Arno Forsius

Artturi Hiidenheimo sukuperinteen vaalijana

Koti ja kotiseutu sekä erityisesti suku olivat Artturi Hiidenheimolle aina tärkeitä. Hän tunsi suurta kunnioitusta menneiden polvien työtä kohtaan. Iän myötä hänen mielenkiintonsa oman suvun vaiheita kohtaan kasvoi. Hän oli myöskin merkinnyt muistiin lapsuutensa ajan muistoja, joista Elli Hiidenheimo sittemmin kirjoitti osan koneella puhtaaksi. Artturi Hiidenheimo esitteli myös mielellään Oravalassa kävijöille talon historiaa ja vaiheita.

Uudenmaanläänin Maanviljelysseura jakoi 50-vuotisjuhlassaan Askolassa vuonna 1947 sukutilakirjoja. Silloin myös Oravalasta muodostettujen uusien tilojen omistajat saivat sukutilakirjan omistuksen jatkumisesta samassa suvussa 400 vuoden ajan. Sukutilakirjan saivat Antti Hiidenheimon perikunta sekä Saara Forsius, Kirsti Rantapuu ja Pirkko Ritvala, joiden sukuun kuuluvat omistajat olivat hallinneet taloa vuodesta 1543 alkaen. Artturi Hiidenheimo piti tätä tunnustusta hyvin merkittävänä. Hän oli puolestaan itse luovutuspuheen pitäjänä Länsi-Uudenmaan maatalous- ja teollisuusnäyttelyssä Lohjalla 24.7.1953, kun sen yhteydessä pidettiin sukutilakunniakirjojen ja -viirien jakotilaisuus.

Saara Forsius kuvasi isäänsä Artturi Hiidenheimoa tämän syntymän 100-vuotisjuhlassa Oravalassa toukokuussa 1977: "Isäni kertoi, että hänellä oli lempimänty pellon reunassa, uimarannan lähellä. Se on todella kasvutavaltaan aivan erikoinen ja ihmeellinen. Aika korkealta rungon ympäri lähtee kahdeksan lonkeron näköistä haaraa, joissa ei ole oksia eikä neulasia muuten kuin aivan maan lähellä. Korkealta puu muuttuu kaksihaaraiseksi, toinen niistä on tukevampi, ja korkealla näiden haarojen päissä on tuoreita oksia. – Mikähän tässä männyssä erikoisesti oli häntä viehättänyt. Kun olen sitä katsellut, tuntuu minusta kuin se olisi elämän puu, kuvaus isän elämästä. Nuo kahdeksan lonkero-oksaa esittävät mielestäni isän kahdeksaa toimintahaaraa: kunnallinen, seurakunnallinen, maataloudellinen, valtiollinen, talouspoliittinen, osuustoiminnallinen, poliittinen ja lopuksi perinteitten, suvun ja perheen linja. – Nuo kaksi haaraa muistuttavat avioliitoista ja perhe-elämästä ja pienet oksat siellä korkealla uusista sukupolvista, lapsista ja lapsenlapsista. Kukaan ei tiedä mitä hän siellä istuessaan on miettinyt."

Artturi Hiidenheimo oli kiistämättä suvun keskushenkilö, sen koossa pitävä voima ja perinteiden kantaja. Hän osallistui aina, mikäli suinkin mahdollista, suvun piirissä pidettyihin perhetilaisuuksiin kuten ristiäisiin, häihin, syntymäpäivien viettoihin, hautajaisiin ja lukusiin. Artturi Hiidenheimo oli ahkera juhlapuhuja myös suvun jäsenten merkkipäivillä ja hautajaisissa. Hänen arvostustaan suvun piirissä osoitti sekin, että hänet pyydettiin 30.8.1950 suunnittelemaan vuonna 1918 murhatun Pentti-veljensä omistaman Jakovan tilan jakoa.

