja muille tunnustaa. Muista vaivoista puhumattakaan rintakin on tänä keväänä huolestuttanut minua tavallista enemmän." Toukokuussa 1847 matkaa jatkaessaan Castrén tunsi kuitenkin terveytensä jonkin verran kohentuneeksi.

Heinäkuussa 1847 Castrén kirjoitti Rabbelle, että hän oli päättänyt lähteä maaliskuussa 1848 kotimatkalle, sillä "yhä jatkuva kivulloisuuteni ei salli minun viipyä pitempään Siperiassa, vaikka toisaalta on arveluttavaa palata Suomeen, kun ei ole toivoa jokapäiväisestä leivästä." Hän kirjoitti lokakuussa 1847 Sjögrenille, että hänelle oli suositeltu kotimatkaa talvisaikaan, koska kesällä arveltiin rattaiden tärinän ja maantien pölyn olevan vahingollista keuhkoille. Hän totesi lopuksi: "Olisi kuitenkin ikävää päättää päivänsä maantiellä voitettuaan onnellisesti kaikki erämaan vaivat."

Tammikuussa 1848 Castrén kirjoitti Rabbelle Nizne-Udinskista, että hän oli ollut vuoteessa kaksi viikkoa kuumeen vuoksi. Häntä hoiti eräs välskäri, joka tunsi vain kaksi lääkettä, kamferin ja jalapajuuren. Niitä varovasti käyttäen Castrén toivoi pääsevänsä taas pian jalkeille. Toisessa tammikuisessa kirjeessään hän totesi Rabbelle, että tämän lähettämät "kirjeet joutunevat odottamaan minua aina tuomiopäivään asti, ellei sitä ennen saada aikaan maan ja taivaan välistä postin kulkua. Sano kaikille ystäville terveisiä luurangonlaihalta veljeltäsi Mongoliasta."

Castrénin terveydentila parani jälleen jonkin verran. Heinäkuun alussa 1848 hän kirjoitti Rabbelle Tšitasta, että hän oli sairastunut jo toukokuussa Kondujevskissa vilutautiin eli malariaan ja selvinnyt nykyiseen asuinpaikkaansa puolikuolleena. Castrén kirjoitti Sjögrenille elokuussa, että tilanne oli pahentunut heinäkuun lopulla, kun hän oli saanut lisäksi punataudin. Hänet vietiin miltei tiedottomana Irkutskiin, jossa hän sai lääkärinavun punatautiin.

Marraskuussa 1848 Castrén kertoi kirjeessään Sjögrenille sairautensa jatkovaiheista. Hän lähti elokuussa 1848 matkalle Irkutskista Krasnojarskiin. Malarian vilutuskohtaukset jatkuivat joka toinen päivä. Balain kylässä melko lähellä Krasnojarskia Castrénia alkoi yskänlääkkeen ottamisen jälkeen yskittää sietämättömästi. Sitä seurasi niin valtava verensyöksy, että sairas itse ja kaikki paikalla olleet luulivat viimeisen hetken tulleen. Koska keinotekoista verenlaskua pidettiin tällaisissa tapauksissa välttämättömänä, Castrén ponnisti voimansa äärimmilleen voidakseen avata suonen itseltään. Se ei kuitenkaan onnistunut, verensyöksy vain paheni ja Castrén uskoi kohtalonsa Herran huomaan. Yön aikana tuli toinen yhtä ankara verensyöksy. Sen jälkeen potilas vaipui syvään uneen, jota kesti melkein kaksikymmentä tuntia.

Kylänvanhin oli lähettänyt Krasnojarskiin tiedon Castrénin heikosta tilasta ja pyytänyt kuvernööriä lähettämään pikaisesti lääkärinapua. Runsaan vuorokauden kuluttua Castrénin luo tuli ryhmä oikeudenpalvelijoita, jotka ryhtyivät valmistelemaan perunkirjoitusta, ruumiinavausta ja hautaamista, vaikka sairas oli yhä elossa. Kohta tuli paikalle toinen lähetystö, joka yritti taivuttaa Castrénia kutsuttamaan luokseen papin ja tunnustamaan tälle syntinsä. Vähän sen jälkeen saapuivat vielä lääkäri, kirurgi ja virkaa tekevä poliisipäällikkö. Lääkäri isketti heti suonta ja määräsi sekä ulkonaisia että sisällisiä lääkkeitä. Siitä huolimatta tuli vielä kolmas verensyöksy. Silloin suonenisku toistettiin, minkä jälkeen verensyöksy lakkasi ennen pitkää.