Kiinnostuksesta esivanhempiaan ja Oravalan talon aikaisempia omistajia kohtaan Artturi Hiidenheimo pyysi jo 1920-luvulla kouluneuvos Kaarlo Kerkkosta tutkimaan suvun vaiheita. Tämä laatikin useita sukutauluja 1500-luvulta lähtien, mutta ne jäivät kovin puutteellisiksi ja virheellisiksi. Vuonna 1927 Artturi Hiidenheimo sai 50-vuotispäivälahjana Kaarle Soikkelilta Oravalan sukutilan historiaa kuvaavan kertomuksen, joka oli tarkoitus myöhemmin julkaista painettuna. Kaarle Soikkeli kuoli jo vuonna 1932. Elli Hiidenheimo teki suuren työn muokatessaan ja täydentäessään kertomusta 1930-luvulta lähtien. Se olikin melkein valmis vuoden 1950 lopulla hänen kuollessaan. Tammikuussa 1953 pyydettiin apuun Ritvalan perheen hyvä ystävä, maisteri Eino Parikka, jonka kanssa Artturi Hiidenheimo toteutti teoksen viimeistelyn, kuvien sijoittelun ja painokuntoon saattamisen. Teos, jonka nimeksi tuli "Vihdin Oravalan sukutila. Tila- ja henkilöhistoriaa keskiajasta nykyaikaan", painettiin vuonna 1953 Maalaiskuntien Liiton Kirjapainossa. Se on omistettu Artturi Hiidenheimolle, "koska hän erityisen ansiokkaalla tavalla on vaalinut suvun perinteitä."

Kirjan julkaisemishanke toi esille myös sukuseuran perustamisen. Noin 50 suvun jäsentä kokoontui pohtimaan asiaa Saara Forsiuksen luona 23.3.1952 Vihdin Säästöpankin talossa. Tilaisuus alkoi Vihdin kirkossa jumalanpalveluksella, jossa saarnasi Aitolahden kirkkoherra Mauri Hiidenheimo. Artturi Hiidenheimo piti kokouksessa sukuyhdistyksen merkitystä käsittelevän puheen:

"Kunkin ihmisen lapsuudenkoti, jonka piiri, alkaen lämpöisen kotilieden ympäriltä, on vähitellen avartunut portailta pihamaalle, puutarhaan, teille, pelloille, lähimetsään tahi järvenrantaan, pysyy hänen mielessään aina rakkaana ja muistorikkaana.

Tosin monet seikat myöhemmin muuttuvat, niin arvot kuin mittasuhteet: silmä katsoo myöhemmin metrin korkeammalta, käden ulottumat ja jalan harppaumat ovat entistä pitemmät – mutta nuo kotiympäristön kivet, polut, puut, pienentymisestään tai lyhentymisestään huolimatta, jäävät aina samoiksi vanhoiksi ystäviksi, jotka olivat mukana kun lapsina ilakoitiin tai itkettiin.

Tällainen lapsuuden koti voi muodostua sukukodiksikin. Useammat veljekset ja sisarukset pyrähtävät vuoron perään siitä maailman eri suunnille. Sieltä he silloin tällöin palaavat takaisin, milloin yksi käärö, milloin jo kaksi tai useampiakin sylissä. Näille lastenlapsille ei tämä sukukoti ole sama kuin heidän lapsuudenkotinsa. Mutta heidänkin varhaisimmat muistonsa liittyvät siitä huolimatta tähän sukukotiin, jossa isovanhempien hemmottelevaan syliin mahtui heitä kymmenittäin ja kuitenkin kukin sai osansa.

Siskojeni ja veljieni sekä heidän puolisoittensa muodostamasta, Oravalan sukukotiin kuuluvasta 12-lukuisesta yhteisperheestä olen minä viimeinen vielä elossa oleva jäsen. Tässä ominaisuudessa pyydän saada tervehtiä teitä kaikkia myöhempien kolmen sukupolven täällä saapuvilla olevia jäseniä sekä sukuumme perhesuhteiden kautta liittyneitä omaisiamme. Lausun ensiksi kiitokseni Rakel Jalakselle ja Pentti Hiidenheimolle siitä, että te yhdessä lasteni kanssa olette alkuun panneet ajatuksen sukuyhdistyksen perustamisesta.

Samoin lausun iloni siitä, että kutsua tähän perustavaan kokoukseen, joka tällä kertaa on kohdistettu kaikkein läheisimpiin, on näin lukuisasti noudatettu.

Tarkoituksemme on perustaa tänään suvun jäsenten välinen yhdysside "sukuyhdistys" vaalimaan jäsenten kesken niitä perinteitä, jotka ovat olleet nostavana ja kantavana voiman antajana kaikkeen siihen, mikä sukupolvesta toiseen on ollut elämää rakentavaa ja koossa pitävää, tahtoisin sanoa pyhää ja pysyvää. Monet täällä olevista nuoremmista varmaan asettavat itselleen kysymyksen: mitkä ovat sukua koossa pitävät voimat? Tahtoisin tähän vastata käsitykseni olevan,

I: että suvussa polvesta polveen elämän sisältönä säilyy usko niihin ijäisyysarvoihin, jotka meihin jokaiseen ihmiseen on kätketty, ja

II: että kodista saatujen lapsuusmuistojen vaaliminen ja vanhempien uhrautuvan rakkauden muistoissaan säilyttäminen on se kestävin perintöosuus, joka kantaa korkoa vanhuusvuosiin asti ja antaa voimia ja näyttää tietä vaikeuksienkin päivinä.

Näitä elämän arvoja ajatellen pyydän muutamin hajanaisin ajatuksin viitata siihen pitkään sukumme elämän saattoon, jonka puolituhatvuotisena ajankautena Oravalan sukutilan haltijat ovat jättäneet työnsä ja uskonsa kestävänä perintönä aina uudelle sukupolvelle.

Tässä mielessä pyydän johtaa ajatuksemme Oravalanlammen ja Hiidenveden kannaksella Ratilan idyllisellä aurinkoisella metsärinteellä eläkeläisenä noin 500 vuotta sitten asuvaan Juhani-nimisen entiseen tilan omistajaan, joka pojalleen jätti talonsa. Minkälaiset elämän edellytykset hänellä olivat. Kun keskiajan katolisena ajankautena Wihdissä vielä ei ollut omaa kirkkoa, oli hänen jumalankaipuulleen etsittävä lohdutusta Lohjan kirkosta, kuulemalla siellä vieraskielistä messua ja laulua taivaasta ja maasta, kaiken alusta ja lopusta.

Jos me tämän jälkeen johdamme ajatuksemme kolme sukupolvea eteenpäin, niin me näemme Wihdin silloisen kirkkoherran Sigfrid Pietarinpojan, joka ensi kerran käyttää sukunimeä Orava vuonna 1593, viiden muun papin kanssa Turussa allekirjoittamassa Suomen puolesta Ruotsi-Suomen päätöksen siirtymisestä katolisesta uskosta luterilaiseen uskonoppiin.

Seuraamalla Oravalan sukutilan omistajia myöhempinä vuosisatoina me huomaamme heidän monen sukupolven aikana olevan kirkon isäntinä, nimismiehinä ja omistavan työtänsä maan puolustuksen hyväksi varusmestareina.

Olen edellä muutamilla maininnoilla tahtonut osoittaa, mitenkä Oravalan sukutilan omistajat paitsi sitä, että he olivat aikanaan hyvin toimeentulevia talonpitäjiä, omaksuivat toimintaohjeekseen Jumalanpelvon ja muut elämää ylläpitävät katsomukset.

Kaikki se, jonka me sukumme nykyiset jatkajat olemme esivanhemmiltamme vastaan ottaneet, velvoittaa meitä ohjaamaan sukumme elämänmenoa siten, että se henkinen perintö ja taloudellinen vauraus jatkuisi ja kasvaisi sukumme, synnyinseutumme ja siten koko isänmaamme onneksi.

Lähtiessämme perustettavalla sukuyhdistyksellä tukemaan toinen toistemme pyrkimystä niiden perinteiden vaalimiseksi, jotka edesmenneitten sukupolvien koviakin kokeneilla hartioilla ovat osoittautuneet elinkelpoisiksi ja elämälle sisältöä antavaksi, on edessämme suuriarvoinen tehtävä.

Olemme itse kukin niin erilaisin lahjoin ja voimavaroin rakennettuja, että toinen toisemme tuntemisen, keskinäisen luottamuksen ja ymmärtämyksen tulee olla läheistä. Se auttaa meitä elämässämme pysymään keskitiellä, unohtamatta lähtökohtaa ja estymättä näkemästä asettamaamme päämäärää.