Castrén kuljetettiin kahden seuraavan vuorokauden kuluessa Krasnojarskiin. Siellä lääkärin onnistui monilla suoneniskuilla ja muilla verenpoistoilla estää verensyöksyt, mutta verensylky jatkui siitä huolimatta, samoin vilutuskohtaukset. Kahden viikon kuluessa vaivat lievittyivät muuten, mutta lieviä rintakipuja oli edelleen. Niiden katsottiin olevan hemorroidista alkuperää eli peräpukamien aiheuttamia. Krasnojarskilaiset puolestaan väittivät Castrénin sairauden johtuvan juopottelusta, vaikka Castrén oli juonut koko Siperiassa olonsa aikana vain muutaman lasillisen viiniä eikä lainkaan muunlaisia väkijuomia, kuten hän kirjoitti Rabbelle. Kaikista vaikeuksista huolimatta Castrén ei ollut menettänyt täysin uskoaan parantumiseen: "Päinvastoin minä toivon ja luotan täysin siihen, että terveyteni vielä vakiintuu ja että minä vielä jonakin päivänä saan nähdä kotimaan suloisen auringon." Castrén lähti Krasnojarskista marraskuun 20. päivän tienoilla matkalle kohden Suomea.

Joulukuun alussa 1848 Castrén kirjoitti taas Rabbelle Omskista: "Veren sylkeminen on kylläkin ajat sitten lakannut, mutta vasemmassa keuhkossani polttaa, surisee ja korisee, niin että minun on alituisesti pakko pelätä uutta räjähdystä. Sen tähden matkustankin lansetti taskussa, pari vetohaavaa käsivarsissa ja palvelijanani puolalainen, joka tuntee muutamia yksinkertaisia kirurgisia temppuja." Tuberkuloosi ja erityisesti keuhkotuberkuloosi oli tuohon aikaan yleinen ja usein kuolemaan johtanut sairaus, johon ei ollut mitään parantavaa hoitoa. Käytetyt menetelmät ja lääkitykset perustuivat vanhoihin, uskonvaraisiin käsityksiin. On ymmärrettävää, että niihin kuitenkin haluttiin turvautua hädän hetkellä.

Joulun aikaan 1848 Castrén kirjoitti Ufasta Sjögrenille: "Muutama päivä sitten saavuin tänne Ufaan tuntien rinnassani pistoksia ja vatsassani sietämättömiä polttoja. Kutsuin heti luokseni lääkärin, jonka vähitellen onnistui lievittää vatsakivut, mutta nähtävästi rinnan kustannuksella, sillä keuhkoni ovat taas niin surkeassa kunnossa, että yskin toisinaan verensekaista limaa." Matkan loppuosa sujui melko joutuisasti ja ilman suurempia vaikeuksia. Castrén saapui Pietariin tammikuun puolivälissä 1849 ja Helsinkiin helmikuun lopulla.

Kotiin tultuaan Castrén alkoi taas toipua sairaudestaan. Hän aloitti pian uskomattoman uutteran kirjallisen työn. Hän laati myös professorinväitöskirjan ja hänet nimitettiin maaliskuussa 1851 Helsingin yliopiston uuteen suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virkaan. Luentonsa hän aloitti toukokuussa 1851.

Castrén solmi avioliiton syksyllä 1850 Lovisa Natalia Tengströmin (1830–1881) kanssa, jonka vanhemmat olivat teoreettisen ja käytännöllisen filosofian professori Johan Jakob Tengström ja tämän serkku Sofia Magdalena af Tengström. Avioparille syntyi kesällä 1851 poika Robert (1851–1883).

Castrénin työn ja onnen kausi kesti vain lyhyen ajan. Vuoden 1852 alussa tuberkuloosi levisi hänellä myös vatsaontelon elimiin ja hän kuoli jo saman vuoden toukokuussa.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2003. Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2004: 7: 698.

Kirjallisuutta:

Castrén, M. A.: Tutkimusmatkoilla Pohjolassa. Suom. Aulis J. Joki. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1967. Alkup. teos: Nordiska resor och forskningar af M. A. Castrén, I–II, 1852, 1855.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI KULTTUURIA, IHMISIÄ, SUKUJA HAKEMISTOON