Siksi jäsentemme, varsinkin nuorien, tulee omaksua kestävä yhteenkuuluvaisuuden tunto ja sen avulla tukea toinen toistansa. Meidän tulee tuntea iloa toistemme menestyksestä ja suurta velvoitusta auttavaan apuun silloin, kun jonkun elämä on kääntymässä päivänpuolelta vaikeuksien varjoon.

Lopuksi toivon, että Jumalan pelko, hyvien päätösten arvossa pitäminen ja herkeämätön pyrkimys menestyksen perään olisivat toimintamme ylimpänä ohjeena."

Käydyn keskustelun jälkeen tehtiinkin päätös Törnström–Hiidenheimon sukuyhdistyksen perustamisesta. Sääntöjä valmistelevaan toimikuntaan valittiin Rakel Jalas, Pentti Hiidenheimo, Artturi Hiidenheimo, Olli Hiidenheimo, Esteri Hiidenheimo, Saara Forsius ja Uno Sirenius. Artturi Hiidenheimosta tuli toimikunnan ja myös seuran puheenjohtaja. Toimikunta, jonka sihteerinä oli Pentti Hiidenheimo, sai sääntöehdotuksensa valmiiksi toukokuussa 1952. Siinä yhdistyksen nimeksi on merkitty Orava-Hiidenheimon sukuyhdistys. Sitä ei rekisteröity koskaan ja seuran toiminta sammui Artturi Hiidenheimon kuoleman jälkeen.

Sukuyhdistyksen jälkikaikuna serkukset Saara Forsius ja Olli Hiidenheimo päättivät vuonna 1968 teettää vaakunan Hiidenheimo-suvulle. Sen suunnittelu annettiin tunnetun heraldikon Gustaf von Numersin tehtäväksi. Suomen Heraldisen Seuran vuonna 1969 hyväksymässä Hiidenheimo-suvun vaakunassa on sinisessä kentässä haarniskoitu hopeinen käsivarsi, joka pitelee neljää kultaista viljantähkää. Vaakunakilven yllä on hopea-sininen kypäräpeite ja kypärän koristeena nouseva hopeinen orava, joka pitelee käpälissään kultaista Mantovan ristiä. Vaakunaa ovat oikeutetut käyttämään ne Sven Israel Hiidenheimon jälkeläiset, jotka kantoivat Hiidenheimo-nimeä.

Artturi Hiidenheimo oli alkanut suunnitella 1940-luvulla myös kotimuseon perustamista Oravalan pihapiiriin. Sen museorakennuksena olisi ollut Salmelan talon kivestä rakennettu sikala. Museoalueeseen olisi kuulunut lisäksi ympäröivä tontti puineen sekä vieressä oleva pelto. Tämä museohanke ei kuitenkaan toteutunut koskaan.

Artturi Hiidenheimon tytär Pirkko Ritvala perusti myöhemmin Maija-sisareltaan perimäänsä Salmelan vanhaan päärakennukseen kotimuseon. Puolitoista vuotta kestänyt peruskorjaus, joka toteutettiin yhteistyössä Museoviraston ja vihtiläisten ammattimiesten kanssa, saatiin valmiiksi vuonna 1982. Museon ylläpidosta ja hoidosta on vastannut Pirkko ja Reino Ritvalan Salmela-säätiö vuodesta 1996 alkaen. Talonpoikaiskulttuurin vaaliminen oli ollut aina lähellä Pirkko Ritvalan sydäntä ja eläkevuosinaan hän osallistui aktiivisesti myös Vihdin kotiseutumuseon toimintaan.

Sukuyhdistyksen toiminnan uudelleen aloittaminen tuli ajankohtaiseksi vuonna 1996, jolloin Vihdissä perustettiin Törnström–Hiidenheimon sukuseura.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2005. Sen lähtökohtana on teoksessa Artturi Hiidenheimo 1877–1956. Elämää Vihdin Oravalassa, työtä yhteiskunnan hyväksi oleva jakso, johon on liitetty Artturi Hiidenheimon puhe hänen käsikirjoituksensa mukaan.

Kirjallisuutta:

Forsius, A.: Artturi Hiidenheimo 1877–1956. Elämää Vihdin Oravalassa, työtä yhteiskunnan hyväksi. Elli ja Artturi Hiidenheimon säätiö, Vihti. Jyväskylä 2002.

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON